Summary: Kelmit, kuudes vuosi. Ihmissusikepposen jälkeen Sirius ei ansaitse armoa ja hän oppii vaikealla tavalla, että on asioita, joita ei voi korjata pelkästään sanoilla. Slahs (Sirius/Remus)
A/N: Tämä tarina on omistettu kaikille, jotka eivät tahdo uskoa, että Sirius vain lankesi polvilleen Remuksen eteen kepposen jälkeisenä aamuna, ja se oli kaikki, mitä tarvittiin asian korvaamiseen. Tämä tarina on erittäin ansaitusti K 18, kielen, väkivallan, aikuistasoisten seksuaalisten aiheiden, ja raiskauksen takia. Älä lue, jos jokin näistä vaivaa sinua.
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa kaikki hahmot. Kirjoitan vain omaksi ilokseni, enkä saa tästä rahaa. Ja toivon, ettei JKR koskaan lue tätä, ja jos lukee, anelen häneltä anteeksiantoa.
T/N: Ficci kuuluu DarkTwin7:lle. Alkuperäinen versio To serve a purpose löytyy täältä:
http://the-dark-twin.livejournal.com/711.html
Minä kääntelen aivan omaksi huvikseni, en saa myöskään siis rahaa, tai muuta korvausta.
Toinen käännökseni :)
Käyttötarkoitus
On täysin väärin sanoa, että Sirius olisi ollut pahoillaan. Hän ei ollut pahoillaan, hän oli hajalla. Hän oli järkensä rajoilla, hän oli hukannut sanansa ja olemuksensa, se oli yhtä harvinaista kuin huolestuttavaakin. Hän ei tiennyt, mitä tehdä, tai mitä sanoa, saadakseen asiat oikeiksi taas. Ja he eivät auttaneet asiaa. Hyvä Jumala, eivät sitten ollenkaan.
Se oli ollut kauhea päivä, se Lauantai, seuraava päivä. Hän oli jo käynyt asiat Dumbledoren kanssa yöllä läpi, ja sitten vielä uudestaan McGarmiwan kanssa aamulla. Keskipäivään mennessä hän oli kuullut ainakin kahdesti olleensa ajattelematon, hän oli ollut vastuuton ja että hänellä ei ollut ollut minkäänlaista syytä tehdä sitä, mitä oli tehnyt. Hänen käytökselleen ei ollut oikeutta, eikä minkään näköistä selitystä.
Eikä hän voinut sanoa, ettei olisi ollut samaa mieltä.
Hän myös tiesi, että ainoa syy siihen, ettei hän potkittu pihalle, oli se, että Remuksen olisi pitänyt lähteä myös. Siriuksen erottamisen syytä ei olisi millään voinut selittää kertomatta Remuksen salaisuutta myös. Remus oli saanut valita, ja hän oli päättänyt pitää salaisuutensa turvassa ja asettaa Siriuksen tällä tavalla ikuiseen velkaan. Ja, se oli kaikista pahinta, Remus oli kieltäytynyt antamasta Siriukselle tilaisuutta selittää.
Kiitos siitä, Kuutamo.
Ei ollut hankalaa vältellä ystäviään koko päivää, sillä Remus oli sairaalasiivessä toipumassa täysikuusta, ja James ja Peter olivat pitäneet huolta, että he olivat poissa makuusalista Siriuksen herättyä ja he olivat jatkaneet samaa linjaa koko loppupäivän.
Lauantai-iltana Sirius oli pysytellyt kirjastossa pidempään, kuin useimmat seitsemäsluokkalaisetkaan, kunnes Matami Prilli oli ajanut hänet ulos varttia yli yhdeksän. Hän oli piiloutunut oleskeluhuoneessa suuren oppikirjan taa, käännellyt sivuja robottimaisesti ja antanut lyhyitä sekä epäystävällisiä vastauksia kaikille, jotka kysyivät jotakin. Oli suurin piirtein keskiyö, kun hän oli hiippaillut makuusaliin, toivoen, että muut nukkuivat.
Remus olisi tulossa takaisin nyt, ja Siriuksella ei ollut aavistustakaan, mitä hän olisi voinut sanoa. Hän oli miettinyt sitä uudestaan ja uudestaan läpi yön ja päivän, mutta hänen mielensä oli tyhjä. Kaikki mitä hän keksi kuulosti vain... väärältä.
Hän oli pahoillaan. Iso juttu. Pahoillaan voi olla, kun on vahingossa astunut jonkun jalalle, ei silloin, kun on parasta ystäväänsä käyttäen melkein tappanut idiootin, jonka pelkkä olemassa olo ärsyttää. Pahoillaan olo ei riittänyt.
Hän oli ollut ajattelematon, vastuuton ja tehnyt koko jutun ilman mitään syytä. Tulee sydämestä, eikö niin, Sirius? Harmi, ettei se kuulosta siltä. Opettajien puhetta. Kyllä, kyllä, opettajien puhetta kaikesta huolimatta.
Hänellä ei ollut oikeutta tai selitystä. Miksi sitten puhua koko asiasta?
Anna anteeksi.
Täysin vierasta puhetta Sirius Mustalle. Voisiko hän edes sanoa sitä sekoamatta sanoissaan? Miltä hän mahtaisi kuulostaa? Olisiko edes mahdollista, että he ottaisivat hänet vakavasti? Ja voisiko häntä ottaa enää koskaan ottaa vakavasti sen jälkeen?
Se oli kaikki, mitä hän oli tehnyt koko päivän ja hänen oli tehtävä kaikki uudestaan, kun hän avasi kuudennen luokan makuusalin oven. Sillä hetkellä hän tiesi, että se oli ollut virhe. Hän kirosi hiljaa huomatessaan, että oven alta oli näkynyt kapea kaistale varoittavaa valoa.
Hänen kolme ystäväänsä olivat yhä hereillä, ja näytti siltä, että he olivat odottaneet häntä. Remus istui sängyllään avoimen ikkunan luona kirja sidotuissa käsissä, mutta hän ei ollut sulkenut verhoja vielä. James nojaili ikkunan alla olevaa lipastoa vasten, kädet puuskassa ovelle tuijottaen. Peter oli oman sänkynsä reunalla, yöpuvusa, mutta hereillä. Ja Siriuksen oli liian myöhäistä perääntyä enää.
Hän pani merkille, vaikkei sillä merkitystä ollut, että ilmassa leijui savun haju. Hän arvasi Remuksen polttaneen yhden jästisavukkeistaan ennen sänkyyn menoa – hän oli ainoa koko Tylypahkassa, joka sai niin tehdä, sillä ne rauhoittivat häntä ennen ja jälkeen täysikuun. Minä tahansa muuna päivänä hän olisi antanut niitä Siriukselle, Jamesille ja Peterillekin, mutta ei tänään.
Pitkän aikaa kaikki olivat hiljaa.
Anteeksi Kuutamo, en ole vielä keksinyt, mitä sanoa. Odota pari viikkoa, niin pidän kunnon puheen, Ok?
Anna anteeksi.
Hyvänen aika sentään, kävele vain sängyllesi, mutise hyvät yöt ja sulje verhot!
Anna anteeksi.
Mitä sinä tuijotat? Onko minulla likaa nenässä, tai jotain?
”Me odotamme”, James sanoi terävästi.
”Mitä?” Sirius ärähti takaisin.
Lakkaa olemasta typerä. Tiedät varsin hyvin.
James nyökkäsi Remuksen suuntaan. ”Remus odottaa.”
Sano se, idiootti. Sano se, niin se on tehty.
”Me ajattelimme”, James tähdensi ”Että voisit pyytää anteeksi, jos satut tuntemaan sanan merkityksen.”
”Minä-”
Sano se!
Hän odotti liian kauan.
”En usko, että hän tuntee”, Remus sanoi väsyneesti. Hän ei kohottanut katsettaan kirjasta.
”Me voisimme opettaa häntä”, Peter ehdotti.
”Minä en pyydä anteeksi sauvanheilautukselle, jos sitä tarkoitat”, Sirius huudahti hänelle, löydettyään äänensä taas. Hän äyskähti vaistonvaraisesti, kuten aina, kun hän tunsi olevansa ahdistettuna nurkkaan.
Peter äännähti terävästi, mutta nousi sitten ylös. ”Jos sinä et tee sitä muuten...”
”.. En tahdo kuulla sitä ollenkaan”, Remus sanoi, katse kirjassaan.
James rypisti kulmiaan, mutta antoi sitten Peterille varoittavan katseen. ”Se on Remuksesta kiinni”, hän sanoi.
”Ja jos haluat antaa hyvän vaikutelman kirjan lukemisesta, sivuja kannattaisi kääntää välillä”, Sirius näpäytti.
James vetäisi itsensä kauemmas lipastosta, ja hetken ajan hän näytti olevan hyökkäämässä Siriuksen kimppuun.
”Älä huomio häntä, James”, Remus sanoi rauhallisesti.
”Remus...” James aloitti.
”Hyvä on”, Sirius keskeytti hänet. ”Ei sillä, että minulla olisikaan ollut sanottamaa. Ainiin, kiitos, kun pelastit nahkani, Kuutamo. Vanhempani tulevat ilahtumaan, että olen opintojeni loppuun suorittamisesta velkaa Ihmissudelle.”
Oli painostavan hiljaista. Sitten Remus kohotti sidotun kätensä, ja vetäisi verhon kiinni.
Sirius kohautti olkiaan. Hän katsoi Jamesiin – ja tämän sauvaan.
”Häivy!” James ärähti, pähkinänruskeat silmät leiskuen.
”Anteeksi, mutta minä elän täällä!”
”Häivy.” Jamesin sauvasta purkautui punaisia kipinöitä.
Sirius tuhahti pilkallisesti, nappasi sitten täkkinsä, ja marssi ulos makuusalista, koettaen löytää nukkumapaikan Oleskeluhuoneesta raahaten peittoa perässään.
Hän kirosi omaa kiivauttaan, mutta myös paksukalloisia ystäviään. Hän oli totta tosiaan mokannut tilaisuutensa selittää, mutta he eivät auttaneet, eivät hyvä Jumala. Olivatko he edes kuunnelleet? Eivät. No, ei hän kauheasti mitään ollut sanonutkaan. Mutta hän ei ollut saanut edes yrittää.
Hyvä on. Hänellä ei ollut kiirettä sinne, missä James määräili, mitä hän sanoi kellekin ja milloin, ja missä Remus sulki verhot suoraan hänen nenänsä edestä.
Sirius levitti peittonsa yhdelle pienistä sohvista takan edessä, paneutui makuulle ja nukahti parissa minuutissa kaikesta huolimatta.
Ja sillä tavalla asiat jatkuivat koko viikon. Sirius ja kolme muuta Kelmiä kohtelivat toisiaan kuin ilmaa, eivät vaihtaneet sanaa, tai edes katsetta. Sirius ei astunutkaan Makuusaliin, ellei lasketa muutamaa kertaa, jolloin hän hiipi hakemaan koulukirjojaan, paitaa tai sukkia. Yöt hän vietti Oleskeluhuoneessa.
Tottuneina kaikenlaisiin omalaatuisiin ja outoihin tempauksiin, mitä vihaiset kuudesluokkalaiset pojat tekivät, olisi tarvittu enemmän, jotta muut Rohkelikot olisivat välittäneet. Jos joku oli kiinnostunut näistä nukkumajärjestelyistä, kukaan ei tuonut sitä esille. Jos Siriusta ei haitannut odottaa yli keskiyön, jotta viimeisetkin S.U.P.E.R:eihin opiskelevat seitsemäsluokkalaiset lähtivät nukkumaan ja hän ei välittänyt aikaisista herätyksistä, kun oppilaat rymistivät äänekkäästi aamiaiselle, ei mikään estänyt häntä nukkumasta notkoisella sohvalla oman sänkynsä sijasta. Hänellä olisi voinut olla syitä – tai sitten ei. Mutta pelkkä Sirius Mustana olo sai hänet päättämään, ettei hän muuttaisi mieltään.
Neljäsluokkalaiset tytöt, se selvisi myöhemmin, olivat harkinneet kysyvänsä tahtoisiko Sirius tulla heidän makuusaliinsa, kun ei ollut tervetullut omaansa, mutta eivät uskaltaneet toteuttaa suunnitelmaa tajutessaan miten Sirius hääsi pois kaikki, jopa ne, joilla oli paljon yksinkertaisempia kysymyksiä.
Jos tämä ilmiselvä välirikko hänen ja kolmen ystävänsä välillä oli puheenaihe, sen täytyi olla, hän ei välittänyt. Opettajilta ja oppilailta ei voinut jäädä huomaamatta, että Sirius istui samanikäisten tyttöjen kanssa (ei sillä, että heitä olisi haitannut.), tai jopa Korpinkynsien ja Puuskupuhien, joita tuskin tunsi, mieluummin kuin Jamesin, Remuksen ja Peterin, eivätkä he puhuneet välituntien aikana. He eivät myöskään istuneet yhdessä aterioilla. Itse asiassa, Sirius jätti usein nykyään aamiaisen väliin, mikä oli ennenkuulumatonta. Mutta kukaan ei ikinä saanut selitystä niiltä, jotka todellisen syyn tiesivät. Jos muut koululaiset rääkkäsivät aivojaan sitä pohtiessaan, se oli heidän ongelmansa, ei Siriuksen.
Ja he tottuivat siihen. Saman viikon Torstaihin mennessä Sirius oli varannut itselleen sohvan (todennäköisesti sen ainoan, jolle hän pystyi ojentamaan pitkät jalkansa) viralliseksi nukkumapaikakseen ja muut Rohkelikot suostuivat siihen, vaikkakin sohva toimi päivisin virallisessa tarkoituksessaan (mikä johti joihinkin hyvin huvittaviin kaksimielisyyksiin, tai niin he luulivat) Vaikka Sirius hautautui kirjojen alle kirjastossa, sulkeutuen lukemaan Muodonmuutoksen neuvoja hän ei kuitenkaan voinut unohtaa sitä, mikä painoi hänen mieltään ja kalvoi sisintään.
Jopa Kotitontut, jotka huolehtivat tulesta ja siivoilivat Oleskeluhuonetta yön aikana, hyväksyivät Siriuksen olon siellä. He olivat ehkä hiukan säikkyneet häntä aluksi, mutta eivät ikinä kyselleet Noitien ja Velhojen, joita he palvelivat, tarkoitusperiä, oli käytös kuinka outoa tahansa. Seuraava päivänä yksi oli jopa tuonut tyynyn Siriukselle, ojentanut sen kumartaen ja kuiskannut toivonsa, että Siriuksella olisi mukavampaa olla nyt. Kai he olivat huomanneet, ettei Sirius nukkunut hyvin. Kotitontut liikkuivat äänettömästi, joten he eivät häirinneet pojan unta. Siitä huolimatta tämä vietti suurimman osan yöstä valvoen. Edes yöllä – erityisesti yöllä – hän ei pystynyt unohtamaan parin viikon takaista täysikuuta, sitä, mitä hän oli tehnyt. Hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa, varsinkaan, kun Remus näytti päättäneen, ettei kuuntelisi häntä missään nimessä.
Lauantaihin mennessä hän oli päättänyt lopettaa yrittämisen.
Siriuksen oli helppo vältellä muita, kun James oli huispaamassa ja Remus ja Peter kävelivät kentällä jättäen kirjaston Siriukselle, ja ajaen tämän ulos vain iltapäivisin tullessaan itse työskentelemään sinne. Sirius suunnisti silloin oleskeluhuoneeseen, joka oli onneksi tyhjä, sillä suurin osa oppilaista otti kaiken ilon irti aurinkoisista päivistä ja oleskeli pihalla.
Päivällisellä Sirius valitsi itselleen paikan niin kaukana tavanomaisesta pöydän päädystään, kuin mahdollista. Hän asettui muutamien stressaantuneen näköisen seitsemäsluokkalaisen viereen, ja huomasi pian liittyneensä keskusteluun vaihdosloitsuista. Hän oli puolivälissä ruokaansa ja keskittynyt jutteluun Alicen, johtajatyön, kanssa vaikeamman asteen loitsuista ja elottoman kohteen vaihtamisesta elolliseen, kun yhtäkkinen hiljaisuus ja niskavillojen pystyyn nousu kertoivat hänelle hänen ystäviensä saapumisesta. He olivat linnoittautuneet Siriuksen taakse hänen puhuessa, ja odottivat hänen kohottavan katseensa.
”Tuletko kävelylle?” James kysäisi, ja oli päivän selvää, ettei vastausta ”ei” hyväksyttäisi.
No. Hän ei voinut vältellä heitä ikuisesti. Sirius kohautti olkiaan ja nousi ylös. Muut väistyivät hänen tieltään, ja Sirius nyökkäsi seiskaluokkalaisille, joiden kanssa oli puhunut. Sitten hän käveli ovelle, katsomatta seurasivatko muut häntä. Koko matkan hän piti päätään ylhäällä, vaikka tunsi kolmen ihmisen vartioivan häntä selkänsä takana, sekä koko muun koulun, kuin teloitukseen menevä sotilas.
Ja siltä Siriuksesta tuntuikin. Hän ei tiennyt, mitä oli meneillään. Oli vielä niin paljon asioita, joita piti korjata, ettei tiennyt mistä aloittaa. Vielä vähemmän hän tiesi miten se päättyisi, mutta muilla pojilla tuntui olevan suunnitelma.
”Ulos”, James tokaisi tylysti kun he tulivat eteiseen, ja ovi oli sulkeutunut heidän jäljessään. He kävelivät pihalle. Aurinko ei enää paistanut, mutta ei siltikään ollut pimeää tai kylmää, vaikka he olivat jästivaatteissaan. ”Järvelle”, James sanoi, kun Sirius viivytteli kiviportaissa.
”Menossa uimaan?” Sirius letkautti, mutta kukaan ei hymyillyt.
”Turpa kiinni, Musta”, James sanoi kylmästi.
Sirius kohautti olkiaan, koettaen olla näyttämättä hermostuneisuuttaan, ja laskeutui polkua pitkin järvenrantaan ja heidän lempipuunsa alle. Mutta muilla oli selvästi suunnitelmissa kävellä pidemmälle.
”Me menemme aivan loppuun asti”, James käski ja Sirius tukahdutti halun kysyä tarkoittiko hän sitä maantieteellisesti vai kuvannoillisesti. He ohittivat Pyökkipuun ja jatkoivat pitkin rantaa, yhä kauemmas linnasta ja lähemmäs Kiellettyä Metsää.
Sirius tiesi, mihin he olivat menossa. He saapuivat oikeaan paikkaan muutaman minuutin kuluttua. Se oli pieni alue ruohoa aivan järven laidalla, missä särkkä vajosi veteen, ja maa oli hiukan ympäröivää aluetta matalammalla. Linnan ikkunoista oli mahdoton nähdä sinne, ja Hagridin mökki oli aivan liian kaukana. Se oli mahtava paikka viettää Lauantaipäivää, ilman hankaluuksia etsiviä Luihuisia. Se oli myös heidän virallinen tapaamispaikkansa täysikuuöisin Kiellettyyn Metsään mennessä. Se oli jopa hyvä paikka kalastaa, kuten Peter oli huomannut, pari vuotta sitten, ja he olivat itsepäisesti istuneet koko Lauantain omatekoisten onkivapojen kanssa ja illalla heillä oli mukanaan kaikkien yllätykseksi kaksi pikkuruista kalaa. Ne eivät kelvanneet syötäviksi, mutta kimaltelivat kyllä nätisti.
Ja se oli, Sirius tunsi hypähdyksen vatsassaan, mahtava paikka selvittää asioita jonkun kanssa, niin, että kukaan ei näkisi tai häiritsisi.
Hänen olisi pitänyt tajuta. Viime lauantai-iltana julistanut oman tuomionsa – syyllinen molempiin syytöksiin, virheen tekoon ja epäonnistumiseen myöntämään sen. Seuraava viikko oli ollut koeaikaa, mahdollisuus korjata kaikki. Hänellä oli ollut seitsemän kokonaista päivää, jokaisessa oli kaksikymmentäneljä tuntia, joina hän olisi voinut sanoa Remukselle jotakin, tai osoittaa, että tahtoi korjata kaiken. Hyvä tilaisuus – ja hän oli idioottina jättänyt sen käyttämättä. Nyt hän joutuisi kärsimään siitä.
Sirius alkoi miettiä pitäisikö hänen ottaa sauva esille, mutta James näytti lukevan hänen ajatuksensa.
”Hyvä on”, James sanoi. ”Anna sauvasi.”
”Mitä?”
”Sauva tänne”, James toisti. ”En pyydä enää kolmatta kertaa.”
”Ja mitä sitten, ’riisu housusi?’” Sirius näpäytti.
Hänen hämmästyksekseen James katsoi kysyvästi Remusta, aivan kuin olisi vakavissaan halunnut tietää tämän mielipiteen.
”Ei”, Remus sanoi rauhallisesti.
Mitä ihmettä oli meneillä?
”Minulla ei ole aikomusta leikkiä teidän kanssanne”, Sirius sanoi kiukkuisesti. ”Kiitos kun marssititte minut sellaisella kohtauksella ulos, mutta te ette omista minua, enkä minä ole täällä huvittamissa teitä. Jos tahdotte lelun, niin etsikää joku Luihuinen.”
Hän oli osunut. Peter muuttui todella punaiseksi, kuten aina vihaisena ollessaan, ja teki sihisevän äänen. Remus taas valahti kalpeaksi, puristaen huulet tiukasti yhteen. James taas ei osoittanut mitään merkkejä. Hän kohotti sauvansa melkein laiskasti Siriukseen.
Silmäkulmastaan Sirius vilkaisi järveä, ja käsitti, että jos James noituisi hänet jollakin ja hän ottaisi askeleen taakse, hän tippuisi veteen.
”Mitä sanot, Remus?” James kysyi taas.
”Anna hänen olla”, Remus sanoi. ”Siis anna hänelle sauva”, hän selvensi, kun James rypisti kulmiaan.
”Hyvä on”, James sanoi vakuuttumatta. Hän katsoi Siriusta epäuskoisesti. ”Me lähdemme nyt. Mutta jos hän koettaa paeta tai muuttua, tai aiheuttaa muuta harmia, huuda. Me kuulemme kyllä. Mennään, Peter.”
Ja sitten he marssivat hiljaisina pois, kiipesivät rinnettä pitkin takaisin särkälle ja jättivät Siriuksen ja Remuksen kahdestaan ruoholle.
Remus risti kätensä ja käänsi kasvonsa järvelle. Hiljaisuus putosi poikien välille.
”Sinä tiedät miksi olemme täällä, vai mitä?” Remus kysyi lopulta, katsomatta ystäväänsä.
”Kalastamassa?” Sirius kysyi sarkastisesti. ”En tiedä. Jos olisit halunnut puhua, olisit löytänyt minut kirjastosta koska tahansa. Ei olisi tarvinnut järjestää sellaista kohtausta, ja raahata Jamesia ja Peteriä mukaan.”
”Sinä et tajua ollenkaan?”
”Tajua mitä?”
”Me emme ole täällä jutellaksemme.”
Sirius oli hetken hämmentynyt, muttei näyttänyt sitä. ”Hyvä on”, hän sanoi. ”Miksemme sitten vain sulje suitamme ja mene takaisin linnaan?”
Hän oli odottanut melkein millaista vastausta tahansa, muttei sitä, mitä seuraavaksi tapahtui.
Remus kääntyi ja löi häntä suoraan kasvoihin.
Odottamaton isku osui vasemmalle puolella kasvoja, voimalla, joka heilautti Siriuksen päätä ja sai hänet horjahtamaan. Hän esti itseään kaatumasta oikealla kädellään, ja kohotti oikean kätensä kasvoilleen jokseenkin suojelevasti. Hän painoi kättään nenälleen, ja tunsi noron verta. Kun hän otti kätensä pois, veri alkoi virrata vapaasti kasvoille. Sirius tuijotti verta kädellään ja katsoi sitten ystävänsä. Hänen silmistään loisti epäusko ja hänellä meni hetki tajuta, mitä oli tapahtunut. Sitten, puolessa sekunnissa, hänen ilmeensä vaihtui. Hän päästi suustaan koiramaisen äännähdyksen, paljastaen hampaansa Remukselle, tuijotti häntä ja kaivoi sauvaansa.
Mutta ennen, kuin hän pääsi jaloilleen ja sai sauvansa esiin, Remus oli heittäytynyt hänen päälleen. Hänen painonsa kaatoi molemmat pojat maahan, Siriuksen selälleen ja Remuksen polvilleen hänen yläpuolelleen.
”Remus!” Sirius huusi ja nappasi ystävänsä kauluksesta. ”Mitä ihmettä sinä teet!”
Remus ei vastannut. Hän ei edes osoittanut kuulleensa. Hän pyristeli vapaaksi ja painoi kätensä Siriuksen olkapäille ja pakotti tämän maahan. Käsien voima oli valtava, sillä Remus nojasi Siriukseen koko painollaan. Sirius rimpuili ja koetti tyrkätä Remuksen pois, mutta tuloksetta.
He olivat hetken paikoillaan. Veri valui pitkin Siriuksen kasvoja pojan hiuksiin ja hän tuijotti Remuksen kasvoihin. Siriuksen tummat silmät kipinöivät raivoisasti ja Remuksen meripihkan väriset silmät, suuret pupillit reunustettuina kultaisella valolla, paloivat kuin kaksi liekkiä.
Ja yllättäen, tuntui kuin sama tuli olisi palanut Siriuksessakin. Hän tunsi lämmön hulmahduksen, ja se lähetti palavan tuntemuksen aivan hänen hiuksiinsa asti. Kasvot hänen yläpuolellaan olivat kauneimmat ja kammottavimmat, jotka hän oli koskaan nähnyt. Huulet kaartuivat, aivan kuin Remus ei olisi osannut päättää purrako vai suudella häntä. Palavat silmät tuijottivat melkein nälkäisesti, valmiina hotkaisemaan hänet. Se oli pelottavaa. He olivat liian lähekkäin. Hän repi toisin käsistään vapaaksi ja nappasi kiinni Remuksen hiuksista. ”Päästä minut”, hän sihisi.
”En”, Remus ärähti takaisin ja veti päätään, jättäen muutaman hiuksen Siriuksen käteen. ”Sanoin, ettemme juttele, mutta se ei tarkoita, että päästäisin sinut vielä.”
”Emmekö?” Sirius jännitti lihaksensa valmistautuen uuteen vapautumisyritykseen. Remuksen kädet liukuivat olkapäiltä painavasti Siriuksen vartalon päälle, vangiten hänet omansa alle, polvi Siriuksen reisien välissä. Lähellä, aivan liian lähellä. Heidän kasvonsa olivat tuuman päässä toisistaan ja Sirius tunsi toisen pojan hengityksen huulillaan. Kultaiset silmät paloivat kiivaammin.
”Jos sinä..” Hän aloitti, mutta Remus painoi huulensa hänen omilleen. Ne olivat hiukan kuivat, hipoivat hänen omiaan, ja kosketus oli sähköinen. Sirius sulki silmänsä hetkeksi, toivoen sen loppuvan, ennen kuin tajusi, mitä tapahtui, minkä hän antoi tapahtua. Hän oli antanut ystävänsä lyödä häntä ja sitten suudella häntä. Hän ei tiennyt, kummasta vihasi itseään enemmän. Hän käänsi päänsä pois ja rikkoi kontaktin.
”Jos teet tuo uudestaan”, hän henkäisi. ”Minä puren kielesi irti.”
Se oli ehdotus. Remuksen kädet liikkuivat Siriuksen hiuksiin, pakottaen tämän kasvot takaisin hänen omiaan päin, ja Sirius melkein tukehtui ystävänsä huulten alle. Mutta hän käski itseään olemaan välittämättä oudosta mielihyvästä, ja hän nappasi Remuksen alahuulen hampaisiinsa, purren niin lujaa, kuin pystyi. Se toimi. Hän maistoi verta, ja Remus henkäisi ja irrottautui. Hänen huulestaan valui hiukan verta, mutta hänen silmänsä leiskuivat edelleen.
”Mitä aiot tehdä, raiskata ystäväsi?” Sirius sylkäisi suustaan, koettaen estää ääntään värisemästä pelosta ja aavistuksesta.
”Sitä juuri taidan”, Remus sanoi hyytävällä äänellä. ”Sanoit, etten omista sinua, ja jos sanot sen uudestaan halua todellakin raiskata sinut.”
”Sinä et omista minua.”
”Sinä kerjäät sitä.”
”Sinä et voisi.”
”Otetaanko selvää?”
”Huudan apua.”
”Hyvä on, James ja Pete tulevat pitämään sinua aloillaan.”
”Paskiaiset.”
”Meitä on siis kaksi.”
”Päästä minut.”
”En.”
Remuksen silmät heijastivat jälleen hullunkiiltoa, ja Siriusta alkoi todella pelottaa. Noiden silmien takana toimi voima, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ja se pelotti häntä enemmän, kuin mikään ikinä. Tämä ei ollut hänen ystävänsä, jonka hän oli tuntenut jo vuosia. Tämä oli jokin outo, villi eläin, joka ei ollut tietoinen omista kyvyistään. Äkillisessä paniikintunteessa, Sirius turvautui epätoivoiseen keinoon. Hän ei voinut vapautua otteesta, joten hän mottasi ystäväänsä kasvoihin.
Remus vetäisi päänsä taakse, ja Sirius käytti tilaisuutta hyväkseen – ja tuli katumaan siitä välittömästi. Hän oli hädin tuskin saanut käteensä vapaaksi, kun Remus, täydellä raivon voimalla, iski polvensa hänen jalkojensa väliin kerran, uudestaan ja vielä kolmannen kerran.
Hetkeen ei ollut muuta, kuin musertava tuska, ja tuskin ihmismäinen kivunhuuto, sitten pimeyttä, joka hälveni armottomasti ja aivan liian pian. Sirius veti henkeä, kynsi maata vapaalla kädellään, mutta maailma hänen ympärillään selveni taas, ja hän erotti häälyvät kasvot yllään. Ne olivat välinpitämättömät, melkein kuin kivestä veistetyt.
”Sinä –” Sirius ähkäisi. ”Sinä likainen... Helvetin –”
Käsi laskeutui hänen olallaan, ja hän koetti ravistaa sitä irti. ”Älä koske minuun!” hän huudahti. Mutta käsi muistutti olemasta olostaan varovaisella, silittävällä kosketuksella, joka teki pilaa hänen kivustaan ja sai hänen ihonsa kihelmöimään. Ja silloin se alkoi liikkua, alaspäin, pyyhkäisten yli hänen käsivartensa ja kylkensä, alas lantiolle, varovasti, melkein kuin sattumalta. Sirius jähmettyi paikalleen. Tämä ei voi tapahtua. Viimeisenä epätoivoisena yrityksenä lopettaa se kaikki, hän huitaisi kätensä ylöspäin, tavoitellen sitä, joka tämän aikoi hänelle tehdä, ja hänen kyynärpäänsä osuikin hänen ystävänsä päähän. Kuului hiljainen sihahdus, ja seuraavassa hetkessä kaikki kevyt ja varovainen oli mennyttä.
Remus nappasi Siriuksen ranteen ja väänsi pojan käden tämän selän taakse sellaisella voimalle, että Siriuksen olkavartta pitkin kulki julma kipu ja tämä upotti toisen kätensä kynnet syvälle ruohoiseen maahan. Siriuksen olkanivelistä kuului voimakas rasahdus ja hänen suustaan pääsi tukahdutettu parkaisu. Vaisto kertoi, että hänen pitäisi saada kipu lakkaamaan. Hänen vartalonsa vääntyi käsivarren tavoin ja Sirius päätyi kyljelleen, kaksin kerroin käpertyneenä armottoman otteen kahlitessa. Käsi, joka oli ollut hänen lantiollaan, siirtyi nyt takataskuun, nappasi sieltä taikasauvan ja viskasi sen menemään.
”Me menemme tien loppuun asti”, Remus kuiskasi Siriuksen niskaan, lämpimällä, melkein kuumeisella äänellä. ”Sinä tajuat, millaista on, kun susi on sisälläsi, etkä sinä voi sille mitään. Sinät et halunnut ymmärtää sitä, et ennen tätä. Minä näytän sinulle.”
Käsi siirtyi takaisin lantiolle, tiukentaen otettaan, aloitti tiensä kohti -
Tämä ei ole todellista.
”Se sattuu”, Remus totesi, itselleen puhellen. ”Se tekee niin aina. Sattuu niin paljon, että se repii sinut hajalle. Kipu on aina siellä. Siitä tulee osa sinua, osa ruumistasi, osa olemassaoloasi. Se on ihosi alla, luuytimessäsi, virtaa veren mukava suontesi läpi. Eikä sitä voi paeta, koskaan.”
Uusi vääntö painoi Siriuksen käden tämän selkää vasten asentoon, joka oli lähestulkoon mahdoton ja teki jopa hengittämisen kivuliaaksi. Tuhannet pienet tähdet tanssivat hänen silmiensä editse.
”Kipu turruttaa kaiken. Turruttaa aivosi, turruttaa vaistosi, järkesi. Aluksi sinä tiedät, että sitä vastaan on taisteltava. Mutta et voi. Et voi lopettaa sitä.”
Sirius tunsi reisilihaksensa jäykistyvän ystävänsä käden alla.
Älä tee sitä. Ole niin kiltti –
”Mitään ei ole tehtävissä, ei mitään. Yhtä hyvin voit vain luovuttaa.”
Ei.
Ei kuulunut enää muita ääniä, kuin heidän kahden hengitys, sisään ja ulos, kun he pysyivät paikoillaan. Sirius tunsi ystävänsä sydämen lyövän selkäänsä vasten, ei nopeaa iskua, vaan tasaisen rauhallinen rytmi, jollakin tapaa rauhoittava, melkein lumoava.
Remus –
Kivun raaka kosketus repäisi Siriuksen takaisin todellisuuteen. Terävä sähähdys karkasi huulilta ja vavahdus toi hänet lähemmäs takanaan olevaa ihmistä ja sulki pois kaikki mahdollisuudet karata. Hän kuuli, kuinka Remus nauroi ilottomasti. Hän nauroi.
”Hemmetin paskiainen”, Sirius kähähti.
”Kyllä”, Remus sihahti toisen korvaan, mutta äänessä ei ollut huvittuneisuutta, ainoastaan katkeruutta.
”Kyllä, sitä minä juuri olen. Sinä alat ymmärtää, etkö alakin? Juuri sellaista on olla jonkun leikkikalu. Sellaista on, kun joku muu käyttää sinua omiin huvituksiinsa. Kun muut leikkivät sinulla.”
”Inhoan sinua.”
”Oh, kuka välittää lelujen tunteista kumminkaan?” Remus totesi kylmästi. ”Eihän niillä edes ole sellaisia, vai mitä? Lelut eivät tunne. Rakkautta, vihaa, aivan sama. Niillä on vain käyttötarkoitus, siinä kaikki.”
Ota kätesi pois. Ota se vain pois.
”Ja kun olet valmis, sinä vain heität lelusi pois. Jätät johonkin nurkkaan lojumaan. Mitä se sinulta muka vaatii? Mitä sinä olet sille velkaa? Selityksen? Anteeksipyydön, ehkäpä? Kuka välittää sen kyynelistä, kivusta, niin kauan, kuin sinulla on hauskaa?” Seurasi hetken hiljaisuus. ”Sinä käytit minua omiin tarkoituksiisi, viime täysikuuna”, ääni Siriuksen selän takaa jatkoi, tunteettomana. ”Ja nyt minä käytän sinua.”
Se kylmä logiikka jäädytti Siriuksen luita myöten. Sen yksinkertaisuus oli yhtä vangitseva, kuin hämmentäväkin. Jos hän olikin, tähän asti, ajatellut, että hänellä olisi ollut vaihtoehtoa, edes mahdollisuutta puhua, niin se oli ohi nyt. Ja vaikka olisi ollut, ei hänellä ollut oikeutta kieltäytyä. Hän oli itse mennyt liian kauas omalla vuorollaan pyytääkseen, ettei hänen ystäväänsä ylittäisi rajaa nyt. Se mitä tulisi, ei olisi yhtään enempää kuin sen, mitä hän todella ansaitsi. Sen kärsiminen protestoimatta olisi vähintä, mitä hän voisi tehdä. Ja yhtäkkiä, hänellä ei ollut mitään, mitä tehdä.
Hänen vartalonsa rentoutui kiinni pitävien käsien alla, ja hän antoi päänsä pudota takaisin ruoholle.
Anna sen olla ohi pian.
”Käänny ympäri”, sanoi ääni hänen yllään, niin sävyttömänä ja kylmänä, kuin marmori.
Sirius totteli automaattisesti, onnellisena siitä, ettei hänen tarvinnut enää miettiä. Hän kääntyi ympäri vatsalleen, kädet suorina oikealle ja vasemmalle olkapäistä katsoen. Hän tunsi ruumiin takanaan liikkuvan, laskevan vaatteita lattialle. Kun hän ei nähnyt, mitä tapahtui, muut aistit tuntuivat vahvistuvan. Hän tunsi kylmät väreen selässään, kuin kylmän ilman. Hän tunsi itsensä kovana pehmeää maata vasten. Sirius mietti hetken, miksi, eikä keksinyt vastausta.
Oli kuin hän olisi odottanut ikuisuuden, yksin sen kanssa, mikä oli väistämätöntä ja pian tapahtuvaa ja yksin sen pelon kanssa, joka kasvoi ja niin kasvoi myös inho sille, että hän oli myöntynyt. Aika kului. Se kaikki alkoi kuristaa hänen kurkkuaan hetken kuluttua, tuntuen pahemmalta joka minuutti. Se oli syntynyt hiljaisuudesta heidän välillään ja se liikkui ja muutti muotoaan, kunnes jokin osa Siriuksesta tahtoi vain huutaa ”Tee se jo, hyvä Jumala!” Mutta hän ei uskaltanut edes liikauttaa päätään.
Hän oli lähestulkoon helpottunut, kun Remuksen kädet laskeutuivat takaisin ja kietoutuivat hänen keskiruumiinsa ympärille. Sormet hapuilivat riisuakseen hänen housunsa, ja pian ne oli vedetty polviin asti. Kädet siirtyivät lepäämään reisien sisäpinnalle, kylminä hänen palavaa ihoansa vasten. Kämmenselät harjasivat kovuutta reisien välissä ja Sirius henkäisi vastentahtoisena. Remuksen vartalo painautui hänen selkäänsä vasten, aivan yhtä kovana, kuin hänkin oli. Uusi värähdys kulki hänen vartalonsa läpi, outo yhdistelmä pelkoa ja odotusta. Hän nielaisi.
Noniin. Älä pakota minua pyytämään sitä.
Silloin hänelle valkeni, että juuri sitä Remus odotti. Siinä hän oli valmiina ja odotti, mutta se ei riittänyt. Alistuminen olisi helppo tapa, mutta hän oli ollut typerä uskoessaan, että tämä olisi helppo tie takaisin suosioon. Jos hän tahtoi tämän loppuvan, oli hänen pyydettävä sitä alkavaksi. Hän tärisi kauttaaltaan, tiedostaessaan, ettei hän vapautuisi millään muulla tavalla. Remus halusi kuulla hänen anovan omaa rangaistustaan, pyytävän tätä satuttamaan itseään ja kun se tapahtuisi, hän silti ansaitsisi jokaisen sekunnin siitä.
Sinä käytit minua omiin tarkoituksiisi. Nyt minä käytän sinua.
Viimeinen uhman kipinä Siriuksen sisällä syttyi, lepatti ja sammui sitten.
”Minä – ” hän kuiskasi.
”Niin?”
Kädet hänen reisillään tiukensivat otettaan hieman, uhaten ja luvaten.
”Minä haluan – ” hänen äänensä petti. ”Ole kiltti...”
Älä pakota minua sanomaan sitä.
”Mitä sinä tahdot?” ääni hänen takanaan kiusasi armottomana.
”Minä haluan - sinut – sisälleni.” Sitä saatettiin tuskin laskea kuiskaukseksi, ja lausetta seurasi syvä hiljaisuus.
Sitten Remus huokaisi. ”Sanopa se uudestaan”, hän käski.
”Minä – Minä haluan sinut sisälleni.” Se ei ollut niin hankalaa tällä kertaa, mutta odottaminen oli yhä hankalampaa. Siriuksen sydän hakkasi kurkussa, joka paikkaan koski, kipu halusi loppua ja kestää ikuisesti. Ja yhtäkkiä hän tiesi, että ainoa asia, jota hän pelkäsi, olisi kieltävä vastaus.
Haluan sinut sisälleni. Nyt. Ota minut. Käytä minua. Tee mitä tahdot, käytä millä lailla tahansa, ole niin kiltti. Heitä minut pois, jätä nurkkaan. Ota se, se on kaikki mitä voin antaa. Mutta tee se nyt, tai minä kuolen.
”Ole kiltti”, hän kuiskasi käheästi. ”Haluan sinut sisälleni. Ota minut, käytä, tee mitä vain. Tee se nyt, muuten minä kuolen.”
Hän tunsi Remuksen pyyhkäisevät häntä uudestaan mikä sai hänet kiemurtelevaan. Lihakset jännittyivät, mutta kädet jaloilla pitelivät häntä paikoillaan, vetäen hänen keskiruumistaan ylöspäin, kunnes hän oli melkein polvillaan.
Ota minut.
Käytä minua.
Pelasta minut.
”Se sattuu”, ääni antoi viimeisen varoituksensa.
Tee se.
Se todella sattui.
Remuksen kädet, jotka eivät olleet enää ollenkaan varovaiset, vetivät Siriuksen jalat erilleen. Hetkessä hänet oli otettu, käytetty, sellaisella himolla, joka ylitti hänen mielikuvituksensa.
Ensimmäinen työntö meni niin syvälle, että hän melkein upposi maahan. Kädet kynsivät ruohoa, etsien jotakin, mistä pitää kiinni. Hetkeen ei ollut muuta, kuin sokea, polttava kipu. Hän puristi hampaansa yhteen, haluamatta huutaa vastalausetta sille yhtäkkisen hyökkäyksen julmuudelle. Mutta hänen päätöksensä piti vain puoliväliin seuraavaa työntöä. Ennen, kuin hän ehti valmistautua, se vyöryi hänen ylitseen, syvemmälle ja kovemmin, kuin aikaisemmin. Hänen henkensä salpaantui, paniikki tukehdutti häntä.
”Hengitä”, matala ääni käski. Sirius yritti, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi hengittänyt ilman sijasta vettä. Hänen vartalonsa kirkui häntä liikkumaan, vastustamaan, korjaamaan tilanteen, mutta hän ei välittänyt. Väkivaltainen tuska venytti hänet ääripisteeseen, avuttomana yläpuolella olevan ruumiin varomattomuudessa. Remus teki hänen vartalostaan omansa. Hän tunkeutui Siriuksen sisään, antamatta arvoa niille nykäisyille, jotka tapahtuivat hänen tullessaan ulos. Ne saattoivat olla vastustusta tai sitten rohkaisuja, kipua tai nautintoa, sillä ei ollut väliä.
Kolmas aalto tuli voimalla, jota Sirius ei olisi koskaan odottanut piilevän siinä heikossa lantiossa. Se otti hänet ja ajoi suoraan reunalle. Hän tiesi, että hänen pitäisi särkyä sen alla tai sitten antaa mennä. Hän valitsi jälkimmäisen ja meni yli. Se pyyhkäisi hänen ylitseen, uusi annos kipua, raivaten tiensä hänen sisällään, sykkien hänen lävitseen kuin tuli, joskin sen seassa oli tällä kertaa kaukaisella, mutta silti havaittavalla jollakin, kuin kaukaisella lupauksella villistä nautinnosta, joka piili varjoissa kivun takana. Herranen aika, kyllä. Jokin hänessä haukkoi henkeään, koettaen pitää kiinni lupauksestaan, kun se alkoi luisua hänen ulottamattomiinsa. Sirius alkoi olla hämärästä, kaukaisesti tietoinen siitä, että häntä pitelevät kädet olivat heränneet eloon ja myös hän niiden alla alkoi heräillä. Hän antoi sen tapahtua, hyläten vartalonsa sille, sillä se tuntui tietävän paljon paremmin mitä halusin, kuin hänen mielensä. Halusi niin paljon, että se melkein pakahdutti hänet, sokeana tarpeesta, hän tahtoi antaa kaiken, mitä vain voisi antaa, pyytäen, kerjäten, rukoillen, kiljuen epätoivosta, että se olisi tarpeeksi.
Vastaus tuli vielä yhtenä annoksena kipua ja mielihyvää, eikä voinut sanoa, milloin ensimmäinen loppui ja seuraava alkoi, paitsi se ei, hänen onnekseen ja ilokseen, tuntunut loppuvan ollenkaan, vaan alkoi uudestaan ja uudestaan, syvemmälle ja syvemmälle. Se valloitti hänet voimakkaasti ja suloisesti ja hän antoi sen painaa hänet, aivan tuskan ja nautinnon meren pohjaan saakka. Alas, alas, alas, uudestaan ja uudestaan. Hän hukkui sinne, muttei tahtonut nousta pinnalle. Se oli ainoa paikka, jossa tahtoi olla. Hän oli siinä tilassa antaen kaikkensa, pyytämättä mitään. Ainoastaan voihkien kiitollisuutta ansaitsemattomille armonpaloille, kunnes viimeinen aalto murtautui läpi ja rysähti maihin. Se pyyhkäisi hänet aivan tajunnan rajamaille, pitkän, viimeisen huokauksen mukana ja vetäytyi sitten pois.
”Saatat olla vankina painajaisessa, mutta olet silti oma itsesi”, Remuksen ääni oli tullut takaisin, hieman hengästyneenä, ja se repi Siriuksen takaisin todellisuuteen. Puoliksi polvillaan, puoliksi kasvoillaan ruoholla, ystävänsä kädet kietoutuneina hänen hiuksiinsa. Ne pitivät häntä aloillaan, kielsivät kaikenlaisen liikkumisen ja puheen, ennen kuin oppitunti olisi ohi.
”Mitä tahansa muut sinulle tekevät, mitä sinä teet itsellesi, vaikka sinulla olisi kuinka vähän valtaa kontrolloida sitä, se silti tapahtuu sinulle.” Toinen käsi puristi särkevää olkaa. ”Me olemme yhtä, susi ja minä. Älä enää ikinä unohda sitä.”
”En”, Sirius kuiskasi ruohoon. ”Minä vannon.”
Lelu oli toiminut tarkoitukseensa. Käsi Siriuksen olkapäällä laski hänet alas ja vartalo hänen yllään vetäytyi pois, yhtäkkisesti ja varoittamatta. Hänet jätettiin makaamaan sinne, läpimärkänä kyynelistä, märkyydestä ja hiestä, hänen omastaan ja hänen ystävänsä. Kosteat hiukset roikkuivat kasvoilla, väsyneenä, turtana, tyhjänä ja sekaisin. Hän makasi siinä pitkän aikaa, veti syviä, rauhallisia henkäyksiä, tunsi, kuinka hänen jalkansa rentoutuivat, kuunteli sydämen tasaantumista normaaliin rytmiin. Hän piti silmänsä kiinni ja vasta kun ne alkoivat kihelmöidä kuivuneista kyyneleistä, hän tajusi itkeneensä koko ajan.
”Sinä heräät ja toivot, että se oli vain pahaa unta”, Remuksen ääni sanoi, ei kovin kaukana Siriuksesta.
Hän avasi silmänsä, kääntyi ympäri ja näki ystävänsä istuvan järven uomalla. Hän oli selkä Siriukseen päin, täysissä pukeissa, kädet polvien ympärillä. Hän oli sytyttänyt yhden jästisavukkeen ja hän poltti sitä hitaasti, katsellen veteen, tuijottaen tyhjyyteen. Se ei ollutkaan ohi.
”Sinä heräät”, hän jatkoi, puhellen edelleen järvelle, kuin olisi jatkanut sen kanssa kesken jäänyttä keskustelua. ”Sinä heräät, raavittuna ja haavoilla, vuotaen verta, et tiedä, mitä on käynyt, vain sen, että se sattuu. Sinusta tuntuu, kuin sinut olisi pureskeltu ja nielty, oksennettu, sylkäisty ulos uudestaan. Sinä olet aivan sekaisin, kuin joku olisi repinyt sinut auki, vienyt sydämesi ja sielusi. Ensiksi päätät syyttää jotakuta muuta, mutta sitten ymmärrät, että ainoa, jota voit syyttää, olet sinä itse. Sillä sinä annoit sen tapahtua. Sinua pelotti kohdata tuleva, muttet taistellut tarpeeksi. Sinä luovutit. Ehkä jollakin kaukaisella tavalla sinä jopa tahdoit sen tapahtuvan. Olit utelias tietääksesi, millaista se olisi. Se onkin kaikkein pahin asia, ajatus ja se, että osa sinusta tahtoo sitä, tarvitsee sitä, ehkä jopa pitää siitä. Se on kaikkein vaikeinta, sen myöntäminen.” Hän puhalsi savua suustaan, katsoi sen kiemurtelua veden tumman pinnan yllä. ”Eikö olekin?” hän kysyi yhtäkkiä ja käänsi kasvonsa poikaan hänen takanaan.
Heidän katseensa kohtasivat ja Sirius oli varma, ettei ollut koskaan nähnyt Remuksen silmiä niin kylminä, tyhjinä, vailla pienintäkään valoa. Tuli oli sammunut ja vaikutti, ettei se enää ikinä syttyisi uudestaan. Se sattui enemmän, kuin mikään.
”Kyllä”, Sirius sanoi, ääni väristen. ”Se on kaikkein vaikeinta.” Melkein automaattisesti, hän ojensi kätensä kohti savuketta. Remus antoi sen hänelle. Sirius otti sen vapiseviin sormiinsa ja imi sitä pariin kertaan. Se auttoi hiukan. Hän antoi sen takaisin Remukselle hetken kuluttua, varoen, ettei koskisi toisen käteen ja meni takaisin ruoholle makaamaan, katsellen tummenevaa taivasta. Tähdet alkoivat ilmaantua ja iltahämärä laskeutui. Hän tunsi sen kosteuden ja kylmyyden paitansa läpi.
Sirius värisi hieman. ”Minulla on kylmä”, hän sanoi.
Remus poltti savukkeen loppuun ja vastasi sitten; ”Mennään sisälle.”
Sirius nousi polvilleen, odotti hetken, että maailma lakkasi pyörimästä, ja nousi sitten ylös. Hän horjui hieman, mutta pysyi silti jaloillaan. Hän veti housunsa takaisin ylös terveellä kädellään ja suoristi paitaansa niin hyvin, kuin pystyi, iloisena siitä, että se ulottui puoliväliin reisiä. Sitten hän veti kosteat hiukset silmiltään. Remus ojensi hänelle hänen sauvansa. Sirius nappasi sen melkein vastahakoisesti, katsomatta ystäväänsä silmiin.
He kulkivat takaisin kohti linnaa. Sirius kompuroi hieman liukkaalla uimalla, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut työntää auttavaa kättä sivuun. Remus tiesi paremmin olla tarjoamatta sellaista.
Ajan, joka tuntui ikuisuudelta kuluttua, he saapuivat kiviselle polulle joka johti linnan oville. Sirius erotti kaksi tummaa hahmoa, istumassa portailla. Kun hän ja Remus lähestyivät, hahmot liittyivät heidän seuraansa.
James katseli Siriusta kylmästi, suunpieli nykien, kuin ilmaistakseen jonkin asteista tyydytystä. ”Kaikki kunnossa?” hän kysyi Remukselta ja Remus nyökkäsi.
Oli melkein täysin pimeää, kun kaikki neljä kävelivät kiviportaita pitkin eteiseen, näkymättömissä ja hiljaa. Siriuksen jalat veivät hänet omia aikojaan Rohkelikkotorniin, liikkuivat ylös tuttuja portaita ja käytäviä. Kukaan ei puhunut, ennen kuin Remus antoi Lihavalle Leidille salasanan. Tämä kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään heidän kasvoilleen, joista yksi oli veren tahrima ja kalpeilla ruhjeilla, sekä poikien kuolemanvakaville ilmeille, muttei kysynyt mitään. Ja niin teki myös, onneksi, täynnä oleva Rohkelikkojen oleskeluhuone. Heitä tuijotettiin kauhistuneella, mutta silti hiljaisella mielenkiinnolla.
Sirius ei katsonut vasemmalle tai oikealle, eikä katsonut, mitä hänen taakseen jääneet ystävänsä tekivät, vaan käveli suoraan makuusalin portaisiin. Hän ei halunnut mitään muuta, kuin olla yksin, päästä sänkyynsä ja vajota unettomaan uneen. Ei ollut väliä kuinka monet uteliaat silmäparit häntä tuijottivat, kunhan hän pääsisi sinne ja nopeasti. Hän nousi portaat, astui sisään kuudesluokkalaisten makuusaliin ja vajosi pylvässängylleen. Hän huomasi, kuinka paljon hänen oli täytynyt ponnistella päästäkseen järveltä sinne saakka. Hänen päätään särki ja sydän hakkasi kylkiluita vasten. Kipu olkapäässä oli tulossa takaisin, muistuttaen siitä inhottavasti räsähdyksestä, joka oli tullut Remuksen otteessa. Pienikin liike teki kipeää. Lantiosta alaspäin hän oli aivan turta. Hän potkaisi kengät jalastaan ja putosi sitten takaisin patjalle, viitsimättä sulkea verhoja. Hän tuskin huomasi, että hänellä ei ollut tyynyä tai peittoa, ne olivat edelleen alakerran sohvalla.
Sirius huokaisi ja liikahti, koettaen löytää parempaa asentoa. Hän olisi antanut mitä vain muutaman tunnin ihanasta unesta, jossa hän voisi unohtaa kaiken, mutta niin ei tietenkään käynyt. Hän heittelehti ja kääntyili hetken, aivan kuin sielu ei olisi ollut kotona arassa ja satutetussa ruumiissa. Lopulta hän päätyi kyljelleen terveelle olkapäälleen, kasvot seinää kohti. Sillä tavalla hän ei huomannut kenenkään astuvan sänkynsä luo, mutta pieni määrä kylmää ilmaa, joka sai ihon selässä ja niskassa kihelmöimään, kertoi, että joku oli astunut huoneeseen. Hän kuuli keveät askeleet ja joku istui hänen sänkynsä reunalle. Patja painui hiukan tulijan painon alla.
Sirius ei kääntynyt ympäri. Ei ollut tarpeeksi tilaa, hän olisi törmännyt vieressään istuvaan henkilöön. Ja hän tiesi, kuka tulija oli, jopa ennen kuin tämä nojautui lähemmäs ja painoi veren tahrimat huulet hänen korvalleen.
”Sirius?”
Se oli tuskin kuuluva, vain ääni, joka kuului huulten muodostaessa nimen. Ei edes kuiskaus.
Sirius ei liikkunut tai vastannut, mutta Remus kyllä tietäisi äkillisestä hengenvedosta, että hän oli hereillä ja kuunteli.
”Sinä sanoit, etten omista sinua, enkä minä omistakaan”, Remus sanoi hiljaa. ”En halunnut sen tapahtuvan näin. Jumala tietää, että halusin sitä, halusin vuosia, mutta en tällä lailla.”
Sitten oli hiljaista.
”Älä syytä sutta”, Remus jatkoi selvällä, melkein kovalla äänellä. ”Syytä minua. En aio piiloutua suden taakse.”
”Mutta sinä ja susi olette yhtä”, Sirius sanoi hiljaa pimeässä.
Siihen ei tullut vastausta. Sirius kääntyi vihdoin ympäri niin paljon, kuin tila vain salli ja etsi Remuksen kasvoja. Hän voihkaisi hiljaa, kun vahingoittunut käsi törmäsi Remuksen polveen. Molemmat hätkähtivät, Sirius kontaktia ja Remus äännähdystä.
Remus istui nojaten sängynpäätyä vasten. Hän oli pessyt kasvonsa, muttei vielä vaihtanut vaatteitaan. Muut eivät olleet tulleet vielä, joten ei tarvinnut pelätä, että he kuuntelisivat.
”Totta kai minä syytän sinua”, Sirius sanoi ja koetti virnistää. ”Sinä väänsit käteni melkein sijoiltaan, idiootti. Muiden asioiden joukossa.”
Hänen ystävänsä painoi päänsä takaisin lakattua puuta vasten ja nielaisi kuuluvasti. Sitten hän sai äänensä takaisin. Hän sanoi värisevällä ja käheällä äänellä, ehkä hieman kovempaa, kuin oli tarkoittanut; ”Kunhan minä en vain saanut sieluasi sijoiltaan.”
Hetkeen kumpikaan ei hengittänyt.
”Ei”, Sirius sanoi sitten. ”Sitä sinä et tehnyt. Sinä – sinä vain näytit minulle paikkani.”
Remus huokaisi, mutta pysyi hiljaa. Sirius laittoi kätensä Remuksen polvelle, joka oli häntä lähinnä, ja puristi sitä kevyesti. ”Usko minua”, hän sanoi hiljaa. ”Se on ainoa paikka, jossa minä edes haluan olla.”
Taas oli hiljaista.
”Hyvä”, oli kaikki, mitä Remus sanoi. Sitten hän kurotti ottamaan sängyn juurelta peiton, jonka hän oli raahannut siihen ja heitti sen ystävänsä päälle. Silloin hän näki sängyllä jotakin, joka sai hänet hengähtämään. Jopa kalpeassa kuunvalossa tummista läiskistä vaaleilla lakanoilla ei voinut erehtyä.
”Mikä hätänä?” Sirius kuiskasi.
”Sinä vuodat verta, Sirius.”
”Joo, tiedän. Tai siis en. Ei se mitään. Se on vain – olen kunnossa.” Hän kuulosti tyhjältä, ei ollenkaan niin varmalta, kuin oli tarkoitus. Se ei saanut surullista ilmettä hänen ystävänsä kasvoilla katoamaan.
”Se – minä – meidän on oltava varovaisempia ensi kerralla”, Remus sanoi hämmentyneesti.
”Tarkoitatko, että sellainen on?” Sirius kysyi ja nosti päätään katsoakseen Remusta silmiin. Hän virnisti hiukan, mutta Remus ei hymyillyt.
”Ei jos sinä et tahdo.”
”Äh, älä edes kysy. En ole tottunut siihen, se on hämmentävää.”
”Minä ehdotan, että sinä totut siihen.”
”Minusta on kivaa, kun sinä ehdotat jotakin.”
”Sirius - ”
”Se on okei. Kunhan kysyt. Niin kauan, kunhan kaikki muu pysyy samana.”
Remus juoksutti sormiaan varovasti Siriuksen poskiluiden yli ja kosketti ruhjetta, jonka hän oli itse aiheuttanut. ”Ehkei kumminkaan kaikki”, hän sanoi. ”Vain nautinto, ei kipu.”
”Niin kauan, kuin sinulla on mukavaa, unohda minun kipuni. Sinun nautintosi on minun olemassa oloni ainoa tarkoitus.”
”Älä sano niin.”
”Mutta se on totta. Vaikken tiennytkään sitä, ennen kuin nyt.”
Uusi hiljaisuus putosi heidän välilleen. Viimein Remuksenkin huulille nousi pieni hymy. ”Sinä olet hyvä, tiesitkös?” hän kysyi.
”Tarpeeksi hyvä?” Sirius kysyi ja hänen sydämensä hyppäsi yhden lyönnin odottaessaan Remuksen vastausta.
”Kyllä”, Remus vastasi viimein. ”Tarpeeksi hyvä.”
Kun Peter ja James tulivat makuusaliin tuntia myöhemmin, hiipien pimeään huoneeseen, he kohtasivat rauhallisen näyn. Remus ohi täysin hereillä ja istui Siriuksen sängyllä, pidellen täydessä unessa olevaa ystäväänsä sylissään. Hän hymyili.
”James”, Peter mutisi. ”Onko tässä mitään järkeä?”
”Kyllä”, James sanoi aivan yhtä hiljaa. ”Erittäin paljon onkin.”
”Minusta vain tuntuu”, Peter sanoi vaivautuneena. ”Etteivät jotkin asiat tule koskaan olemaan aivan samanlaisia, kuin ennen.” Hän katsoi ystäväänsä, etsien vakuuttelua, mutta James vastasi vasta ajan kuluttua.
”Kyllä”, hän sanoi uudestaan, mutta nyt se muistutti enemmänkin huokausta. ”Pelkäänpä, että olet oikeassa.”
T/N: Eli siinä se. Kamalaa, miten tämänkin kanssa tuli viivyteltyä. Minun oli kamalan hankala päättää, käännänkö tämän, vai toisen version, jossa raiskausta ei itseasissa tapahdu. Mutta sitten päätin kääntää tämän ^^
Kääntäminen on kivaa. Tämä on minusta upea ficci ja myös hyvin tunnettu englanninkielisissä S/R ficciporukoissa. Olen ajatellut, että olisi ihan kääntää esim. Feast in Azkaban (http://www.fanfiction.net/s/2454211/1/A_Feast_in_Azkaban) Tai 296 ways to seduce a Teacher (http://users.livejournal.com/_demonsblade_/7069.html), mutta ne ovat molemmat kamalan pitkiä ja 296 ways on edelleen WIP. Ne ovat kumminkin suosittuja ja tunnettuja ficcejä :)
Sitten on tietty Weighed Down (http://www.fanfiction.net/s/3668335/1/Weighed_Down) Ei niin tunnettu ja hyvä ficci, mutta minä pidän siitä. Se on tietääkseni ainoaa laatuaan (Mutta jos joku sattuu tietämään samasta aiheesta ja samalla henkilöllä, ilmoittakaa vain minulle :D )
Todennäköisesti minun seuraava projektini on Victim (http://www.fanfiction.net/s/2731060/1/Victim), joka on melko lyhyt ja pidetty, joskaan ei kamalan tunnettu ja muistuttaa hiukan To serve a Purposea.
- Stargazer
torstai 19. kesäkuuta 2008
tiistai 17. kesäkuuta 2008
Koti [Lyhyt originaali]
Characters: Nimettömät nainen ja mies
Genre: Angst/Horror/Death
Rating: K 13
Warnings: Tappo
Summary: Ja minä kuolin omaan vereeni, paikassa, jota en koskaan voinut sanoa kodikseni.
A/N: Eli jotakin, mitä kirjoitin kuunnellessa tätä kappaletta: http://www.youtube.com/watch?v=z2QVFNoyw-o
Avain kääntyy lukossa. Ovi naksahtaa auki ja käytävä on autio.
Vilkuilen tyhjiin huoneisiin varmistaakseni, että ne todellakin ovat tyhjiä.
Vaikka tiedän, ettet tule kotiin vielä tunteihin.
Ja kun minä alan keittää kahvia, rukoilen, että voisin itsekin olla jossakin muualla.
Eihän minun pitäisi tuntea pelkoa omassa kodissani?
Pelkään niin kovasti olla yksin...
Mutta vielä enemmän minua pelottaa olla sinun kanssasi.
Ei tämä ole minun kotini, olisin onnellisempi yksinkin.
Koti?
Tämä on vain talo, jossa elän.
Koti?
Vain talo, jota niin inhoan.
Kun tulet kotiin, olet taas humalassa.
Minä aavistan jo tulevan.
Ja kun televisio napsahtaa päälle, alkaa myös sinun armoton huutamisesi.
Minä niin odotan sitä päivää, kun olen tarpeeksi rohkea.
Ja silloin minä käsken sinun häipyä.
Väistän paniikinomaisesti lentävää ruukkua ja sinun käsiäsi. Minä en koskaan totu tähän.
Kotona kuuluisi olla turvassa.
Voi, kunpa olisit sammunut johonkin kadun varteen. Kunpa olisit kuollut sinne.
Niin kovasti minä haluan sinusta eroon.
Sinä poimit veitsen keittiön lipastosta. Kohotat sen pääsi yläpuolelle.
Minä kyyristyn matalaksi, suojaten itseäni käsillä, rukoillen. Sinä et tahdo tehdä sitä, ethän? Anelen armoa, mutta mikään ei pysäystä silmitöntä raivoasi.
Ensimmäinen isku sattuu. Kaadun lattialle, veri virtaa kyljestäni ja leviää lammikoksi.
Minä itken ja huudan.
Toinen isku repii ihoani ja sen mukana sydäntäni.
Silmissäsi ei näy katumusta.
Kolmannen jälkeen en tunne enää mitään.
Olitpa jättänyt minut rauhaan.
Minä kuolin kaakelilattialle, oman vereni keskellä ja mieheni jalkoihin.
Paikassa, jota en koskaan voinut kutsua kodikseni.
- Stargazer
A/N: Tässä koetettiin saada paniikinomaista tunnelmaa, jota on kappaleessa ^^ Onnistuinko vai en, sehän on teidän päätettävissänne ^^
Genre: Angst/Horror/Death
Rating: K 13
Warnings: Tappo
Summary: Ja minä kuolin omaan vereeni, paikassa, jota en koskaan voinut sanoa kodikseni.
A/N: Eli jotakin, mitä kirjoitin kuunnellessa tätä kappaletta: http://www.youtube.com/watch?v=z2QVFNoyw-o
Avain kääntyy lukossa. Ovi naksahtaa auki ja käytävä on autio.
Vilkuilen tyhjiin huoneisiin varmistaakseni, että ne todellakin ovat tyhjiä.
Vaikka tiedän, ettet tule kotiin vielä tunteihin.
Ja kun minä alan keittää kahvia, rukoilen, että voisin itsekin olla jossakin muualla.
Eihän minun pitäisi tuntea pelkoa omassa kodissani?
Pelkään niin kovasti olla yksin...
Mutta vielä enemmän minua pelottaa olla sinun kanssasi.
Ei tämä ole minun kotini, olisin onnellisempi yksinkin.
Koti?
Tämä on vain talo, jossa elän.
Koti?
Vain talo, jota niin inhoan.
Kun tulet kotiin, olet taas humalassa.
Minä aavistan jo tulevan.
Ja kun televisio napsahtaa päälle, alkaa myös sinun armoton huutamisesi.
Minä niin odotan sitä päivää, kun olen tarpeeksi rohkea.
Ja silloin minä käsken sinun häipyä.
Väistän paniikinomaisesti lentävää ruukkua ja sinun käsiäsi. Minä en koskaan totu tähän.
Kotona kuuluisi olla turvassa.
Voi, kunpa olisit sammunut johonkin kadun varteen. Kunpa olisit kuollut sinne.
Niin kovasti minä haluan sinusta eroon.
Sinä poimit veitsen keittiön lipastosta. Kohotat sen pääsi yläpuolelle.
Minä kyyristyn matalaksi, suojaten itseäni käsillä, rukoillen. Sinä et tahdo tehdä sitä, ethän? Anelen armoa, mutta mikään ei pysäystä silmitöntä raivoasi.
Ensimmäinen isku sattuu. Kaadun lattialle, veri virtaa kyljestäni ja leviää lammikoksi.
Minä itken ja huudan.
Toinen isku repii ihoani ja sen mukana sydäntäni.
Silmissäsi ei näy katumusta.
Kolmannen jälkeen en tunne enää mitään.
Olitpa jättänyt minut rauhaan.
Minä kuolin kaakelilattialle, oman vereni keskellä ja mieheni jalkoihin.
Paikassa, jota en koskaan voinut kutsua kodikseni.
- Stargazer
A/N: Tässä koetettiin saada paniikinomaista tunnelmaa, jota on kappaleessa ^^ Onnistuinko vai en, sehän on teidän päätettävissänne ^^
sunnuntai 15. kesäkuuta 2008
Jos et saa, mitä tahdot... [Raapale]
Characters: Sirius, Windy
Genre: Joku Romance kai. Todella lievä humor.
Pairings: Sirius/Remus, Windy/Regulus (Windy/Sirius)
Summary: Sirius ja Windy keskustelevat syvällisiä.
A/N: Raapale (Tähän tuli juuri sata sanaa oO) Ja dialogi (ensimmäinen sitä lajia.) Tällainen lyhyt, päätön, tositapahumiin perustuva dialogi. Selitän Windya tuolla lopussa ^^
"Mihin sä katosit eilen illalla?”
”Kävin kävelyllä.”
”Vai niin.”
”Joo.”
”Sä olit Reguluksen kanssa, vai mitä?”
”Haittaako se sua?”
”Ei...”
”Mitä te teitte?”
”Sirius!”
”Eikun ihan totta. Suutelitte?”
”Pyyhi tuo virne pois.”
”Haluan vain tietää!”
”Usko minua, et tahdo.”
”Miten niin?”
”Se on jotakin, mitä isoveljet eivät tahdo tietää...”
”Te siis...”
”Älä edes kuvittele!”
"Vai niin...”
”Oletteko sinä ja Remus –”
”Me.. Mitä?! Ei! Ei ei ei !”
”Sirius, rauhoita, en tarkoittanut mitään sellaista!”
”Ou. Okei.”
”Sinä punastuit.”
”Enkä!”
”Wind?”
”Hmm?”
”Mikset sinä voinut ihastua johonkin Rohkelikkoon?”
”Koska Luihuiset ovat sek... Luihumpia.”
”Mutta miksi juuri Regulus?”
”...”
”Windy?”
”Onko minun ihan pakko vastata?”
”On. Miksi juuri minun veljeni?”
”Jos et saa, mitä haluat, ota hänen veljensä.”
- Stargazer
A/N: Windy Lake: Puoliverinen vaihto-oppilas Suomesta. Oikea nimi on Tuuli Järvi. Rohkelikko, omaa vaaleat hiukset, siniset silmät. Siriuksen ikäinen, mutta seurustelee tämän pikkuveljen kanssa. Ja vaikka Sirius tunnetusti on Remuksen kanssa yhdessä, on Windyn ja Siriuksen välillä jonkin tasoista ihastumista.. 8)
Windy on ystäväni OC hahmo :D Tämäkin dialogi perustuu Windyn ja Siriuksen, eli minun, omiin jutteluihin ;)
Genre: Joku Romance kai. Todella lievä humor.
Pairings: Sirius/Remus, Windy/Regulus (Windy/Sirius)
Summary: Sirius ja Windy keskustelevat syvällisiä.
A/N: Raapale (Tähän tuli juuri sata sanaa oO) Ja dialogi (ensimmäinen sitä lajia.) Tällainen lyhyt, päätön, tositapahumiin perustuva dialogi. Selitän Windya tuolla lopussa ^^
"Mihin sä katosit eilen illalla?”
”Kävin kävelyllä.”
”Vai niin.”
”Joo.”
”Sä olit Reguluksen kanssa, vai mitä?”
”Haittaako se sua?”
”Ei...”
”Mitä te teitte?”
”Sirius!”
”Eikun ihan totta. Suutelitte?”
”Pyyhi tuo virne pois.”
”Haluan vain tietää!”
”Usko minua, et tahdo.”
”Miten niin?”
”Se on jotakin, mitä isoveljet eivät tahdo tietää...”
”Te siis...”
”Älä edes kuvittele!”
"Vai niin...”
”Oletteko sinä ja Remus –”
”Me.. Mitä?! Ei! Ei ei ei !”
”Sirius, rauhoita, en tarkoittanut mitään sellaista!”
”Ou. Okei.”
”Sinä punastuit.”
”Enkä!”
”Wind?”
”Hmm?”
”Mikset sinä voinut ihastua johonkin Rohkelikkoon?”
”Koska Luihuiset ovat sek... Luihumpia.”
”Mutta miksi juuri Regulus?”
”...”
”Windy?”
”Onko minun ihan pakko vastata?”
”On. Miksi juuri minun veljeni?”
”Jos et saa, mitä haluat, ota hänen veljensä.”
- Stargazer
A/N: Windy Lake: Puoliverinen vaihto-oppilas Suomesta. Oikea nimi on Tuuli Järvi. Rohkelikko, omaa vaaleat hiukset, siniset silmät. Siriuksen ikäinen, mutta seurustelee tämän pikkuveljen kanssa. Ja vaikka Sirius tunnetusti on Remuksen kanssa yhdessä, on Windyn ja Siriuksen välillä jonkin tasoista ihastumista.. 8)
Windy on ystäväni OC hahmo :D Tämäkin dialogi perustuu Windyn ja Siriuksen, eli minun, omiin jutteluihin ;)
maanantai 9. kesäkuuta 2008
Älä putoa Jokeen. [Fic]
Characters: Remus, Sirius
Ship: Mielellään S/R kuviteltavissa, mutta ei välttämättä ;)
Genre: Angst (Drama)
Raiting: PG 13 / K 13
Summary: Mä katsoin sitä silmiin ja kysyin, miksi se putosi siihen jokeen.
A/N: Perustuu videoon Hello (http://www.youtube.com/watch?v=juqDHm41N_s&feature=related )
Pätkiä Siriuksen ja Remuksen elämästä, ystävyydestä :)
Ja mä katsoin, kuinka Siriuksen isä retuutti sen pois, vyö kädessään...
Hiekka raapi lapioni naarmuille. Me istuttiin mun talon edessä. Se oli pieni ja punainen, laudoista rakennettu hökkeli. Siriuksen koti oli paljon hienompi, mutta en mä silti olisi vaihtanut paikkaa sen kanssa.
Sirius oli mun paras ystävä. Se oli yhtä vanha kuin mä, seitsemän vuotta. Me oltiin tunnettu siitä lähtien, kun oltiin viisi. Mä vaan löysin sen yhdeltä kujalta, kun se oli siellä niin yksin. Me vaan katsottiin toisiamme ja sen harmaat silmät ihan rukoili apua, etsi ystävää ja mä autoin sen pois sieltä. Se kerto myöhemmin, että se oli karannut kotoa ja joutui vaikeuksiin, kun meni takaisin kotiin. Musta tuntui pahalta, mulla oli niin ihana koti itselläni.
”Katso tuota pilveä”, sanoin ja osoitin taivaalle. Sirius katsoi. Se pilvi oli koiran muotoinen. Kumpikaan ei ollut ennen nähnyt sellaista pilveä, koiran muotoista pilveä.
”Se on koira”, Sirius sanoi ja mä nyökkäsin. Se katto mua hirveän vakavasti ja sanoi lopulta: ”Luuletko, että se tarkoittaa jotakin?”
Siriuksen mielestä kaikella piti aina olla joku tarkoitus. Se oli opetettu sellaiseksi. Se ei voinut antaa vain olla, kaikessa olisi pitänyt olla jotakin järkeä.
Kun me ajetaan pyörillä, Sirius joutuu aina hidastelemaan, jotta mä pysyisin perässä.
Sirius kiipesi vaivalla suuren verkkoaidan yli ja hyppäsi toiselle puolelle. Mä jäin tuijottamaan, kun se juoksi puisten portaiden luo.
”Remus! Tule tänne, niin näet jotain kivaa!” Sirius hihkui. Katselin epäluuloisesti verkkoaitaa. Pelkäsin, että putoaisin jos edes yrittäisin kiivetä. Tue Remi, kyllä sinä pääset”, Sirius pyysi. Minun oli pakko niellä pelkoni ja kiivetä. Sirius oli niin innostunut, hän tahtoi näyttää minulle jotakin... En voinut pettää parasta ystävääni.
Käteni puristui kylmän raudan ympärille ja niin minä kiipesin. Jalkani meinasi livetä moneen otteeseen, tärisin niin pahasti. Lopulta hyppäsin turvallisesti maahan Siriuksen viereen. Hän vinkkasi minut portaisiin.
Se oli maja. Upea maja, ihan kuin vanha talo. Sirius loisti ylpeyttä kertoessaan, että oli sen löytänyt.
”Tämä on mahtava paikka”, henkäisin. Me alettiin suunnitella mitä kaikkea voisi siinä talossa tehdä.
”Me voidaan nukkua täällä yö! Oltaisiin ihan kahdestaan, kukaan ei löytäisi meitä, kukaan ei tietäisi...” minä selitin ja Siriuksen silmät tuikkivat. ”Ehkä mä voisin muuttaa tänne. Sitten me voitaisiin nähdä joka päivä.”
”Joo, ja mä toisin sulle ruokaa tänne. Sanoisin isälle, että vien sitä kulkukoiralle, jonka löysin.”
Me tirskuttiin ajatukselle Sirius-koirasta. Sirius ei muuttanut sinne, mutta siitä tuli meidän oma piilopaikka. Sieltä meitä ei osattu etsiä. Me oltiin siellä kahdestaan, juteltiin ja tehtiin puusta veneitä. Minä olin hyvä siinä. Olin aina ollut. Opetin Siriukselle, miten niitä tehdään.
”Ja sitten kun me mennään Tylypahkaan, me mennään samaan tupaan, vai mitä?” minä puhuin teeskennellyn iloisesti. Siriusta vaivasi jokin. Se istui mököttävänä ja vuoli puuvenettään. Mä yritin saada sen ajattelemaan iloisia asioita.
”Vai mitä, Sirius?” kysyi uudestaan. Silloin se paiskasi puukon menemään ja sanoi mulle:
”Älä yritä korjata mua, kun mä en ole rikki.”
Se juoksi pois sieltä.
Eräänä päivänä me sitten oltiin leikkimässä meidän pihalla. Yhtäkkiä Sirius meni ihan hiljaiseksi ja tuijotti pihapolkua. Sen isä käveli sitä pitkin.
Sirius nousi ylös.
”Mene sisään”, hän kuiskasi minulle. Katsoin Siriusta hämmentyneenä. ”Mene sisään!” se huusi minulle. Hätkähdin. Sen lisäksi, että Sirius ei ikinä huutanut minulle, sen äänessä paistoi selvää hätääntymistä.
Minä nousin ja juoksin talooni. Jäin ensimmäisen kerroksen vierashuoneeseen, josta näin pihan tapahtumat. Ikkunan edessä oli ohut verho, joten erotin vain varjot.
Ne seisoi siinä vastakkain, varmaan puhuivat jostakin. Sitten, ihan yllättäen, Siriuksen isä tarttui Siriusta kiinni paidan kauluksesta. Mä katsoin, kun mies kohotti kätensä, ja löi ystävääni suurella voimalla kerran, toisen ja kolmannella kerralla Sirius lensi lyönnin voimasta vasten ikkunaa.
Ikkunaan tarttui verta ja Sirius valahti maahan.
Kun se mies lähti, mä juoksin ulos. Sirius makasi maassa. Sen suusta valui verta, mutta sitä oli tapahtunut enemminkin. Enemmän mua pelotti se, että sen silmistä valui kyyneliä.
Kun oli kevät, me mentiin sillalle katsomaan jäiden lähtöä. Vesi virtasi kohisten, jäälautat purjehti kohti putousta.
”Minun isä vie minut kalastamaan kesällä”, kuiskasi hiljaa. Sirius nyökkäsi.
”Isä sanoo, ettei siellä voi uida. Virta vie, jos ui”, minä jatkoin ja katselin jään alati murenevaa pintaa.
”Ja vesi on liian kylmää”, Sirius lisäsi.
”Jos tuonne putoaa, jäätyy kuoliaaksi. Andromeda kertoi minulle.”
Sitten se käänsi katseen minuun ja otti kädestä kiinni.
”Lupaatko, ettet ikinä putoa siihen jokeen? ” Sirius kysyi minulta ja minä lupasin olla putoamatta, koska se oli sille niin tärkeää.
Mä otin kiinni Siriuksen hartioista ja katoin sitä silmiin. Sirius oli varastanut jostakin purkkaa ja puhalsi nyt sillä vaaleanpunaisia palloja.
”Mäkin tahon tota purkkaa”, kuiskasin ja painoin huuleni sen huulille.
Me molemmat oltiin vaan seitsemän silloin, eikä oikeen tiedetty, miten kuului suudella. Siriuksen kynnet raapivat selkääni ja nenämme kolahtelivat yhteen. Hampaani raastoivat Siriuksen alahuulen verille.
Kun me viimein erkanimme, Sirius näytti hämmentyneeltä. Tuijotimme hiljaa toisiamme, sanomatta mitään.
”Mä tahdoin vain purkkaa”, kuiskasin hiljaa. Mulla oli kamalan syyllinen olo, kun olin mennyt suutelemaan toista poikaa, varsinkin parasta ystävääni.
Kun me oltiin viisitoista, Sirius tuli meille kesäksi. Mä vein sen kalastamaan sille samalle joelle, jonka jäiden lähtöä me aina nuorempana katottiin.
Sirius oli kasvanut siitä pienestä rääpäleestä itsevarmaksi ja vahvaksi. Tapa, jolla se mua katto, sai mun sydämen aina hakkaamaan ja mun mieleen tulvi muisto siitä, kuinka me suudeltiin. Vaikka eihän se ollut mitään tarkoittanut, me oltiin vaan uteliaita, kokeilunhaluisia. Ei se tarkoittanut mitään.
Mä selvittelin sotkussa olevia verkkoja liukkailla rantakivillä seisten. Siriuksella oli meidän onget. Se ei ollut koskaan ennen kalastanut, eikä oikein tiennyt, mitä niille ongille pitäisi tehdä. Mua hymyilytti.
Silloin mun jalkanu lipesi ja mä tipahdin vuolaana virtaavaan koskeen.
Siinä kohtaa ei ollut syvää, vettä oli ehkä metrin tai hiukan enemmän. Mä läiskähdin sinne, painuin hetkeksi veden alle. Pää kolahti kiveen ja silmissä sumeni, mutta mä tiesin, että pintaan oli päästävä. Sirius oli hypännyt veteen. Se nappasi mut kiinni ja veti takaisin rantakiville.
”Ootko sä kunnossa?” Sirius kysyi huolissaan. Mä kosketin päätäni ja sormiin tarttui aavistuksen punaista verta. Mä en tykkää veren näkemisestä ja mua alkoi huimata vähän, mutta nyökkäsin. Sirius tarkkaili mua valppaasta.
”Sä lupasit olla putoamatta siihen jokeen.”
Me saatiin saaliiksi pari ahventa ja lohi. Mä sytytin meille tulen kalastusmajan laavuun ja tökin kalat vartaaseen. Tuuli kävi inhottavasti ja mä hytisin märissä vaatteissani.
”Onko sulla kylmä?” Sirius kysyi. Mä en ymmärrä, mikä siihen on mennyt. Se kyselee nykyään koko ajan tollasia kysymyksiä, se kattoo mua, kuin voisin heittää henkeni millä hetkellä hyvänsä. Tai siis ainahan se on välittänyt musta ja muista ystävistään, mutta siitä on tullut jotenkin niin... Huolehtivainen. Ehkä me vaan ollaan kasvettu. Mutta mä en voi kuvitella Siriusta huolehtivana ja aikuismaisena, se on aina ollut meistä se huolimattomin. Mä en kestä, jos se kadottaa kokonaan sen hällä väliä asenteensa, me tarvitaan sitä, Sirius tarvitsee sitä. Mä en voi elää, jos mulla ei ole mun omaa, iloista Siriustani, joka näyttää kieltään maailmalle, kuin viisivuotias pikkulapsi.
Mä en vastaa mitään, hymyilen vaan ja kääntelen kaloja tulella. Sekin luovuttaa, kun ei saa vastausta.
Kotimatkalla Sirius sai oudon idean. Se ehdotti, että me hypittäisiin yhdellä jalalla läpi sen pellon, joka sijaitsi kosken ja mun talon välillä. Roikutaan toisissamme ja koetetaan päästä se mahdollisimman nopeasti. Mistä lie se päähänpisto tullut, mä en koskaan saanut tietää. Ehkä sillä oli jokin syvempi merkitys, tai sitten se etsi vaan vähän jännitystä elämään. Joka tapauksessa asetin käsivarteni sen kaulan ympäri ja se teki samoin. Me lähdettiin hyppimään kuoppien yli ja pitkien heinänkorsien läpi.
Meillä meni hetki, ennen kuin löydettiin yhteinen sävel. Ensin hyppäsin mä ja sitten Sirius. Kummankaan pokka ei pitänyt kamalan kauaa, me mahdettiin näyttää hölmöiltä. Ja siinä nauraessa meidän rytmi meni sekaisin ja mä horjahdin päin Siriusta. Me kaaduttiin kuivaan ruohikkoon. Mä kierähdin äkkiä pois Siriuksen päältä. Kumpikaan ei voinut lopettaa nauramista. Se oli hetki, jolloin molemmat olivat rehellisesti iloisia, sen kuuli äänestä. Yleensä jommankumman naurussa oli hieman vääränlainen nuotti, joka ei tullut sydämestä vaan kaikui puhdasta pelkoa ja epävarmuutta. Nyt se nuotti oli poissa meidän kummankin äänestä.
Hetken kuluttua meidän hengitys tasaantui ja pellolle laskeutui hiljaisuus. Mä haistelin ilman ja maan tuoksua, kuuntelin heinäsirkkoja, jotka hyppelivät korvani vierestä.
”Tiedätkö mitä, mua ei huvita mennä vielä takaisin”, Sirius mutisi silmät ummessa. Mä hymisin jotakin epäselvää vastaukseksi. Sitten mä keksin sanottavaa. ”Muistatko sä, kun meillä oli se maja nuorempana?” kysyin ja tuijotin taivaalla leijuvia punertavia pilviä.
”Joo”, Sirius sanoi ja lyön vaikka vetoa, että se hymyili.
”Nyt sä olet koira. Sä voisit oikeasti muuttaa sinne.”
Me naurettiin ajatukselle, mutta se nauru oli taas sitä väkinäistä, teeskenneltyä iloa. Mutta miksi ei? Sirius inhosi kotiaan, miksei se suosiolla lähtenyt sieltä pois? Sitä mä en ollut ikinä ymmärtänyt, enkä sen puoleen uskaltanut kysyäkään.
”Sirius, miksi sä olet siellä vielä?”
Ei vastausta.
”Sä voisit lähteä sieltä”, mä yritin.
”Sun ei tartte kestää sitä. Sä voit tulla meille.”
Sirius oli edelleen hiljaa, ja mä ajattelin, ettei se tahtonut vastata. Mä painoin silmäni kiinni.
”Reguluksen takia.”
Mä avasin silmäni uudestaan. Nousin kyynärpäiden varaan ja katsoin Siriusta.
”Mun pitää pysyä siellä Reguluksen takia”, Sirius toisti ja mä käsitin. Regulus oli sen pikkuveli, avuton Luihuinen, joka oli sortunut perheensä painostukseen. Mä olin aina luullut, ettei Sirius pitänyt siitä tippaakaan. Se katsoi aina Regulusta inholla, mutta hiukan... säälivästi.
Ehkä mä en vaan ymmärtänyt, kun mulla ei ollut omaa veljeä.
Kumpikaan ei enää puhunut. Mä tuijotin laskevaa aurinkoa ja nukahdin jossakin vaiheessa.
Se lähti sieltä kumminkin. Eräs heinäkuinen ilta Jamesin pöllö lensi sisään mun ikkunasta ja tiputti kirjeen sängylle. Kirjeessä se kirjoitti, että Sirius oli tullut sen kotiin, sillä oli viimein mennyt hermot vanhempien kanssa. Mun olis kai pitänyt olla iloinen, koska se oli päässyt pois, mutta mä en pystynyt. Mun mieleni valtasi viha ja suru. Sirius oli sanonut, ettei se aio lähteä. Se oli sanonut mulle! Mä olin pyytänyt sitä meille, se tiesi, että olisi voinut tulla. Kaikesta huolimatta sen piti mennä Jamesille. Mä olin luullut, että olin sen paras ystävä.
Katkeruus ei haihtunut edes kesän loputtua ja Tylypahkassa mä aloin vältellä Siriusta. Mä piilouduin tarvehuoneeseen, en halunnut tulla löydetyksi. Mulla oli kädessä kuva musta ja Siriuksesta, ajalta, jolloin me oltiin yksitoistavuotiaita. Isä oli ottanut sen meidän ekana koulupäivänä. Mä muistin, kuinka erottamattomia me oltiin. Jos Sirius olisi silloin lähtenyt, se olisi ilman muuta tullut meille, ei kellekään muulle. Mä olin luullut, ettei mikään ollut muuttunut meidän välillä, mutta olin ollut väärässä. Taas kerran.
Silloin ovi aukeni. Mä hätkähdin ja käännyin. Sirius seisoi oven raossa, tuijotti mua vaitonaisena. Mä piilotin äkkiä kuvan ja jäin odottamaan.
Vihdoin Sirius sai suunsa auki.
”Miksi sä olet vihainen mulle, Rem?” se kysyi surullisesti. Mä en pystynyt katsomaan sitä silmiin, vaan kohdistin huomioni lattialle.
”En mä ole vihainen...”vastasin verkalleen. ”Mä olen vaan sekaisin.”
Mä tunsin Siriuksen kehon lämmön vieressäni. Se hengitti mun korvaan. ”Älä ole vihainen mulle, Rem. Mä olisin halunnut tulla sun luokse, kun mä lähdin – ”
”No mikset tullut?” mä keskeytin ystäväni kärkkäämmin, kuin olisin itse asiassa halunnut. Sirius mietti hetken aikaa vastaustaan.
”No kun mä en uskaltanut.”
Siriuksen ääni oli epätoivoinen, ja mä hätkähdin sitä sävyä. Se aneli mua unohtamaan, antamaan sille anteeksi, myönsi tehneensä virheen.
”Mä olen pahoillani, Remus. Älä jätä mua nyt, sä, James ja Peter ootte mun ainoa perhe nyt.” Se puri huultaan ja jatkoi sitten. Siriuksen ääni värisi.
”Ne vei Reguluksen.”
Mä käännyin Siriukseen päin. Sen katseessa oli sitä samaa koiranpentumaisuutta, kuin silloin, kun me tavattiin ekaa kertaa. Se oli yhtä eksynyt ja peloissaan.
”Ne vei Reguluksen, Rem. Mulla ei ole enää veljeä.”
Sirius painoi päänsä. Mä kiedoin kädet sen ympärille ja painoin huuleni sen poskelle.
”Mä olen sun veljes”, vakuutin hiljaa. ”Aina.”
Mä katsoin epätoivoisesti kotiani, jonka ikkunoita liekit nuolivat. Palomiehet ruiskuttivat vettä talon päälle, mutta tuli ei ottanut sammuakseen. Mä olin turta, en tuntenut mitään. Äidin ruumis kannettiin ambulanssiin valkoisella liinalla peitettynä.
Sirius oli saapunut paikalle ja se juoksi mun luo. Mä tunsin sen kädet ympärilläni ja kuulin sen kutsuvan mun nimeäni. Mä painoin pääni Siriuksen olkapäälle ja itkin hiljaa.
Me oltiin juuri päästy koulusta ja Sirius oli hankkinut sen upean, lentävän moottoripyörän. Se kysyi mua ajelulle ja mä suostuin. Me lennettiin hiljalleen yli peltojen ja kylien, katseltiin maisemia, suunniteltiin tulevaisuutta. Lily oli mennyt Jamesin kanssa kihloihin, me asuttiin Siriuksen kanssa kahdestaan. Kumpikin oli aika eksyksissä, ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Meidän arvosanoilla olisi päässyt mihin vaan, mutta silti. Mä olin aina ollut niin epävarma, pelkäsin, ettei mua tahdota ottaa mihinkään. Siriusta taas pelotti aikuistuminen.
Sirius kiihdytti moottoripyörän vauhtia. Mä otin sitä kiinni vyötäisiltä ja me ajettiin yhä pimenevällä taivaalla. Kun tuli aika laskeutua, Sirius menetti pyörän hallinnan. Pyörä rämähti päin vanhaa latoa ja me lennettiin sen kyydistä ojan pohjalle. Sillä hetkellä mä oikeasti luulin kuolevani.
Tosiasiassa mä kuolin vasta muutamia vuosia myöhemmin. Kun Sirius raahattiin Azkabaniin, kun se oli kavaltanut Jamesin ja tappanut Peterin, mä katsoin sitä silmiin ja kysyi; ”Oliko sun pakko pudota siihen jokeen?”
-Stargazer
Ship: Mielellään S/R kuviteltavissa, mutta ei välttämättä ;)
Genre: Angst (Drama)
Raiting: PG 13 / K 13
Summary: Mä katsoin sitä silmiin ja kysyin, miksi se putosi siihen jokeen.
A/N: Perustuu videoon Hello (http://www.youtube.com/watch?v=juqDHm41N_s&feature=related )
Pätkiä Siriuksen ja Remuksen elämästä, ystävyydestä :)
Ja mä katsoin, kuinka Siriuksen isä retuutti sen pois, vyö kädessään...
Hiekka raapi lapioni naarmuille. Me istuttiin mun talon edessä. Se oli pieni ja punainen, laudoista rakennettu hökkeli. Siriuksen koti oli paljon hienompi, mutta en mä silti olisi vaihtanut paikkaa sen kanssa.
Sirius oli mun paras ystävä. Se oli yhtä vanha kuin mä, seitsemän vuotta. Me oltiin tunnettu siitä lähtien, kun oltiin viisi. Mä vaan löysin sen yhdeltä kujalta, kun se oli siellä niin yksin. Me vaan katsottiin toisiamme ja sen harmaat silmät ihan rukoili apua, etsi ystävää ja mä autoin sen pois sieltä. Se kerto myöhemmin, että se oli karannut kotoa ja joutui vaikeuksiin, kun meni takaisin kotiin. Musta tuntui pahalta, mulla oli niin ihana koti itselläni.
”Katso tuota pilveä”, sanoin ja osoitin taivaalle. Sirius katsoi. Se pilvi oli koiran muotoinen. Kumpikaan ei ollut ennen nähnyt sellaista pilveä, koiran muotoista pilveä.
”Se on koira”, Sirius sanoi ja mä nyökkäsin. Se katto mua hirveän vakavasti ja sanoi lopulta: ”Luuletko, että se tarkoittaa jotakin?”
Siriuksen mielestä kaikella piti aina olla joku tarkoitus. Se oli opetettu sellaiseksi. Se ei voinut antaa vain olla, kaikessa olisi pitänyt olla jotakin järkeä.
Kun me ajetaan pyörillä, Sirius joutuu aina hidastelemaan, jotta mä pysyisin perässä.
Sirius kiipesi vaivalla suuren verkkoaidan yli ja hyppäsi toiselle puolelle. Mä jäin tuijottamaan, kun se juoksi puisten portaiden luo.
”Remus! Tule tänne, niin näet jotain kivaa!” Sirius hihkui. Katselin epäluuloisesti verkkoaitaa. Pelkäsin, että putoaisin jos edes yrittäisin kiivetä. Tue Remi, kyllä sinä pääset”, Sirius pyysi. Minun oli pakko niellä pelkoni ja kiivetä. Sirius oli niin innostunut, hän tahtoi näyttää minulle jotakin... En voinut pettää parasta ystävääni.
Käteni puristui kylmän raudan ympärille ja niin minä kiipesin. Jalkani meinasi livetä moneen otteeseen, tärisin niin pahasti. Lopulta hyppäsin turvallisesti maahan Siriuksen viereen. Hän vinkkasi minut portaisiin.
Se oli maja. Upea maja, ihan kuin vanha talo. Sirius loisti ylpeyttä kertoessaan, että oli sen löytänyt.
”Tämä on mahtava paikka”, henkäisin. Me alettiin suunnitella mitä kaikkea voisi siinä talossa tehdä.
”Me voidaan nukkua täällä yö! Oltaisiin ihan kahdestaan, kukaan ei löytäisi meitä, kukaan ei tietäisi...” minä selitin ja Siriuksen silmät tuikkivat. ”Ehkä mä voisin muuttaa tänne. Sitten me voitaisiin nähdä joka päivä.”
”Joo, ja mä toisin sulle ruokaa tänne. Sanoisin isälle, että vien sitä kulkukoiralle, jonka löysin.”
Me tirskuttiin ajatukselle Sirius-koirasta. Sirius ei muuttanut sinne, mutta siitä tuli meidän oma piilopaikka. Sieltä meitä ei osattu etsiä. Me oltiin siellä kahdestaan, juteltiin ja tehtiin puusta veneitä. Minä olin hyvä siinä. Olin aina ollut. Opetin Siriukselle, miten niitä tehdään.
”Ja sitten kun me mennään Tylypahkaan, me mennään samaan tupaan, vai mitä?” minä puhuin teeskennellyn iloisesti. Siriusta vaivasi jokin. Se istui mököttävänä ja vuoli puuvenettään. Mä yritin saada sen ajattelemaan iloisia asioita.
”Vai mitä, Sirius?” kysyi uudestaan. Silloin se paiskasi puukon menemään ja sanoi mulle:
”Älä yritä korjata mua, kun mä en ole rikki.”
Se juoksi pois sieltä.
Eräänä päivänä me sitten oltiin leikkimässä meidän pihalla. Yhtäkkiä Sirius meni ihan hiljaiseksi ja tuijotti pihapolkua. Sen isä käveli sitä pitkin.
Sirius nousi ylös.
”Mene sisään”, hän kuiskasi minulle. Katsoin Siriusta hämmentyneenä. ”Mene sisään!” se huusi minulle. Hätkähdin. Sen lisäksi, että Sirius ei ikinä huutanut minulle, sen äänessä paistoi selvää hätääntymistä.
Minä nousin ja juoksin talooni. Jäin ensimmäisen kerroksen vierashuoneeseen, josta näin pihan tapahtumat. Ikkunan edessä oli ohut verho, joten erotin vain varjot.
Ne seisoi siinä vastakkain, varmaan puhuivat jostakin. Sitten, ihan yllättäen, Siriuksen isä tarttui Siriusta kiinni paidan kauluksesta. Mä katsoin, kun mies kohotti kätensä, ja löi ystävääni suurella voimalla kerran, toisen ja kolmannella kerralla Sirius lensi lyönnin voimasta vasten ikkunaa.
Ikkunaan tarttui verta ja Sirius valahti maahan.
Kun se mies lähti, mä juoksin ulos. Sirius makasi maassa. Sen suusta valui verta, mutta sitä oli tapahtunut enemminkin. Enemmän mua pelotti se, että sen silmistä valui kyyneliä.
Kun oli kevät, me mentiin sillalle katsomaan jäiden lähtöä. Vesi virtasi kohisten, jäälautat purjehti kohti putousta.
”Minun isä vie minut kalastamaan kesällä”, kuiskasi hiljaa. Sirius nyökkäsi.
”Isä sanoo, ettei siellä voi uida. Virta vie, jos ui”, minä jatkoin ja katselin jään alati murenevaa pintaa.
”Ja vesi on liian kylmää”, Sirius lisäsi.
”Jos tuonne putoaa, jäätyy kuoliaaksi. Andromeda kertoi minulle.”
Sitten se käänsi katseen minuun ja otti kädestä kiinni.
”Lupaatko, ettet ikinä putoa siihen jokeen? ” Sirius kysyi minulta ja minä lupasin olla putoamatta, koska se oli sille niin tärkeää.
Mä otin kiinni Siriuksen hartioista ja katoin sitä silmiin. Sirius oli varastanut jostakin purkkaa ja puhalsi nyt sillä vaaleanpunaisia palloja.
”Mäkin tahon tota purkkaa”, kuiskasin ja painoin huuleni sen huulille.
Me molemmat oltiin vaan seitsemän silloin, eikä oikeen tiedetty, miten kuului suudella. Siriuksen kynnet raapivat selkääni ja nenämme kolahtelivat yhteen. Hampaani raastoivat Siriuksen alahuulen verille.
Kun me viimein erkanimme, Sirius näytti hämmentyneeltä. Tuijotimme hiljaa toisiamme, sanomatta mitään.
”Mä tahdoin vain purkkaa”, kuiskasin hiljaa. Mulla oli kamalan syyllinen olo, kun olin mennyt suutelemaan toista poikaa, varsinkin parasta ystävääni.
Kun me oltiin viisitoista, Sirius tuli meille kesäksi. Mä vein sen kalastamaan sille samalle joelle, jonka jäiden lähtöä me aina nuorempana katottiin.
Sirius oli kasvanut siitä pienestä rääpäleestä itsevarmaksi ja vahvaksi. Tapa, jolla se mua katto, sai mun sydämen aina hakkaamaan ja mun mieleen tulvi muisto siitä, kuinka me suudeltiin. Vaikka eihän se ollut mitään tarkoittanut, me oltiin vaan uteliaita, kokeilunhaluisia. Ei se tarkoittanut mitään.
Mä selvittelin sotkussa olevia verkkoja liukkailla rantakivillä seisten. Siriuksella oli meidän onget. Se ei ollut koskaan ennen kalastanut, eikä oikein tiennyt, mitä niille ongille pitäisi tehdä. Mua hymyilytti.
Silloin mun jalkanu lipesi ja mä tipahdin vuolaana virtaavaan koskeen.
Siinä kohtaa ei ollut syvää, vettä oli ehkä metrin tai hiukan enemmän. Mä läiskähdin sinne, painuin hetkeksi veden alle. Pää kolahti kiveen ja silmissä sumeni, mutta mä tiesin, että pintaan oli päästävä. Sirius oli hypännyt veteen. Se nappasi mut kiinni ja veti takaisin rantakiville.
”Ootko sä kunnossa?” Sirius kysyi huolissaan. Mä kosketin päätäni ja sormiin tarttui aavistuksen punaista verta. Mä en tykkää veren näkemisestä ja mua alkoi huimata vähän, mutta nyökkäsin. Sirius tarkkaili mua valppaasta.
”Sä lupasit olla putoamatta siihen jokeen.”
Me saatiin saaliiksi pari ahventa ja lohi. Mä sytytin meille tulen kalastusmajan laavuun ja tökin kalat vartaaseen. Tuuli kävi inhottavasti ja mä hytisin märissä vaatteissani.
”Onko sulla kylmä?” Sirius kysyi. Mä en ymmärrä, mikä siihen on mennyt. Se kyselee nykyään koko ajan tollasia kysymyksiä, se kattoo mua, kuin voisin heittää henkeni millä hetkellä hyvänsä. Tai siis ainahan se on välittänyt musta ja muista ystävistään, mutta siitä on tullut jotenkin niin... Huolehtivainen. Ehkä me vaan ollaan kasvettu. Mutta mä en voi kuvitella Siriusta huolehtivana ja aikuismaisena, se on aina ollut meistä se huolimattomin. Mä en kestä, jos se kadottaa kokonaan sen hällä väliä asenteensa, me tarvitaan sitä, Sirius tarvitsee sitä. Mä en voi elää, jos mulla ei ole mun omaa, iloista Siriustani, joka näyttää kieltään maailmalle, kuin viisivuotias pikkulapsi.
Mä en vastaa mitään, hymyilen vaan ja kääntelen kaloja tulella. Sekin luovuttaa, kun ei saa vastausta.
Kotimatkalla Sirius sai oudon idean. Se ehdotti, että me hypittäisiin yhdellä jalalla läpi sen pellon, joka sijaitsi kosken ja mun talon välillä. Roikutaan toisissamme ja koetetaan päästä se mahdollisimman nopeasti. Mistä lie se päähänpisto tullut, mä en koskaan saanut tietää. Ehkä sillä oli jokin syvempi merkitys, tai sitten se etsi vaan vähän jännitystä elämään. Joka tapauksessa asetin käsivarteni sen kaulan ympäri ja se teki samoin. Me lähdettiin hyppimään kuoppien yli ja pitkien heinänkorsien läpi.
Meillä meni hetki, ennen kuin löydettiin yhteinen sävel. Ensin hyppäsin mä ja sitten Sirius. Kummankaan pokka ei pitänyt kamalan kauaa, me mahdettiin näyttää hölmöiltä. Ja siinä nauraessa meidän rytmi meni sekaisin ja mä horjahdin päin Siriusta. Me kaaduttiin kuivaan ruohikkoon. Mä kierähdin äkkiä pois Siriuksen päältä. Kumpikaan ei voinut lopettaa nauramista. Se oli hetki, jolloin molemmat olivat rehellisesti iloisia, sen kuuli äänestä. Yleensä jommankumman naurussa oli hieman vääränlainen nuotti, joka ei tullut sydämestä vaan kaikui puhdasta pelkoa ja epävarmuutta. Nyt se nuotti oli poissa meidän kummankin äänestä.
Hetken kuluttua meidän hengitys tasaantui ja pellolle laskeutui hiljaisuus. Mä haistelin ilman ja maan tuoksua, kuuntelin heinäsirkkoja, jotka hyppelivät korvani vierestä.
”Tiedätkö mitä, mua ei huvita mennä vielä takaisin”, Sirius mutisi silmät ummessa. Mä hymisin jotakin epäselvää vastaukseksi. Sitten mä keksin sanottavaa. ”Muistatko sä, kun meillä oli se maja nuorempana?” kysyin ja tuijotin taivaalla leijuvia punertavia pilviä.
”Joo”, Sirius sanoi ja lyön vaikka vetoa, että se hymyili.
”Nyt sä olet koira. Sä voisit oikeasti muuttaa sinne.”
Me naurettiin ajatukselle, mutta se nauru oli taas sitä väkinäistä, teeskenneltyä iloa. Mutta miksi ei? Sirius inhosi kotiaan, miksei se suosiolla lähtenyt sieltä pois? Sitä mä en ollut ikinä ymmärtänyt, enkä sen puoleen uskaltanut kysyäkään.
”Sirius, miksi sä olet siellä vielä?”
Ei vastausta.
”Sä voisit lähteä sieltä”, mä yritin.
”Sun ei tartte kestää sitä. Sä voit tulla meille.”
Sirius oli edelleen hiljaa, ja mä ajattelin, ettei se tahtonut vastata. Mä painoin silmäni kiinni.
”Reguluksen takia.”
Mä avasin silmäni uudestaan. Nousin kyynärpäiden varaan ja katsoin Siriusta.
”Mun pitää pysyä siellä Reguluksen takia”, Sirius toisti ja mä käsitin. Regulus oli sen pikkuveli, avuton Luihuinen, joka oli sortunut perheensä painostukseen. Mä olin aina luullut, ettei Sirius pitänyt siitä tippaakaan. Se katsoi aina Regulusta inholla, mutta hiukan... säälivästi.
Ehkä mä en vaan ymmärtänyt, kun mulla ei ollut omaa veljeä.
Kumpikaan ei enää puhunut. Mä tuijotin laskevaa aurinkoa ja nukahdin jossakin vaiheessa.
Se lähti sieltä kumminkin. Eräs heinäkuinen ilta Jamesin pöllö lensi sisään mun ikkunasta ja tiputti kirjeen sängylle. Kirjeessä se kirjoitti, että Sirius oli tullut sen kotiin, sillä oli viimein mennyt hermot vanhempien kanssa. Mun olis kai pitänyt olla iloinen, koska se oli päässyt pois, mutta mä en pystynyt. Mun mieleni valtasi viha ja suru. Sirius oli sanonut, ettei se aio lähteä. Se oli sanonut mulle! Mä olin pyytänyt sitä meille, se tiesi, että olisi voinut tulla. Kaikesta huolimatta sen piti mennä Jamesille. Mä olin luullut, että olin sen paras ystävä.
Katkeruus ei haihtunut edes kesän loputtua ja Tylypahkassa mä aloin vältellä Siriusta. Mä piilouduin tarvehuoneeseen, en halunnut tulla löydetyksi. Mulla oli kädessä kuva musta ja Siriuksesta, ajalta, jolloin me oltiin yksitoistavuotiaita. Isä oli ottanut sen meidän ekana koulupäivänä. Mä muistin, kuinka erottamattomia me oltiin. Jos Sirius olisi silloin lähtenyt, se olisi ilman muuta tullut meille, ei kellekään muulle. Mä olin luullut, ettei mikään ollut muuttunut meidän välillä, mutta olin ollut väärässä. Taas kerran.
Silloin ovi aukeni. Mä hätkähdin ja käännyin. Sirius seisoi oven raossa, tuijotti mua vaitonaisena. Mä piilotin äkkiä kuvan ja jäin odottamaan.
Vihdoin Sirius sai suunsa auki.
”Miksi sä olet vihainen mulle, Rem?” se kysyi surullisesti. Mä en pystynyt katsomaan sitä silmiin, vaan kohdistin huomioni lattialle.
”En mä ole vihainen...”vastasin verkalleen. ”Mä olen vaan sekaisin.”
Mä tunsin Siriuksen kehon lämmön vieressäni. Se hengitti mun korvaan. ”Älä ole vihainen mulle, Rem. Mä olisin halunnut tulla sun luokse, kun mä lähdin – ”
”No mikset tullut?” mä keskeytin ystäväni kärkkäämmin, kuin olisin itse asiassa halunnut. Sirius mietti hetken aikaa vastaustaan.
”No kun mä en uskaltanut.”
Siriuksen ääni oli epätoivoinen, ja mä hätkähdin sitä sävyä. Se aneli mua unohtamaan, antamaan sille anteeksi, myönsi tehneensä virheen.
”Mä olen pahoillani, Remus. Älä jätä mua nyt, sä, James ja Peter ootte mun ainoa perhe nyt.” Se puri huultaan ja jatkoi sitten. Siriuksen ääni värisi.
”Ne vei Reguluksen.”
Mä käännyin Siriukseen päin. Sen katseessa oli sitä samaa koiranpentumaisuutta, kuin silloin, kun me tavattiin ekaa kertaa. Se oli yhtä eksynyt ja peloissaan.
”Ne vei Reguluksen, Rem. Mulla ei ole enää veljeä.”
Sirius painoi päänsä. Mä kiedoin kädet sen ympärille ja painoin huuleni sen poskelle.
”Mä olen sun veljes”, vakuutin hiljaa. ”Aina.”
Mä katsoin epätoivoisesti kotiani, jonka ikkunoita liekit nuolivat. Palomiehet ruiskuttivat vettä talon päälle, mutta tuli ei ottanut sammuakseen. Mä olin turta, en tuntenut mitään. Äidin ruumis kannettiin ambulanssiin valkoisella liinalla peitettynä.
Sirius oli saapunut paikalle ja se juoksi mun luo. Mä tunsin sen kädet ympärilläni ja kuulin sen kutsuvan mun nimeäni. Mä painoin pääni Siriuksen olkapäälle ja itkin hiljaa.
Me oltiin juuri päästy koulusta ja Sirius oli hankkinut sen upean, lentävän moottoripyörän. Se kysyi mua ajelulle ja mä suostuin. Me lennettiin hiljalleen yli peltojen ja kylien, katseltiin maisemia, suunniteltiin tulevaisuutta. Lily oli mennyt Jamesin kanssa kihloihin, me asuttiin Siriuksen kanssa kahdestaan. Kumpikin oli aika eksyksissä, ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Meidän arvosanoilla olisi päässyt mihin vaan, mutta silti. Mä olin aina ollut niin epävarma, pelkäsin, ettei mua tahdota ottaa mihinkään. Siriusta taas pelotti aikuistuminen.
Sirius kiihdytti moottoripyörän vauhtia. Mä otin sitä kiinni vyötäisiltä ja me ajettiin yhä pimenevällä taivaalla. Kun tuli aika laskeutua, Sirius menetti pyörän hallinnan. Pyörä rämähti päin vanhaa latoa ja me lennettiin sen kyydistä ojan pohjalle. Sillä hetkellä mä oikeasti luulin kuolevani.
Tosiasiassa mä kuolin vasta muutamia vuosia myöhemmin. Kun Sirius raahattiin Azkabaniin, kun se oli kavaltanut Jamesin ja tappanut Peterin, mä katsoin sitä silmiin ja kysyi; ”Oliko sun pakko pudota siihen jokeen?”
-Stargazer
sunnuntai 8. kesäkuuta 2008
Kuin Lelusotilaat [Originaali]
Characters: Danny, Tony
Rating: PG / K 11
Genre: Aika Angstista tämä on.
Summary: Me ollaan vaaan lelusotilaita jonkin suuremman taistelukentällä.
Warnings: Paikoin hieman huonoa tekstiä, puhekieltä ja passiivin käyttöä.
A/N: Hyvä ystäväni antoi haasteen kirjoittaan pätkästä Eminenmin "Toysoldiers" kappaletta originaali. Inspis iski sitten, kun olin lueskellut lentokoneessa kirjaa "Me kolme ja jengi" ja kuuntelin kyseistä kappaletta. Okei, olen ihan tyytyväinen tähän, vaikka tarina ei suoranaisesti liity laulun sanoihin.
Sijoittuu Englantiin, muutamia kymmenia vuosia sitten, kun uskonnollisuus oli vielä aika tärkeässä asemassa.
Step by step
Heart by heart
We’re torn apart, we all fall down
Like toy soldiers
Bit by bit
Heart by heart
We never win, we all fall down
Like toy soldiers
Se on hassua, millä tavalla kaikki viattomuus vain yhtäkkiä katoaa. Niin kuin miettii minua ja Dannyakin; yhdellä hetkellä ollaan leluautoilla leikkiviä pikkupoikia, toisessa sekunnissa meistä on kasvanut kylmiä, kovia teini-ikäisiä, täynnä uhmaa ja uhoa. Me poltetaan, näpistellään, hakataan ja joudutaan jengitappeluihin sen tutun leikkipuiston laitamilla. Aika hassua, ainakin mun mielestä.
Pikkuskidinä kaikki oli niin paljon helpompaa, tietysti. Tosi yksinkertaista, voi vaan leikkiä ja antaa aikuisten hoitaa sen raskaan ajatustyön. Sitten kun herää reaalimaailmaan, avaa silmät ja tajuaa katsoa ympärilleen, se on aika rankkaa.
”Arvaa mitä Tony, joskus mä mietin, mitä järkeä meidän on enää asua täällä”, Danny tokaisee yksi ilta. Me istutaan sen takapihalla ja poltetaan. Mä en sano mitään. Ihan totta, parempi pitää vaan suu kiinni ja antaa Dannyn puhua.
”Siis me ollaan jo nähty tää tuppukylä, pitäis vähän laajentaa reviiriä, vai mitä Tony?”
Danny on päässyt vauhtiin. Se imee tupakkaansa vauhdilla. Mä pysyn edelleen hiljaa, kun ei se mun mielipidettä oikeesti kaipaa. Danny tekee mitä se tahtoo, sellainen se on ollut ihan pienestä saakka. Hiekkalaatikolta asti, se on aina määränny. Mä muistan, kuinka se vei multa sinisen lapion, kun ei pitänyt vihreästä. Nyt se lähinnä naurattaa, mutta silloin se oli iso juttu.
”Vois lähtee vaikka Lontooseen... Ei, se on liian lähellä. Entäs Rooma? Tai Milanoon, joo, se olis tosi kova juttu...” Danny jää haaveilemaan Milanon matkastaan, kuinka se matkustaa sinne jäniksenä ja liittyy johonkin huippujengiin. Me molemmat tiedetään, että se on leikkiä. Ei me täältä mihinkään päästä. Mutta mä leikin mukana.
Tupakat palaa lyhyiksi.
Silloin kun voi herätä kun haluaa, mennä minne huvittaa ja tehdä mitä tahtoo, se on elämää. Kun ei tartte välittää koulusta tai opiskelusta, voi vaan relata kamujen kanssa. Välillä me vedetään kännit ja löydetään ittemme aamulla jonkun kuraojan pohjalta. Silloin särkee päätä ihan helvetisti, ja mä vannon, etten juo enää koskaan. Mutta mä juon kumminkin, kuka nyt selvin päin jaksaa?
Välillä mä ajattelen, että se kaikki moraalittomuus syö meidän sielua ja sisintä. Mä en oo uskonnollinen tai mitään, mutta kyllä mä silti oikeaan ja väärään uskon. Välillä se raja on vaan niin olemattoman ohut, että sen ylittää ihan vahingossakin.
”Okei, Tony. Sä seisot tässä vahdissa, ja mä vien tikkarit ja ehkä jotain muutakin elämälle välttämätöntä”, Danny supattaa mun korvaan. Mä virnistän. Danny on varmaan ainoa ihminen, joka pitää tikkareita elämälle välttämättöminä. Vaikka onhan se loppujen lopuksi totta, ne on sellaisia elämän perustarpeita, kuten happi, vesi tai ystävyys. Hedelmätikkarit. Ei ne maksais, kuin viisi penniä kappale, mutta periaatteen vuoksi me ei makseta. Ihan vaan periaatteesta.
Danny kävelee muina miehinä karkkiosastolle ja sujauttaa pari tikkaria taskuun. Sitten se kävelee rennosti kassan ohi. Kassaneiti katsoo sitä vähän epäilevästä, mutta Danny väläyttää sille hurmaavan hymyn. Kuitenkin just ennen ulko-ovea se saa vartijat peräänsä.
”Häivytään äkkiä!” Danny huikkaa ja me pingotaan pois niin lujaa, kuin vaan meidän epämuodostuneilla länkisäärillä pääsee. Siinä juostessa mä mietin, että mitä väliä? Ei pari hedelmätikkaria voi olla niin arvokkaita, että pakko laittaa oikein vartijat perään. Ehkä nekin tekee sen periaatteesta.
Vihdoin me pysähdytään ja Danny heittää mulle päärynänmakuisen karkin. Mä revin kääreet ja pistän sen suuhun. Siinä maistuu voitto.
Askel askeleelta me kuljetaan harhaan. Me ollaan eksytty jo todella kauas siltä polulta, jota aikaihmiset nimittävät kaidaksi tieksi. Joskus mä oikeasti pysähdyn ja mietin, että kuka tässä oikein voittaa? Ei varmaan kukaan.
Me ollaan loppujen lopuksi aika nuoria vielä, minä ja Danny. Opettajatkin aina saarnaa, että meidän pitäisi lopettaa pelleily ja kasvaa aikuisiksi. Mä ehkä pelkään sitä vähän, siis kasvamista. Mua ei huvita vaihtaa hullua nuoruutta kuumiin toimistoihin ja korkeisiin paperivuoriin. Joku päivä sekin aika koittaa, muttei ihan vielä. Ei pitkään aikaan.
Askel askeleelta ja vähä vähältä, mutta kumminkin. Mä pelkään, että jonain päivänä mä vaan herään ja tajuan, että kaikki olikin vaan jotakin sairasta valhetta.
Joskus, kun mä tuijotan vanhoja lelusotilaita, jotka seisoo kaapin perällä pölyttymässä, tulee pakostakin mieleen, että me ollaan vähän niin kuin ne. Niin kuin lelusotilaat. Ei nekään voi sille mitään, että niiden pitää tappaa ja tehdä asioita, joita ne ei haluais. Niitä ohjaa ylempi voima, pikkupojan käsi, ja se ei ole hyvä. Kun ihminen menettää kontrollin omaan itseensä ja omiin tekemisiinsä, siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää. Me ollaan jo menetetty. Me ollaan kaikki lelusotilaita jonkin suuremman voiman taistelukentällä, oli se sitten Jumala, tai mihin kukakin tahtoo uskoa.
-Stargazer
A/N: Kiitos Melonille. Hyvää kesää!
Rating: PG / K 11
Genre: Aika Angstista tämä on.
Summary: Me ollaan vaaan lelusotilaita jonkin suuremman taistelukentällä.
Warnings: Paikoin hieman huonoa tekstiä, puhekieltä ja passiivin käyttöä.
A/N: Hyvä ystäväni antoi haasteen kirjoittaan pätkästä Eminenmin "Toysoldiers" kappaletta originaali. Inspis iski sitten, kun olin lueskellut lentokoneessa kirjaa "Me kolme ja jengi" ja kuuntelin kyseistä kappaletta. Okei, olen ihan tyytyväinen tähän, vaikka tarina ei suoranaisesti liity laulun sanoihin.
Sijoittuu Englantiin, muutamia kymmenia vuosia sitten, kun uskonnollisuus oli vielä aika tärkeässä asemassa.
Step by step
Heart by heart
We’re torn apart, we all fall down
Like toy soldiers
Bit by bit
Heart by heart
We never win, we all fall down
Like toy soldiers
Se on hassua, millä tavalla kaikki viattomuus vain yhtäkkiä katoaa. Niin kuin miettii minua ja Dannyakin; yhdellä hetkellä ollaan leluautoilla leikkiviä pikkupoikia, toisessa sekunnissa meistä on kasvanut kylmiä, kovia teini-ikäisiä, täynnä uhmaa ja uhoa. Me poltetaan, näpistellään, hakataan ja joudutaan jengitappeluihin sen tutun leikkipuiston laitamilla. Aika hassua, ainakin mun mielestä.
Pikkuskidinä kaikki oli niin paljon helpompaa, tietysti. Tosi yksinkertaista, voi vaan leikkiä ja antaa aikuisten hoitaa sen raskaan ajatustyön. Sitten kun herää reaalimaailmaan, avaa silmät ja tajuaa katsoa ympärilleen, se on aika rankkaa.
”Arvaa mitä Tony, joskus mä mietin, mitä järkeä meidän on enää asua täällä”, Danny tokaisee yksi ilta. Me istutaan sen takapihalla ja poltetaan. Mä en sano mitään. Ihan totta, parempi pitää vaan suu kiinni ja antaa Dannyn puhua.
”Siis me ollaan jo nähty tää tuppukylä, pitäis vähän laajentaa reviiriä, vai mitä Tony?”
Danny on päässyt vauhtiin. Se imee tupakkaansa vauhdilla. Mä pysyn edelleen hiljaa, kun ei se mun mielipidettä oikeesti kaipaa. Danny tekee mitä se tahtoo, sellainen se on ollut ihan pienestä saakka. Hiekkalaatikolta asti, se on aina määränny. Mä muistan, kuinka se vei multa sinisen lapion, kun ei pitänyt vihreästä. Nyt se lähinnä naurattaa, mutta silloin se oli iso juttu.
”Vois lähtee vaikka Lontooseen... Ei, se on liian lähellä. Entäs Rooma? Tai Milanoon, joo, se olis tosi kova juttu...” Danny jää haaveilemaan Milanon matkastaan, kuinka se matkustaa sinne jäniksenä ja liittyy johonkin huippujengiin. Me molemmat tiedetään, että se on leikkiä. Ei me täältä mihinkään päästä. Mutta mä leikin mukana.
Tupakat palaa lyhyiksi.
Silloin kun voi herätä kun haluaa, mennä minne huvittaa ja tehdä mitä tahtoo, se on elämää. Kun ei tartte välittää koulusta tai opiskelusta, voi vaan relata kamujen kanssa. Välillä me vedetään kännit ja löydetään ittemme aamulla jonkun kuraojan pohjalta. Silloin särkee päätä ihan helvetisti, ja mä vannon, etten juo enää koskaan. Mutta mä juon kumminkin, kuka nyt selvin päin jaksaa?
Välillä mä ajattelen, että se kaikki moraalittomuus syö meidän sielua ja sisintä. Mä en oo uskonnollinen tai mitään, mutta kyllä mä silti oikeaan ja väärään uskon. Välillä se raja on vaan niin olemattoman ohut, että sen ylittää ihan vahingossakin.
”Okei, Tony. Sä seisot tässä vahdissa, ja mä vien tikkarit ja ehkä jotain muutakin elämälle välttämätöntä”, Danny supattaa mun korvaan. Mä virnistän. Danny on varmaan ainoa ihminen, joka pitää tikkareita elämälle välttämättöminä. Vaikka onhan se loppujen lopuksi totta, ne on sellaisia elämän perustarpeita, kuten happi, vesi tai ystävyys. Hedelmätikkarit. Ei ne maksais, kuin viisi penniä kappale, mutta periaatteen vuoksi me ei makseta. Ihan vaan periaatteesta.
Danny kävelee muina miehinä karkkiosastolle ja sujauttaa pari tikkaria taskuun. Sitten se kävelee rennosti kassan ohi. Kassaneiti katsoo sitä vähän epäilevästä, mutta Danny väläyttää sille hurmaavan hymyn. Kuitenkin just ennen ulko-ovea se saa vartijat peräänsä.
”Häivytään äkkiä!” Danny huikkaa ja me pingotaan pois niin lujaa, kuin vaan meidän epämuodostuneilla länkisäärillä pääsee. Siinä juostessa mä mietin, että mitä väliä? Ei pari hedelmätikkaria voi olla niin arvokkaita, että pakko laittaa oikein vartijat perään. Ehkä nekin tekee sen periaatteesta.
Vihdoin me pysähdytään ja Danny heittää mulle päärynänmakuisen karkin. Mä revin kääreet ja pistän sen suuhun. Siinä maistuu voitto.
Askel askeleelta me kuljetaan harhaan. Me ollaan eksytty jo todella kauas siltä polulta, jota aikaihmiset nimittävät kaidaksi tieksi. Joskus mä oikeasti pysähdyn ja mietin, että kuka tässä oikein voittaa? Ei varmaan kukaan.
Me ollaan loppujen lopuksi aika nuoria vielä, minä ja Danny. Opettajatkin aina saarnaa, että meidän pitäisi lopettaa pelleily ja kasvaa aikuisiksi. Mä ehkä pelkään sitä vähän, siis kasvamista. Mua ei huvita vaihtaa hullua nuoruutta kuumiin toimistoihin ja korkeisiin paperivuoriin. Joku päivä sekin aika koittaa, muttei ihan vielä. Ei pitkään aikaan.
Askel askeleelta ja vähä vähältä, mutta kumminkin. Mä pelkään, että jonain päivänä mä vaan herään ja tajuan, että kaikki olikin vaan jotakin sairasta valhetta.
Joskus, kun mä tuijotan vanhoja lelusotilaita, jotka seisoo kaapin perällä pölyttymässä, tulee pakostakin mieleen, että me ollaan vähän niin kuin ne. Niin kuin lelusotilaat. Ei nekään voi sille mitään, että niiden pitää tappaa ja tehdä asioita, joita ne ei haluais. Niitä ohjaa ylempi voima, pikkupojan käsi, ja se ei ole hyvä. Kun ihminen menettää kontrollin omaan itseensä ja omiin tekemisiinsä, siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää. Me ollaan jo menetetty. Me ollaan kaikki lelusotilaita jonkin suuremman voiman taistelukentällä, oli se sitten Jumala, tai mihin kukakin tahtoo uskoa.
-Stargazer
A/N: Kiitos Melonille. Hyvää kesää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
