Lokakuun kahdeskymmenestoinen [Originaali}

Characters: Anonyymi poika (Hänen perheensä)
Genre: Angst
Rating: K 13
Warnings: Itsemurha
Summary: Tänään jätän hyvästit maailmalle. Ja se tuntuu helvetin hyvältä.


A/N: Tällainen tuli mieleen Nightwishin mestariteosta, Dead boy's Poemia kuunnellessa (http://www.youtube.com/watch?v=yOPqrG007Jo&NR=1)
Lukaiskaa myös A/Nt tekstin lopussa, kiitos.


Born from silence, silence full of it
A perfect concert my best friend
So much to live for, so much to die for
If only my heart had a home

Sing what you can't say
Forget what you can't play
Hasten to drown into beautiful eyes
Walk within my poetry, this dying music

My loveletter to nobody


Lokakuun kahdeskymmenestoinen.
Jo kuukausien ajan olen laskenut päiviä, mutta nyt se aika tuntuu kuluneen aivan liian nopeasti. Istun koulussa, tuijotan seinää, ajattelen.
Päiväni on kulunut kuin hidastettuna, ihmiset ohittavat minut, kaikkialla vallitsee painostava hiljaisuus. Tunnen itseni unissakävelijäksi, joka elää painajaistaan, mutta kukaan ei herätä.
Mika kysyy onko kaikki kunnossa, kun olen niin hiljaa. Minä vastaan olevani vain ajatuksissani, kehtaan jopa hymyillä päälle.
Kunpa vain tietäisit, miten kunnossa. Kunpa voisin kerta. Kertoa sen, kuinka pimeää täällä on, kuinka paljon sattuu hengittää. Voisinpa kertoa, että olen kerännyt masennuslääkkeitä purkkiin sänkyni alle helmikuusta lähtien. Että olen jo monena iltana nukahtanut toivoen, ettei huomista olisi.
Ja sen, että toiveeni toteutuu tänään.

Tänään minä jätän maailman.
Ja se tuntuu helvetin hyvälle.

Lokakuun kahdeskymmenestoinen, sillä on merkityksensä. Päivä, joka sammutti auringon. Ja jonka eläminen vuodesta toiseen on yhtä tuskaa.
Vielä vuosi sitten uskoin, että näkisin taas toivoa, syytä elää. Kaikki kääntyisi hyväksi, jos vain uskaltaisin elää vielä yhden päivän lisää. Luotin siihen, että huominen olisi parempi.
Mutta ei, se ei ollut parempi. Kaikki kääntyi vain pahemmaksi.

Kaikkialla aina sanotaan, kuinka masennuksesta voi nousta, kuinka siitä voi parantua, jos siitä vain puhuu jollekulle. Ja jos sanat takertuvat kurkkuun, kuolevat huulille, niin silloin kirjoittaa. Kokeiltu on. Lauseet pysyvät paperilla, kuten tuska sielussa, kyyneleet kuivuvat silmiin.
Ei pitäisi luovuttaa, vaan jatkaa yrittämistä. Mutta kun on jo aivan rikki, niin mistä saa siihen voimaa? Minkä vuoksi enää taistella? Koko elämä on suorittamista kumminkin.

Ja kyllähän minä jo yritin. Aina kun minut lyötiin maahan, nousin, taistelin, hävisin. Kiinni noidankehässä, häkkieläimenä oravanpyörässä, mahdotonta irtautua. Ja se on turhauttavaa, syö jo valmiiksi nakerrettua itsetuntoa olemattomiin.

Pikkusisko juoksee halaamaan heti, kun astun ovesta sisään. Se tyttö on oikea enkeli, niin kaunis ja sinisilmäinen, että ihan pahaa tekee. Mitähän sillekin käy? Kuka opettaa pienen elämään, kun veli lähtee pois?
Olen pahoillani, Katja, isoveljeä väsyttää. Enää ei jaksa leikkiä.

Ruusukin juoksee vastaan, haukkuen, heiluttaa häntäänsä. Oikea pallosalama, jopa koiraksi. Kuka sen kanssa tekee pitkiä kävelylenkkejä pelloille lauantaiaamuisin?

Tällaisina hetkinä mietin sitä, teenkö oikean ratkaisun. Onko minulla oikeutta luovuttaa, kun täällä on ihmisiä ja eläimiä, jotka edelleen tarvitsevat minua, jäävät ehkä jopa kaipaamaan? Voinko minä noin vain sanoa heille, että tämä oli nyt tässä, game over, ei enempää! Teenkö todella oikean ratkaisun, kun riistän itseltäni hengen?

Olisi vielä paljon keskeneräisiä asioita, toteutumattomia unelmia, mutta sellaiseksi ne jäävätkin. Niin paljon tärkeitä ihmisiä, sanoja sanomatta, kertomatta, kuinka upeita ystäviä minulla on, mutta kuinka kylmää on elämä.
Ei vain jaksa enää hymyillä.

Viimeisellä aterialla on tarjolla kalaa. Yleensä ruodot pistelevät inhottavasti kurkussa, mutta nyt ei jaksa välittää edes siitä. Äiti hymyilee onnellisena ja minä hymyilen takaisin, teeskentelen iloa jo toisen kerran samana päivän aikana. Miltähän tämäkin pöytä näyttää, kun lautasia on vain kolme?

Minä kiitän ja nousen pöydästä. Vanhemmat ovat onnensa sokaisemia, eivätkä tajua, etten minä ruuasta kiittänyt, vaan koko elämästäni. Kiitin yrittämisestä, vaikka kaikki menikin pieleen. Luoja, he todella yrittivät, antoivat kaikkensa, jotta minulla olisi hyvä elämä, mutta mikään ei riittänyt.
Sillä kukaan ei ole vielä keksinyt sanoja, joilla hymy houkutellaan huulille.

Kuka osaa korjata rikkinäisiä sieluja?


Lokakuun kahdeskymmenestoinen ja kello on kymmenen. Olen käynyt suihkussa ja pukenut päälleni rippipuvun. Kampaan hiuksiani peilin edessä ja annan niiden valua olkapäille. On toivotettu hyvää yötä. Nyt täytyy enää toivoa, ettei kukaan tule tänne ennen aamun koittoa, auringonnousua, jota minä en enää koskaan näe.

Kaivan varovasti pienen rasian sänkyni alta ja kaadan kasan erivärisiä pillereitä kämmenelleni, minun kohtaloni. Kyyneleet kipuavat tahtomatta silmiini, kyyneleet, joita minulla ei ole ollut aikaa itkeä. Voisin vuodattaa ne nyt, viimeisenä rukouksena maailmalla, ennen kuin lähden jonnekin muualle, jossa en tunne enää kipua.
Pienet purot virtaavat poskilleni ja minä ujutan lääkkeet varovasti suuhuni, huuhdon ne alas vedellä.

Käteni tärisevät, kun kaivan esiin mustekynäni ja paperin. Ostin mustettakin juuri tätä varten. Epävakain vedoin alan kirjoittaa viestiä läheisilleni, toivoen, että se selittäisi edes jotakin.

Jos luet tämän rivin, älä ajattele kättä, joka sen kirjoitti.
Muista vain lause, lauluntekijän itku, ilman kyyneliä.
Olen vuodattanut tähän paljon voimiani, viimeisetkin rippeet.
Kaunis koti, äitini syli, mahdollisuus kuolevaisuuteen
Siellä halu olla toivottu on ylivoimainen.
Pianonuotit kuvittavat elämääni.

Opeta minulle tunnetta, sillä pelkään sen kadonneen.
Osoita rakkautesi, lohduta unohdettua.
Niin paljon enemmän halusin teille antaa, jotka minua rakastitte.
Olen pahoillani.
Aika näyttää (Nämä katkerat jäähyväiset)
En enää elä, enkä voi hävetä itseäni, tai sinua.

Ja sinä... Toivon, että tunteeni sinua kohtaan ovat kuolleet.

Ja niin minä painauduin makuulle, tunsin selittämättömän raukeuden, hyvän olon pyyhkäisevän ylitseni, hukuttavan minut. Ja ensimmäistä kertaa niin moneen vuoteen, tunsin onnea, aitoa iloa, sillä minä olin lopulta turvassa.

Nyt minun ei enää tarvitsisi kärsiä.


Never sigh for better world
It's already composed, played and told
Every thought the music I write
Everything a wish for the night

A lonely soul
And ocean soul


- Stargazer

A/N: "Itsemurharuno" kuuluu Tuomas Holopaiselle, käännös on Stargazerin käsialaa ;) Se on se "Kuolleen pojan runo".

22. 10. on todella merkityksellinen päivä minulle, sillä se on päivä, jolloin Nightwish veti viimeisen keikkansa vanhalla kokoonpanollaan. Siksi valitsin kyseisen päivämäärän. Tosin päähenkilölläni on aivan omat syynsä, mitä ne ikinä ovatkaan.