Punaista Valkoisella

Characters: Sirius, Rabastan
Pairing: Pikkuinen Sir/Rab lopussa
Genre: Angst
Rating: K 13
Warnings: Huumeiden käyttöä
Summary: Sirius halveksi sitä eksynyttä ilmettä, joka piileksi hänen silmiensä takana. Hän ei ollut eksynyt, hän oli vain hieman poissa reitiltä. Mutta ei koskaan eksynyt tai epätoivoinen, vaan tiesi aina tarkalleen, mitä tehdä. Vai kannattiko Mustille ominaista ylpeyttä kantaa enää mukana?

A/N: Kirjoitettu finin päihdehaasteeseen ;D Tästä tuli Sirius/Rab ihan vahingossa. Se osuus, jossa ollaan huumeiden vaikutuksen alaisena on melko lyhyt, mutta se on silti keskeisessä roolissa tarinaa.

Omistettu Eleanorille, ikuiselle narkkisficcifriikille, haasteen pystyttäjälle ja ystävälle ^^

Oli kaunis, pimenevä keskikesänilta, kun Sirius ravasi pitkin polttavia asfalttikatuja. Pojan oikea poski oli sinipunainen voimakkaasta iskusta ja silmät olivat tummuneet vihasta lähes mustiksi. Kaunis ilma häiritsi häntä, olisi voinut sataa, ehkä hän olisi siinä tapauksessa voinut hieman itkeä. Ei sillä, että häntä olisi huvittanut, tietenkään. Mustat eivät itke.
Vaikken minä enää olekaan Musta, hän lisäsi hiljaa mielessään ja purki turhautumisensa maassa lojuvaan alumiinitölkkiin.
Juuri sillä hetkellä Sirius olisi antanut mitä vain, jos olisi saanut juoda itsensä humalaan ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Mutta se ei olisi ollut hyvä idea, sillä oli keksittävä paikka, mihin mennä loppukesäksi, ellei hän tahtonut jäädä kaduille. Remus tai James olisi varmasti ottanut hänet mielellään taloonsa, mutta mustelma poskessa olisi aiheuttanut liikaa kysymyksiä, eikä häntä huvittanut juuri vastailla niihin. Hän olisi saattanut sanoa jotakin, mitä olisi katunut jälkeenpäin, sillä Siriuksella oli tapana puhua, ennen kuin ajatteli.
Sitten oli Rabastan. Rabastan Lestrange, Mustien perhetuttu. Hänen veljensä Rodolphus oli mennyt naimiseen Bellatrixin kanssa ja Andromeda oli aluksi luvattu Rabastanille, mutta kihlat oli purettu, sillä Rabastin käyttäytymisessä oli ilmennyt... tiettyjä häiriöitä.
Siriusta hymyilytti, kuinka hän oli nuorempana aina ihmetellyt pienistä jäljistä Rabastanin iholla, muttei ollut koskaan uskaltanut kysyä, sillä Rabastan käyttäytyi oudosti, kun niistä tuli puhe. Kaikesta huolimatta pojat olivat aina olleet läheisiä, vaikka kymmenen vuoden ikäero hieman rajoittikin ystävyyttä.
Hän ei ollut nähnyt Rabastania pitkään aikaan. Siriuksen vanhemmat eivät pitäneet pojasta, sillä tämä masennuksineen ja huumeriippuvuuksineen oli häpeä puhdasverisille.
Sirius tiesi Rabastanin kärsivän sosiaalisen elämän puutteesta ja olisi kaikella todennäköisyydellä yksin kotona, tuijottamassa seinää. Tietenkin vaarana oli se, että hän saattoi olla pilvessä, tai sammunut tai kuollut yliannostukseen... Mutta hyvällä tuurilla melko selvin päin ja todennäköisesti ilahtuisi häiriöstä.
Asia oli selvä. Sirius muutti suutansa kohti Rabastanin taloa.

Pieni vuokra-asunto kohosi rähjäisenä. Rabastanin lähiö ei ollut turhan hieno; lähes joka talon nurkassa nukkui hieman hämärämpää väkeä, ihmiset tappelivat aikansa kuluksi ja varastivat syödäkseen. Sirius lähestyi epävarmoin askelin likaisenpunaista taloa ja koputti oveen.
Hetkeen kukaan ei avannut. Sitten Rabastanin pää pilkisti ovesta. Hän oli harvinaisen selväjärkisen näköinen; musta kaapu oli puhdas ja mustat hiukset kammattu. Silmätkin olivat kirkkaat ja suupielet kohosivat pieneen hymyyn, kun hän huomasi, kuka tulija oli. Sirius heilautti kättään. ”Hei, olitko lähdössä jonnekin?”
Rabastan ravisti päätään. ”En oikeastaan... Tai oikeastaan ajattelin... No, ei sillä väliä. Tuletko sisään?”
Sirius astui sisälle taloon. Se ei ollut suuri, pikkuinen olohuone-keittiö, yksi makuuhuone ja vessa. Mutta se riitti Rabastanille. Mies sulki oven hänen perässään. ”Tappelitko vanhempiesi kanssa?” hän kysyi ystävällisesti. Sirius nyökkäsi. ”Puhuivat taas kuolonsyöjiin liittymisestä... Eivät oikein perustaneet mielipiteistäni.” Hän naurahti, vaikkei Siriusta oikeastaan naurattanut. Itketti enemmänkin.
Rabastanin ilme muuttui vakavaksi. ”Kuule oletko ihan varma, että se olisi niin paha juttu? Ehkä sinun kannattaisi antaa mah -”
”Puolustatko sinä kuolonsyöjiä?” Sirius kivahti. Hän ei ollut uskoa korviaan. Vaikka Rabastan oli luihuinen, tämä oli kumminkin aina pitänyt Siriuksen puolia Andromedan rinnalla, käskenyt tämän luottaa omiin vaistoihinsa. Mitä tämä nyt oikein tarkoitti?
Rabastan huokaisi. ”Sirius, sota on tulossa. On valittava puolensa tarkoin ja tällä hetkellä näyttää, että pimeyden lordin joukot ovat -”
”Pimeyden lordi? Mistä asti sinä olet häntä tuolla tavalla nimittänyt?” Sirius kysyi. Hän alkoi olla vihainen. Eikö kehenkään voinut enää luottaa?
Rabastan huokaisi. ”Niin, siitä minun piti sinulle puhua, Sirius”, hän sanoi hiljaisella, lannistuneella äänellä. Sitten hän veti hihaansa ylös ja näytti Siriukselle ihoonsa painetun merkin, pimeän piirron.
Musta pääkallo, jonka suusta luikersi käärme. Sirius tuijotti sitä epäuskoisena. Häntä alkoi huimata. Miten Rabastan oli saattanut tehdä tämän hänelle?

”Istu. Olet ihan valkoinen”, Rabastan käski samalla hiljaisella äänellä. Sirius totteli käskyä ja hautasi kasvot käsiinsä. Rabastan kietoi käsivartensa lohduttavasti pojan ympärille, mutta Sirius ravisteli ne pois.
”Sirius, sinä et ole turvassa täällä”, hän sanoi. ”Sinun olisi parempi mennä ystäviesi luokse. Sinä olet vaarassa, jos vaikka Rodolphus tai Malfoy tulee... Ei, en minä aio sinua ilmiantaa, älä kuvittele”, hän lisäsi kiireesti, sillä Sirius oli kohottanut kasvonsa häneen ja näytti pelokkaalta. ”Tarkoitan vain, että... Me olemme vihollisia, Sirius, tajuatko? He voisivat tappaa meidät molemmat tästä hyvästä.”
”Olisit miettinyt sitä ennen, kuin hankit tuon hienon tatuoinnin!” Sirius ärähti. Väri alkoi palata pojan kasvoille.
”Sirius, sinä et tajua. Se on monimutkainen juttu. En minäkään tätä olisi halunnut, nyt vain kävi näin. Sinun on kestettävä totuus”, Rabastan sanoi.
”Minä lähden sitten”, Sirius totesi hampaitaan kiristellen. Rabastan pysäytti hänen aikeensa kohottamalla kätensä ja pudistamalla päätään. ”Ei. Pysy tämä yö täällä, katsotaan aamulla, mitä tehdään.” Hän mittaili poikaa katseella. Sitten hän jatkoi ystävällisesti; ”Kuule, istu siinä vähän aikaa. Minä katson, jos löydän jotakin syötävää sinulle. Olet aika kalpea edelleen.”
Sirius oli hiljaa, tuijotti jalkojaan. Häntä hävetti. Tämä oli ollut odotettavissa. Rabastan oli jo monta vuotta ollut pohjalla, olisi pitänyt aavistaa, että hän keksisi uuden tavan vajota vielä syvemmälle.

Hän katsoi Rabastanin selkää tämän kaivellessa kaappeja ja mutistessa vedenlämmitysloitsuja. Ei hänestä olisi kuolonsyöjäksi. Rabastan oli täysin eri maata, kuin veljensä; hän oli inhimillinen, ja omasi järjen ja tunteet. Ainakin Sirius oli näin käsittänyt. Ehkä hän joskus käyttäytyi hieman väkivaltaisesti ollessaan aineissa, mutta pyysi aina jälkeenpäin anteeksi, eikä koskaan ollut tapahtunut mitään ylivoimaisen pahaa. Ei, Rabastan ei kerta kaikkiaan ollut ihminen, joka olisi kiduttanut jästejä huvin vuoksi.
Rabastan kääntyi takaisin Siriukseen päin ja laski pojan eteen kaksi palaa leipää ja kupillisen teetä. Sirius alkoi syödä, välttäen Rabastanin silmien katsetta. Miten joku niin mukava ihminen saattoi olla Voldemortin käskyläinen? Hän itse oli pahimmanlaatuisia verenpettureita, tappolistalla, vaikka oli velhomaailman vanhimman puhdasverisen suvun perillinen. Oli ollut, siis. Kai hänen täytyi vain tottua ajatukseen siitä, ettei hänellä ollut enää sukunimeä. Hän oli pelkkä Sirius. Sen olisi kuulunut tuntua hyvältä, hänhän oli päässyt pois. Nyt hänellä ei ollut enää mitään asiaa koko taloon. Mutta ei, se ei tuntunut hyvältä.

”Oletko menossa sinne vielä?”
Rabastanin kysymys havahdutti Siriuksen omista ajatuksistaan. Mies oli istunut puiselle tuolille Siriusta vastapäätä ja katseli toista tarkkaavaisesti.
”En.”
”Oliko se niin paha?”
”Minä en tahdo puhua siitä.”

Rabastan huokaisi. ”Kuule, etkö sinä ole nyt vähän dramaattinen?”
Sirius kohotti toista kulmakarvaansa. Hyvähän Rabastanin oli dramaattisuudesta puhua ja unohtaa kaikki, mitä itse oli vuosien mittaan tehnyt ja sanonut.
”He repivät minut irti sukupuusta.”
”Ai.”

He istuivat kauan hiljaisuuden vallitessa. Sirius mutusti keskittyneesti leipäänsä ja kulautti loputkin teestä kurkkuunsa. Sitten hän nousi seisomaan ja vei astiat takaisin keittiön tiskipöydälle.
”Onko kaikki kunnossa?”
Sirius oli hetken hiljaa. Lukuun ottamatta omituista tuntua vatsanpohjassa, epätodellista tunnelmaa, ja henkistä kuvotusta, oli.
Rabastan nousi seisomaan myös ja käveli eteisen kaapille, vetäen viitan kaapista. Sirius seurasi miehen liikkeitä mielenkiinnolla. ”Mihin sinä olet menossa?”
”Käyn tekemässä vain pari juttua... Ihan henkilökohtaisia asioita, ei liity mitenkään pimeyden lordiin, turha katsoa minua tuolla lailla. En ole kauaa poissa, vartin, korkeintaan puolisen tuntia.” Hän tarkkaili Siriusta hermostuneesti, mikä ärsytti poikaa. ” Oletko varma, että pärjäät täällä nyt?”
”Olen!” Sirius kivahti. Hän ei pitänyt siitä, että häntä kohdeltiin, kuin pikkulasta. Hän osasi kyllä pitää huolen itsestään.
”Ei tarvitse kimpaantua, kunhan kysyin”, Rabastan hymähti ja avasi oven. Sirius katsoi, kuinka mies katosi yhä pimenevään iltaan. Hän huokaisi. Autio talo tuntui ahdistavalta ja vieraalta. Mieleen tulvi muistoja edellisistä käynneistä, eivätkä kaikki olleet suinkaan miellyttäviä.
Sirius vaelteli hermostuneena niin laajaa ympyrää, kuin vain ahdas tila salli. Ei, tästä oli tultava loppu. Hänen oli pakko saada muuta ajateltavaa.
Sirius vaelsi turhautuneena vessaan ja veti oven lukkoon. Hän istui täristen alas, nojasi oveen. Missähän Rabastan säilytti savukkeitaan? Vai polttiko tämä enää? Ajatukset olivat täysin sekaisin, eikä Sirius jaksanut järjestellä niitä oikein.
Hän nousi seisomaan ja katseli itseään peilistä. Sirius halveksi sitä eksynyttä ilmettä, joka piileksi hänen silmiensä takana. Hän ei ollut eksynyt, hän oli vain hieman poissa reitiltä. Mutta ei koskaan eksynyt tai epätoivoinen, vaan tiesi aina tarkalleen, mitä tehdä. Vai kannattiko Mustille ominaista ylpeyttä kantaa enää mukana?
Siriuksen katse harhaili ympäri kylpyhuonetta. Vessanpönttö, suihku, josta tuli aina kylmää vettä, yksinkertainen käsienpesuallas, pikkuinen peili ja kaappi... Voisiko Rabastanilla olla jotakin voidetta, joka voisi hieman häivyttää mustelmaa poskessa? Sirius avasi kaapin varoen. Sieltä putosi jotakin lattialle.
Sirius kumartui poimimaan pudottamansa esineen. Se oli ruisku. Sirius kavahti taaksepäin, ja katsoi uudelleen kaappiin. Se oli täynnä pieniä ruiskuja, pillereitä, jauhetta ja nesteitä. Rabastanin huumekätkö, niinpä tietysti. Sirius otti ruiskun käteensä ja tutkaili sitä. Piikki oli pitkä ja terävä. Putkilo oli puolillaan läpinäkyvää nestettä. Mitä se mahtoi olla?
Siriukseen iski kokeilunhalu. Mitä ikinä aine oli, oli Rabastan todennäköisesti sitä käyttänyt. Eikö hän ollutkin kertonut Siriukselle, että siitä sai sietämättömän hyvänolontunteen ja kaikki muu unohtui? Eikä Rabastan ollut kuollut.. Hän oli alkanut piikittää itseään Siriuksen ikäisenä, ehkä aikaisemminkin. Noh, hän oli ollut muutamia kertoja erossa huumeista, puolen vuoden jaksoja, mutta palasi aina samaan käytäntöön. Jos Sirius kerran koettaisi. Eihän siitä mitään pahaa voisi tapahtua...?
Varoen Sirius kääri mustan kaapunsa hihan ylös. Mihin sitä kuului pistää? Kyynärtaipeeseen? Sirius erotti siniset verisuonet vaalean ihon alla, hän osuisi kyllä... Pojan sydän hakkasi koko ajan lujempaa. Sattuiko pistäminen? Ei kai se ylivoimaisen pahaa voinut olla?
Toimi. Iso poika, ethän sinä kipua pelkää? Sinä olet kokenut sitä ennenkin. Yksi piikki ei ole mitään verrattuna kaikkeen muuhun. Anna mennä!
Sirius puri hammasta ja survaisi piikin kyynärtaipeeseen. Neste valui kehoon, sulautui yhteen hemoglobiinin kanssa. Ruisku tippui lattialle.
Sirius tunsi olonsa kevyeksi. Aivan kuin maailmasta olisi kadonnut kaikki pahuus. Hän oli turvassa omassa pienessä lasikuplassaan, kukaan ei voinut tehdä hänelle pahaa...
Sirius tunsi jotakin jalkansa alla. Hän katsoi lattiaan ja huomasi astuneensa pudottamansa ruiskun päälle. Piikki painui jalkapohjaan, mutta se ei sattunut. Ei, kipu oli kokonaan poissa. Sirius veti ruiskun varovasti irti kehostaan ja laittoi sen lavuaariin.
Pojan pää oli lievästi sekaisin, eikä hän ollut oikein varma, missä oli. Pieni huone, väri oli valkoinen. Sirius tunsi valtaisaa onnea, kaikensyövää ilontunnetta, puhdasta euforiaa. Hän ei voinut pysyä paikoillaan, oli pakko liikkua jonnekin, tehdä jotakin. Mutta miten hän saattoi tehdä mitään siinä pienessä komerossa? Jalat tuntuivat raskailta, hän ei ehkä jaksaisi kohta liikuttaa niitä...
Missä oli ovi? Mistä hän pääsisi ulos? Joka puolella oli valkeaa, samaa valkoista väriä, piirteet sekoittuivat toisiinsa... Sirius liikehti rauhattomana, käveli samaa ympyrää.
Hänen katseensa osui ikkunaan silmien tasolla. Voisiko hän kiivetä siitä ulos?
Sirius toimi täysin vaistonvaraisesti ja iski ikkunan nyrkillään rikki. Lasinsirut upposivat lihaan, hän ei vain tuntenut niitä. Hetkeksi Sirius jäi tuijottamaan nyrkkiään, joka alkoi valua verta likaiselle lattialle. Lasinsirut upposivat jalkapohjiin, lattiaan jäi veriset jalanjäljet. Punaista, punaista valkoisella. Häntä alkoi hermostuttaa. Punainen ei ollut hyvä juttu, ei ollenkaan...

Sirius perääntyi ikkunan luota. Veri ja lasinsirut tekivät lattian liukkaasti ja Sirius horjahti.
Hän muisti yrittäneensä pysyä epätoivoisesti pystyssä. Hän muisti, kuinka kaatui taaksepäin ja hän muisti, kuinka makasi kylmällä lattialla veren valuessa hänen ympärilleen. Sietämätön uneliaisuus otti hänestä vallan, eikä hän muistanut enää mitään.

Kun Sirius avasi silmänsä, oli kohtalaisen valoisaa. Valoa tulvi hänen silmiinsä ja se teki kipeää. Hän älähti hiljaa. Suussa maistui oksennus ja olo oli kertakaikkisen uninen.
”Heräsit vihdoinkin.”
Sirius räpytteli silmiään muutaman kerran ja kuva terävöityi. Rabastan tuijotti häntä kivikasvoisena
”Tajuatko ollenkaan, mitä menit tekemään?” Rabastan jatkoi. Hänen äänensä oli vihainen. ”Heroiinia, Sirius! Kuinka monta kertaa olen kieltänyt sinua koskemasta ruiskuihini? Minä jätän sinut hetkeksi yksin ja sinä -” hän veti muutaman kerran syvään henkeä ja jatkoi sitten tärisevällä, joskin lempeämmällä äänellä. ”Et ikinä arvaa, kuinka paljon säikähdin... Aluksi sinua ei näkynyt missään... Sitten minä löysin sinut sieltä lattialta, veren ja lasinsirujen lammikosta... Olin varma, että olit tappanut itsesi. Ottanut yliannostuksen. Enkä ole pelännyt montaa kertaa niin paljoa.”

Sirius antoi Rabastanin sanojen upota hitaasti tajuntaan. Hän muisti tapahtumat, pääpiirteittäin ainakin. Hän oli säikähtänyt punaista valkoisella.
”Sinä olit ihan tokkurassa koko yön... Oksensit. Minä pysyin hereillä, vahdin sinua. Sinä puhuit perheestäsi, ystävistäsi, minusta...” Rabastan vaikeni ja Siriusta kylmäsi. Mitä hän oli mennyt sanomaan?
”Sirius, minä haluan sinun tietävän tämän; sinä olet aina ollut minulle rakas. Mikään ei tule muuttamaan sitä. Sinä olet liian nuori tajuavaan minun motiivejani. Minä en ole yhtä rohkea, kuin sinä. En uskalla vastustaa painostusta. Mutta sinä uskallat, ja se on hyvä.”

Hän katseli Siriusta tutkivasti, hieman pettyneesti.
”Me emme voi enää tavata, Sirius. Minun on pyydettävä sinua poistumaan tästä talosta niin pian, kuin on mahdollista. Minä katkaisen kaikki siteeni sinuun, ja toivon sinun tekevän samoin. Meidän pitää unohtaa, tajuatko? Minä en tahdo sinulle samaa kohtaloa, kuin itselleni.”

”Sinä olet pelkuri”, Sirius sähähti hampaidensa välistä. Kaikki oli taas selkeää. Hän tiesi tarkalleen, mitä haluasi; pois siitä talosta, pois Rabastanin luota.

* * *

Nyt ollaan taas samassa pisteessä, Sirius ajatteli. Hän tuijotti taivaanrantaa ja laskevaa aurinkoa kävellessään pitkin tietä jo toista kertaa kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Tällä kertaa hän oli menossa Jamesille.

Poika ei ollut vilkaissutkaan taakseen jätettyään Rabastanin talon ikuisiksi ajoiksi. He eivät olleet puhuneet sanaakaan toisilleen sen jälkeen, kun Sirius oli syyttänyt toista pelkuruudesta.
Takaraivossa tykytti ajatus siitä, että kyllä Rabastan oli oikeassa. Sirius ei ansainnut hänen luottamustaan sen jälkeen, mitä oli mennyt tekemään. Ja kuolonsyöjät eivät kaveeranneet verenpettureiden kanssa, sehän oli selvä asia. Mustaa valkoisella.
Ei, ei mustaa. Ei enää ikinä mustaa, vaan punaista. Sirius palautti mieleensä lasinsirut ja veritahrat valkealla kaakelilattialla, tumman hahmon hänen vierellään, käden hänen vuotavassa kädessään ja suudelman hänen huulillaan.

- Stargazer

A/N: Ehm, toivottavasti piditte. Minä en itse oikein tiedä :'D