Kuin Lelusotilaat [Originaali]

Characters: Danny, Tony
Rating: PG / K 11
Genre: Aika Angstista tämä on.
Summary: Me ollaan vaaan lelusotilaita jonkin suuremman taistelukentällä.
Warnings: Paikoin hieman huonoa tekstiä, puhekieltä ja passiivin käyttöä.

A/N: Hyvä ystäväni antoi haasteen kirjoittaan pätkästä Eminenmin "Toysoldiers" kappaletta originaali. Inspis iski sitten, kun olin lueskellut lentokoneessa kirjaa "Me kolme ja jengi" ja kuuntelin kyseistä kappaletta. Okei, olen ihan tyytyväinen tähän, vaikka tarina ei suoranaisesti liity laulun sanoihin.
Sijoittuu Englantiin, muutamia kymmenia vuosia sitten, kun uskonnollisuus oli vielä aika tärkeässä asemassa.

Step by step
Heart by heart
We’re torn apart, we all fall down
Like toy soldiers

Bit by bit
Heart by heart
We never win, we all fall down
Like toy soldiers

Se on hassua, millä tavalla kaikki viattomuus vain yhtäkkiä katoaa. Niin kuin miettii minua ja Dannyakin; yhdellä hetkellä ollaan leluautoilla leikkiviä pikkupoikia, toisessa sekunnissa meistä on kasvanut kylmiä, kovia teini-ikäisiä, täynnä uhmaa ja uhoa. Me poltetaan, näpistellään, hakataan ja joudutaan jengitappeluihin sen tutun leikkipuiston laitamilla. Aika hassua, ainakin mun mielestä.
Pikkuskidinä kaikki oli niin paljon helpompaa, tietysti. Tosi yksinkertaista, voi vaan leikkiä ja antaa aikuisten hoitaa sen raskaan ajatustyön. Sitten kun herää reaalimaailmaan, avaa silmät ja tajuaa katsoa ympärilleen, se on aika rankkaa.

”Arvaa mitä Tony, joskus mä mietin, mitä järkeä meidän on enää asua täällä”, Danny tokaisee yksi ilta. Me istutaan sen takapihalla ja poltetaan. Mä en sano mitään. Ihan totta, parempi pitää vaan suu kiinni ja antaa Dannyn puhua.
”Siis me ollaan jo nähty tää tuppukylä, pitäis vähän laajentaa reviiriä, vai mitä Tony?”
Danny on päässyt vauhtiin. Se imee tupakkaansa vauhdilla. Mä pysyn edelleen hiljaa, kun ei se mun mielipidettä oikeesti kaipaa. Danny tekee mitä se tahtoo, sellainen se on ollut ihan pienestä saakka. Hiekkalaatikolta asti, se on aina määränny. Mä muistan, kuinka se vei multa sinisen lapion, kun ei pitänyt vihreästä. Nyt se lähinnä naurattaa, mutta silloin se oli iso juttu.
”Vois lähtee vaikka Lontooseen... Ei, se on liian lähellä. Entäs Rooma? Tai Milanoon, joo, se olis tosi kova juttu...” Danny jää haaveilemaan Milanon matkastaan, kuinka se matkustaa sinne jäniksenä ja liittyy johonkin huippujengiin. Me molemmat tiedetään, että se on leikkiä. Ei me täältä mihinkään päästä. Mutta mä leikin mukana.
Tupakat palaa lyhyiksi.

Silloin kun voi herätä kun haluaa, mennä minne huvittaa ja tehdä mitä tahtoo, se on elämää. Kun ei tartte välittää koulusta tai opiskelusta, voi vaan relata kamujen kanssa. Välillä me vedetään kännit ja löydetään ittemme aamulla jonkun kuraojan pohjalta. Silloin särkee päätä ihan helvetisti, ja mä vannon, etten juo enää koskaan. Mutta mä juon kumminkin, kuka nyt selvin päin jaksaa?
Välillä mä ajattelen, että se kaikki moraalittomuus syö meidän sielua ja sisintä. Mä en oo uskonnollinen tai mitään, mutta kyllä mä silti oikeaan ja väärään uskon. Välillä se raja on vaan niin olemattoman ohut, että sen ylittää ihan vahingossakin.

”Okei, Tony. Sä seisot tässä vahdissa, ja mä vien tikkarit ja ehkä jotain muutakin elämälle välttämätöntä”, Danny supattaa mun korvaan. Mä virnistän. Danny on varmaan ainoa ihminen, joka pitää tikkareita elämälle välttämättöminä. Vaikka onhan se loppujen lopuksi totta, ne on sellaisia elämän perustarpeita, kuten happi, vesi tai ystävyys. Hedelmätikkarit. Ei ne maksais, kuin viisi penniä kappale, mutta periaatteen vuoksi me ei makseta. Ihan vaan periaatteesta.
Danny kävelee muina miehinä karkkiosastolle ja sujauttaa pari tikkaria taskuun. Sitten se kävelee rennosti kassan ohi. Kassaneiti katsoo sitä vähän epäilevästä, mutta Danny väläyttää sille hurmaavan hymyn. Kuitenkin just ennen ulko-ovea se saa vartijat peräänsä.
”Häivytään äkkiä!” Danny huikkaa ja me pingotaan pois niin lujaa, kuin vaan meidän epämuodostuneilla länkisäärillä pääsee. Siinä juostessa mä mietin, että mitä väliä? Ei pari hedelmätikkaria voi olla niin arvokkaita, että pakko laittaa oikein vartijat perään. Ehkä nekin tekee sen periaatteesta.
Vihdoin me pysähdytään ja Danny heittää mulle päärynänmakuisen karkin. Mä revin kääreet ja pistän sen suuhun. Siinä maistuu voitto.

Askel askeleelta me kuljetaan harhaan. Me ollaan eksytty jo todella kauas siltä polulta, jota aikaihmiset nimittävät kaidaksi tieksi. Joskus mä oikeasti pysähdyn ja mietin, että kuka tässä oikein voittaa? Ei varmaan kukaan.
Me ollaan loppujen lopuksi aika nuoria vielä, minä ja Danny. Opettajatkin aina saarnaa, että meidän pitäisi lopettaa pelleily ja kasvaa aikuisiksi. Mä ehkä pelkään sitä vähän, siis kasvamista. Mua ei huvita vaihtaa hullua nuoruutta kuumiin toimistoihin ja korkeisiin paperivuoriin. Joku päivä sekin aika koittaa, muttei ihan vielä. Ei pitkään aikaan.
Askel askeleelta ja vähä vähältä, mutta kumminkin. Mä pelkään, että jonain päivänä mä vaan herään ja tajuan, että kaikki olikin vaan jotakin sairasta valhetta.
Joskus, kun mä tuijotan vanhoja lelusotilaita, jotka seisoo kaapin perällä pölyttymässä, tulee pakostakin mieleen, että me ollaan vähän niin kuin ne. Niin kuin lelusotilaat. Ei nekään voi sille mitään, että niiden pitää tappaa ja tehdä asioita, joita ne ei haluais. Niitä ohjaa ylempi voima, pikkupojan käsi, ja se ei ole hyvä. Kun ihminen menettää kontrollin omaan itseensä ja omiin tekemisiinsä, siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää. Me ollaan jo menetetty. Me ollaan kaikki lelusotilaita jonkin suuremman voiman taistelukentällä, oli se sitten Jumala, tai mihin kukakin tahtoo uskoa.

-Stargazer

A/N: Kiitos Melonille. Hyvää kesää!