Tähtesi

Characters: Remus (Sirius)
Ship: Mielellään S/R kuviteltavissa
Genre: Angst
Rating: Sallittu
Summary; Mutta sinä yönä taivaalta oli kadonnut Canis Major, koiratähti.

A/N: Kuuntelin Evanescence kappaletta Your Star (http://www.youtube.com/watch?v=Z79xy_nUDT4&feature=related) ja kirjoitin tällaista ^^ Ensimmäinen S/R ficci, joka ei tapahdu Tylypahka-aikana. Eli Siriuksen kuoleman jälkeinen aika.


Kun iltahämärä laskeutuu ja verhoaa maan, kipuavat tuikkivat tähdet taivaankannelle. Ne loistavat kirkkaina ja merkitsevä jokaiselle hieman eri asiaa. Toisille ne ovat merkityksettömiä kaasupalloja, mutta toisille ne ovat oppaita.
Ja joillekuille ne ovat ystäviä.

Mutta sinä yönä ei yksi tähti loistanutkaan kirkkaana muiden joukossa.
Sinä yönä oli taivaalta kadonnut Canis Major, koiratähti.

Sirius.


Pitkään viittaan kietoutunut mies seisoi vesirajassa, taivaita tähyten. Remus Lupinin kasvot olivat täynnä epätoivoa, pohjatonta surua, hämmennystä.
Hän etsi taivaalta tähteä, jota ei löytänyt. Sirius ei enää loistanut tutulla paikallaan, kaukana taivaanrannassa, kaikista kirkkaimpana.
Remus vetäisi hiuksiaan pois silmien edestä. Eiväthän tähdet voineet yhtäkkiä vain kadota? Vai voivatko?

Siriuksen kuoleman jälkeinen aika oli kulunut melkein, kuin unessa. Remus ei jaksanut käsittää, että tämä oli viety häneltä niin nopeasti pois uudestaan ja tällä kertaa lopullisesti. Päivisin hän jatkoi töitään Killassa, hiljaisena, mutta hän ei kumminkaan ollut niitä puheliaimpia ihmisiä. Sirius oli ollut se puhelias, se joka puhui paljon, mutta tuskin mitään järkevää.
Iltaisin Remus istui kärsivällisenä sänkynsä laidalla, kunnes pienet valopisarat taas kiipesivät sametinmustalle taivaalle. Silloin hän riensi meren rantaan tervehtimään ystäväänsä.

Näin hän oli tehnyt jo lapsesta saakka, siitä lähtien, kun oli mustahiuksiseen poikaan tutustunut. Kun hän tunsi itsensä pieneksi ja yksinäiseksi, oli Sirius aina odottanut häntä iltaisin. Aluksi Remusta oli hävettänyt tämä tapa, mutta vuosien kuluessa siitä oli tullut rutiini, kuten vaikka hampaiden harjaus. Mutta hän ei kumminkaan kertonut tavastaan kellekään.

Eikä se loppunut edes, kun Sirius joutui Azkabaniin. Vaikka Remus oli koettanut unohtaa, jatkaa omaa elämäänsä, oli hän parin viikon kuluttua palannut tutulle paikalleen.

Niin monta vuotta hän oli uskoutunut tuolle tähdelle. Mitä oli tapahtunut? Karkottivatko kaupungin loisteputkivalot sen taivaalta?
Vai oliko se sammunut kaimansa mukana?
Oliko Sirius todella jättänyt Remuksen?

Sirius oli luvannut hänelle! Kun hän toisella luokalla oli saanut tietää Remuksen salaisuuden, oli hän kuiskannut sen Remuksen korvaan. ”En minä sinua jätä, pidän sinusta huolta. Ei sinussa mitään vikana ole. Et sinä ole sairas, vain vähän kipeä.”

Ja missä hän oli nyt? Missä oli Sirius lupauksineen, kun Remus olisi häntä niin paljon tarvinnut? Ei ainakaan paikalla, ei. Vain Remus oli jäänyt vaeltamaan päämäärättömästi, harteillaan enemmän, kuin olisi jaksanut kantaa.

Missä oli taivaankannen kirkkain tähti?
Tuntui, kuin koko maailma olisi pimentynyt huomattavasti. Kuinkahan moni edes huomasi koko asiaa? Ei sillä, että Remus pimeää pelkäisi. Ei hän pelännyt, hän oli siihen liian tottunut pelätäkseen enää. Maailmaa hän pelkäsi ja sen arvaamattomuutta.

Remus viskaisi turhautuneena pyöreän kiven tummaan veteen. Veden pinta väreili ja lainehti. Remus vaipui maahan polvilleen ja huusi, kiljui maailmalle.

”Helvetti Sirius, sinun on tultava takaisin!”

Vain verho erotti heidät, niin ohut kankaanpala. Remukselle se oli kivinen muuri, ylitsepääsemätön este. Niin lähellä, mutta silti valovuosien päässä. Kirjaimellisesti.

Remuksen huuto kimpoili hetken veden pinnasta ja sen jälkeen tuli kuolemanhiljaista. Aika oli pysähtynyt, aivan kuten Siriuksen kaatuessa verhon taakse.

Remus veti muutamia kertoja syvään henkeä, pakotti kyyneleet kauas silmistään, hitaasti alas sydämeensä. Sinne ne kaikki olivat patoutuneet. Suru ja tuska, joka ei ottanut hellittääkseen.
Hän ei voinut murtua sillä tavalla. Kaksitoista vuotta hän oli elänyt siinä uskossa, ettei tapaisi Siriustaan enää ikinä. Eikä hän edes halunnut, hän inhosi koko ihmistä.
Ei, hänen oli unohdettava, turrutettava kipu ja jatkettava elämää. Paremman maailman puolesta. Sen maailman, jonka vuoksi Siriuskin oli taistellut ja jonka puolesta hän oli kuollut.

Mutta missä hän oli nyt?

Missä oli Sirius?
Missä oli Remuksen tähti?
Hänen valonsa.

- Stargazer

A/N: Aika paljon saman jankkaamista. Mutta Remus yrittää hyväksyä. Hän ei vain pysty.

Ehkä eräs tietty ihminen tunnistaa tästä tekstistä itsensä. Tai oikeastaan sanansa. Kiitoksia niistä. Yötoiveita hänelle!