Älä putoa Jokeen. [Fic]

Characters: Remus, Sirius
Ship: Mielellään S/R kuviteltavissa, mutta ei välttämättä ;)
Genre: Angst (Drama)
Raiting: PG 13 / K 13
Summary: Mä katsoin sitä silmiin ja kysyin, miksi se putosi siihen jokeen.

A/N: Perustuu videoon Hello (http://www.youtube.com/watch?v=juqDHm41N_s&feature=related )
Pätkiä Siriuksen ja Remuksen elämästä, ystävyydestä :)



Ja mä katsoin, kuinka Siriuksen isä retuutti sen pois, vyö kädessään...

Hiekka raapi lapioni naarmuille. Me istuttiin mun talon edessä. Se oli pieni ja punainen, laudoista rakennettu hökkeli. Siriuksen koti oli paljon hienompi, mutta en mä silti olisi vaihtanut paikkaa sen kanssa.
Sirius oli mun paras ystävä. Se oli yhtä vanha kuin mä, seitsemän vuotta. Me oltiin tunnettu siitä lähtien, kun oltiin viisi. Mä vaan löysin sen yhdeltä kujalta, kun se oli siellä niin yksin. Me vaan katsottiin toisiamme ja sen harmaat silmät ihan rukoili apua, etsi ystävää ja mä autoin sen pois sieltä. Se kerto myöhemmin, että se oli karannut kotoa ja joutui vaikeuksiin, kun meni takaisin kotiin. Musta tuntui pahalta, mulla oli niin ihana koti itselläni.

”Katso tuota pilveä”, sanoin ja osoitin taivaalle. Sirius katsoi. Se pilvi oli koiran muotoinen. Kumpikaan ei ollut ennen nähnyt sellaista pilveä, koiran muotoista pilveä.
”Se on koira”, Sirius sanoi ja mä nyökkäsin. Se katto mua hirveän vakavasti ja sanoi lopulta: ”Luuletko, että se tarkoittaa jotakin?”
Siriuksen mielestä kaikella piti aina olla joku tarkoitus. Se oli opetettu sellaiseksi. Se ei voinut antaa vain olla, kaikessa olisi pitänyt olla jotakin järkeä.

Kun me ajetaan pyörillä, Sirius joutuu aina hidastelemaan, jotta mä pysyisin perässä.

Sirius kiipesi vaivalla suuren verkkoaidan yli ja hyppäsi toiselle puolelle. Mä jäin tuijottamaan, kun se juoksi puisten portaiden luo.
”Remus! Tule tänne, niin näet jotain kivaa!” Sirius hihkui. Katselin epäluuloisesti verkkoaitaa. Pelkäsin, että putoaisin jos edes yrittäisin kiivetä. Tue Remi, kyllä sinä pääset”, Sirius pyysi. Minun oli pakko niellä pelkoni ja kiivetä. Sirius oli niin innostunut, hän tahtoi näyttää minulle jotakin... En voinut pettää parasta ystävääni.
Käteni puristui kylmän raudan ympärille ja niin minä kiipesin. Jalkani meinasi livetä moneen otteeseen, tärisin niin pahasti. Lopulta hyppäsin turvallisesti maahan Siriuksen viereen. Hän vinkkasi minut portaisiin.

Se oli maja. Upea maja, ihan kuin vanha talo. Sirius loisti ylpeyttä kertoessaan, että oli sen löytänyt.
”Tämä on mahtava paikka”, henkäisin. Me alettiin suunnitella mitä kaikkea voisi siinä talossa tehdä.
”Me voidaan nukkua täällä yö! Oltaisiin ihan kahdestaan, kukaan ei löytäisi meitä, kukaan ei tietäisi...” minä selitin ja Siriuksen silmät tuikkivat. ”Ehkä mä voisin muuttaa tänne. Sitten me voitaisiin nähdä joka päivä.”
”Joo, ja mä toisin sulle ruokaa tänne. Sanoisin isälle, että vien sitä kulkukoiralle, jonka löysin.”
Me tirskuttiin ajatukselle Sirius-koirasta. Sirius ei muuttanut sinne, mutta siitä tuli meidän oma piilopaikka. Sieltä meitä ei osattu etsiä. Me oltiin siellä kahdestaan, juteltiin ja tehtiin puusta veneitä. Minä olin hyvä siinä. Olin aina ollut. Opetin Siriukselle, miten niitä tehdään.

”Ja sitten kun me mennään Tylypahkaan, me mennään samaan tupaan, vai mitä?” minä puhuin teeskennellyn iloisesti. Siriusta vaivasi jokin. Se istui mököttävänä ja vuoli puuvenettään. Mä yritin saada sen ajattelemaan iloisia asioita.
”Vai mitä, Sirius?” kysyi uudestaan. Silloin se paiskasi puukon menemään ja sanoi mulle:
”Älä yritä korjata mua, kun mä en ole rikki.”
Se juoksi pois sieltä.

Eräänä päivänä me sitten oltiin leikkimässä meidän pihalla. Yhtäkkiä Sirius meni ihan hiljaiseksi ja tuijotti pihapolkua. Sen isä käveli sitä pitkin.
Sirius nousi ylös.
”Mene sisään”, hän kuiskasi minulle. Katsoin Siriusta hämmentyneenä. ”Mene sisään!” se huusi minulle. Hätkähdin. Sen lisäksi, että Sirius ei ikinä huutanut minulle, sen äänessä paistoi selvää hätääntymistä.
Minä nousin ja juoksin talooni. Jäin ensimmäisen kerroksen vierashuoneeseen, josta näin pihan tapahtumat. Ikkunan edessä oli ohut verho, joten erotin vain varjot.
Ne seisoi siinä vastakkain, varmaan puhuivat jostakin. Sitten, ihan yllättäen, Siriuksen isä tarttui Siriusta kiinni paidan kauluksesta. Mä katsoin, kun mies kohotti kätensä, ja löi ystävääni suurella voimalla kerran, toisen ja kolmannella kerralla Sirius lensi lyönnin voimasta vasten ikkunaa.
Ikkunaan tarttui verta ja Sirius valahti maahan.

Kun se mies lähti, mä juoksin ulos. Sirius makasi maassa. Sen suusta valui verta, mutta sitä oli tapahtunut enemminkin. Enemmän mua pelotti se, että sen silmistä valui kyyneliä.

Kun oli kevät, me mentiin sillalle katsomaan jäiden lähtöä. Vesi virtasi kohisten, jäälautat purjehti kohti putousta.
”Minun isä vie minut kalastamaan kesällä”, kuiskasi hiljaa. Sirius nyökkäsi.
”Isä sanoo, ettei siellä voi uida. Virta vie, jos ui”, minä jatkoin ja katselin jään alati murenevaa pintaa.
”Ja vesi on liian kylmää”, Sirius lisäsi.
”Jos tuonne putoaa, jäätyy kuoliaaksi. Andromeda kertoi minulle.”
Sitten se käänsi katseen minuun ja otti kädestä kiinni.
”Lupaatko, ettet ikinä putoa siihen jokeen? ” Sirius kysyi minulta ja minä lupasin olla putoamatta, koska se oli sille niin tärkeää.

Mä otin kiinni Siriuksen hartioista ja katoin sitä silmiin. Sirius oli varastanut jostakin purkkaa ja puhalsi nyt sillä vaaleanpunaisia palloja.
”Mäkin tahon tota purkkaa”, kuiskasin ja painoin huuleni sen huulille.
Me molemmat oltiin vaan seitsemän silloin, eikä oikeen tiedetty, miten kuului suudella. Siriuksen kynnet raapivat selkääni ja nenämme kolahtelivat yhteen. Hampaani raastoivat Siriuksen alahuulen verille.
Kun me viimein erkanimme, Sirius näytti hämmentyneeltä. Tuijotimme hiljaa toisiamme, sanomatta mitään.
”Mä tahdoin vain purkkaa”, kuiskasin hiljaa. Mulla oli kamalan syyllinen olo, kun olin mennyt suutelemaan toista poikaa, varsinkin parasta ystävääni.

Kun me oltiin viisitoista, Sirius tuli meille kesäksi. Mä vein sen kalastamaan sille samalle joelle, jonka jäiden lähtöä me aina nuorempana katottiin.
Sirius oli kasvanut siitä pienestä rääpäleestä itsevarmaksi ja vahvaksi. Tapa, jolla se mua katto, sai mun sydämen aina hakkaamaan ja mun mieleen tulvi muisto siitä, kuinka me suudeltiin. Vaikka eihän se ollut mitään tarkoittanut, me oltiin vaan uteliaita, kokeilunhaluisia. Ei se tarkoittanut mitään.
Mä selvittelin sotkussa olevia verkkoja liukkailla rantakivillä seisten. Siriuksella oli meidän onget. Se ei ollut koskaan ennen kalastanut, eikä oikein tiennyt, mitä niille ongille pitäisi tehdä. Mua hymyilytti.
Silloin mun jalkanu lipesi ja mä tipahdin vuolaana virtaavaan koskeen.
Siinä kohtaa ei ollut syvää, vettä oli ehkä metrin tai hiukan enemmän. Mä läiskähdin sinne, painuin hetkeksi veden alle. Pää kolahti kiveen ja silmissä sumeni, mutta mä tiesin, että pintaan oli päästävä. Sirius oli hypännyt veteen. Se nappasi mut kiinni ja veti takaisin rantakiville.
”Ootko sä kunnossa?” Sirius kysyi huolissaan. Mä kosketin päätäni ja sormiin tarttui aavistuksen punaista verta. Mä en tykkää veren näkemisestä ja mua alkoi huimata vähän, mutta nyökkäsin. Sirius tarkkaili mua valppaasta.
”Sä lupasit olla putoamatta siihen jokeen.”

Me saatiin saaliiksi pari ahventa ja lohi. Mä sytytin meille tulen kalastusmajan laavuun ja tökin kalat vartaaseen. Tuuli kävi inhottavasti ja mä hytisin märissä vaatteissani.
”Onko sulla kylmä?” Sirius kysyi. Mä en ymmärrä, mikä siihen on mennyt. Se kyselee nykyään koko ajan tollasia kysymyksiä, se kattoo mua, kuin voisin heittää henkeni millä hetkellä hyvänsä. Tai siis ainahan se on välittänyt musta ja muista ystävistään, mutta siitä on tullut jotenkin niin... Huolehtivainen. Ehkä me vaan ollaan kasvettu. Mutta mä en voi kuvitella Siriusta huolehtivana ja aikuismaisena, se on aina ollut meistä se huolimattomin. Mä en kestä, jos se kadottaa kokonaan sen hällä väliä asenteensa, me tarvitaan sitä, Sirius tarvitsee sitä. Mä en voi elää, jos mulla ei ole mun omaa, iloista Siriustani, joka näyttää kieltään maailmalle, kuin viisivuotias pikkulapsi.
Mä en vastaa mitään, hymyilen vaan ja kääntelen kaloja tulella. Sekin luovuttaa, kun ei saa vastausta.

Kotimatkalla Sirius sai oudon idean. Se ehdotti, että me hypittäisiin yhdellä jalalla läpi sen pellon, joka sijaitsi kosken ja mun talon välillä. Roikutaan toisissamme ja koetetaan päästä se mahdollisimman nopeasti. Mistä lie se päähänpisto tullut, mä en koskaan saanut tietää. Ehkä sillä oli jokin syvempi merkitys, tai sitten se etsi vaan vähän jännitystä elämään. Joka tapauksessa asetin käsivarteni sen kaulan ympäri ja se teki samoin. Me lähdettiin hyppimään kuoppien yli ja pitkien heinänkorsien läpi.
Meillä meni hetki, ennen kuin löydettiin yhteinen sävel. Ensin hyppäsin mä ja sitten Sirius. Kummankaan pokka ei pitänyt kamalan kauaa, me mahdettiin näyttää hölmöiltä. Ja siinä nauraessa meidän rytmi meni sekaisin ja mä horjahdin päin Siriusta. Me kaaduttiin kuivaan ruohikkoon. Mä kierähdin äkkiä pois Siriuksen päältä. Kumpikaan ei voinut lopettaa nauramista. Se oli hetki, jolloin molemmat olivat rehellisesti iloisia, sen kuuli äänestä. Yleensä jommankumman naurussa oli hieman vääränlainen nuotti, joka ei tullut sydämestä vaan kaikui puhdasta pelkoa ja epävarmuutta. Nyt se nuotti oli poissa meidän kummankin äänestä.
Hetken kuluttua meidän hengitys tasaantui ja pellolle laskeutui hiljaisuus. Mä haistelin ilman ja maan tuoksua, kuuntelin heinäsirkkoja, jotka hyppelivät korvani vierestä.
”Tiedätkö mitä, mua ei huvita mennä vielä takaisin”, Sirius mutisi silmät ummessa. Mä hymisin jotakin epäselvää vastaukseksi. Sitten mä keksin sanottavaa. ”Muistatko sä, kun meillä oli se maja nuorempana?” kysyin ja tuijotin taivaalla leijuvia punertavia pilviä.
”Joo”, Sirius sanoi ja lyön vaikka vetoa, että se hymyili.
”Nyt sä olet koira. Sä voisit oikeasti muuttaa sinne.”
Me naurettiin ajatukselle, mutta se nauru oli taas sitä väkinäistä, teeskenneltyä iloa. Mutta miksi ei? Sirius inhosi kotiaan, miksei se suosiolla lähtenyt sieltä pois? Sitä mä en ollut ikinä ymmärtänyt, enkä sen puoleen uskaltanut kysyäkään.
”Sirius, miksi sä olet siellä vielä?”
Ei vastausta.
”Sä voisit lähteä sieltä”, mä yritin.
”Sun ei tartte kestää sitä. Sä voit tulla meille.”
Sirius oli edelleen hiljaa, ja mä ajattelin, ettei se tahtonut vastata. Mä painoin silmäni kiinni.
”Reguluksen takia.”
Mä avasin silmäni uudestaan. Nousin kyynärpäiden varaan ja katsoin Siriusta.
”Mun pitää pysyä siellä Reguluksen takia”, Sirius toisti ja mä käsitin. Regulus oli sen pikkuveli, avuton Luihuinen, joka oli sortunut perheensä painostukseen. Mä olin aina luullut, ettei Sirius pitänyt siitä tippaakaan. Se katsoi aina Regulusta inholla, mutta hiukan... säälivästi.
Ehkä mä en vaan ymmärtänyt, kun mulla ei ollut omaa veljeä.
Kumpikaan ei enää puhunut. Mä tuijotin laskevaa aurinkoa ja nukahdin jossakin vaiheessa.

Se lähti sieltä kumminkin. Eräs heinäkuinen ilta Jamesin pöllö lensi sisään mun ikkunasta ja tiputti kirjeen sängylle. Kirjeessä se kirjoitti, että Sirius oli tullut sen kotiin, sillä oli viimein mennyt hermot vanhempien kanssa. Mun olis kai pitänyt olla iloinen, koska se oli päässyt pois, mutta mä en pystynyt. Mun mieleni valtasi viha ja suru. Sirius oli sanonut, ettei se aio lähteä. Se oli sanonut mulle! Mä olin pyytänyt sitä meille, se tiesi, että olisi voinut tulla. Kaikesta huolimatta sen piti mennä Jamesille. Mä olin luullut, että olin sen paras ystävä.
Katkeruus ei haihtunut edes kesän loputtua ja Tylypahkassa mä aloin vältellä Siriusta. Mä piilouduin tarvehuoneeseen, en halunnut tulla löydetyksi. Mulla oli kädessä kuva musta ja Siriuksesta, ajalta, jolloin me oltiin yksitoistavuotiaita. Isä oli ottanut sen meidän ekana koulupäivänä. Mä muistin, kuinka erottamattomia me oltiin. Jos Sirius olisi silloin lähtenyt, se olisi ilman muuta tullut meille, ei kellekään muulle. Mä olin luullut, ettei mikään ollut muuttunut meidän välillä, mutta olin ollut väärässä. Taas kerran.
Silloin ovi aukeni. Mä hätkähdin ja käännyin. Sirius seisoi oven raossa, tuijotti mua vaitonaisena. Mä piilotin äkkiä kuvan ja jäin odottamaan.
Vihdoin Sirius sai suunsa auki.
”Miksi sä olet vihainen mulle, Rem?” se kysyi surullisesti. Mä en pystynyt katsomaan sitä silmiin, vaan kohdistin huomioni lattialle.
”En mä ole vihainen...”vastasin verkalleen. ”Mä olen vaan sekaisin.”
Mä tunsin Siriuksen kehon lämmön vieressäni. Se hengitti mun korvaan. ”Älä ole vihainen mulle, Rem. Mä olisin halunnut tulla sun luokse, kun mä lähdin – ”
”No mikset tullut?” mä keskeytin ystäväni kärkkäämmin, kuin olisin itse asiassa halunnut. Sirius mietti hetken aikaa vastaustaan.
”No kun mä en uskaltanut.”
Siriuksen ääni oli epätoivoinen, ja mä hätkähdin sitä sävyä. Se aneli mua unohtamaan, antamaan sille anteeksi, myönsi tehneensä virheen.
”Mä olen pahoillani, Remus. Älä jätä mua nyt, sä, James ja Peter ootte mun ainoa perhe nyt.” Se puri huultaan ja jatkoi sitten. Siriuksen ääni värisi.
”Ne vei Reguluksen.”
Mä käännyin Siriukseen päin. Sen katseessa oli sitä samaa koiranpentumaisuutta, kuin silloin, kun me tavattiin ekaa kertaa. Se oli yhtä eksynyt ja peloissaan.
”Ne vei Reguluksen, Rem. Mulla ei ole enää veljeä.”
Sirius painoi päänsä. Mä kiedoin kädet sen ympärille ja painoin huuleni sen poskelle.
”Mä olen sun veljes”, vakuutin hiljaa. ”Aina.”

Mä katsoin epätoivoisesti kotiani, jonka ikkunoita liekit nuolivat. Palomiehet ruiskuttivat vettä talon päälle, mutta tuli ei ottanut sammuakseen. Mä olin turta, en tuntenut mitään. Äidin ruumis kannettiin ambulanssiin valkoisella liinalla peitettynä.
Sirius oli saapunut paikalle ja se juoksi mun luo. Mä tunsin sen kädet ympärilläni ja kuulin sen kutsuvan mun nimeäni. Mä painoin pääni Siriuksen olkapäälle ja itkin hiljaa.

Me oltiin juuri päästy koulusta ja Sirius oli hankkinut sen upean, lentävän moottoripyörän. Se kysyi mua ajelulle ja mä suostuin. Me lennettiin hiljalleen yli peltojen ja kylien, katseltiin maisemia, suunniteltiin tulevaisuutta. Lily oli mennyt Jamesin kanssa kihloihin, me asuttiin Siriuksen kanssa kahdestaan. Kumpikin oli aika eksyksissä, ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Meidän arvosanoilla olisi päässyt mihin vaan, mutta silti. Mä olin aina ollut niin epävarma, pelkäsin, ettei mua tahdota ottaa mihinkään. Siriusta taas pelotti aikuistuminen.
Sirius kiihdytti moottoripyörän vauhtia. Mä otin sitä kiinni vyötäisiltä ja me ajettiin yhä pimenevällä taivaalla. Kun tuli aika laskeutua, Sirius menetti pyörän hallinnan. Pyörä rämähti päin vanhaa latoa ja me lennettiin sen kyydistä ojan pohjalle. Sillä hetkellä mä oikeasti luulin kuolevani.

Tosiasiassa mä kuolin vasta muutamia vuosia myöhemmin. Kun Sirius raahattiin Azkabaniin, kun se oli kavaltanut Jamesin ja tappanut Peterin, mä katsoin sitä silmiin ja kysyi; ”Oliko sun pakko pudota siihen jokeen?”

-Stargazer