Anna isille suukko! [Fic]

Characters: Harry, James (Sirius)
Pairing: Harry/James
Genre: Humoristista fluff/kevyt romance
Rating: K 11
Warnings: Incest (Perheen sisäinen seksuaalinen virite)
Summary: ”Ja saahan isä poikaansa suudella? Noniin, anna suukko!”

A/N: Eleanorille omistettu synttärificci. Hahmot ovat varmaankin vähän OoC ja juonikin ontuu, mutta minä yritin ;)

Sen piti olla tuiki tavallinen päivä. Heinäkuun viimeinen päivä, vielä kuukausi ihanaa kesää jäljellä. Sirius oli hänen luonaan, kaikki tuntui mahtavalta. Sillä hetkellä hän ei kaivannut mitään yllätyksellistä tai odottamatonta.
James ja Sirius makoilivat Jamesin sängyllä ja keksivät lukemattomia eri tapoja, joilla James voisi seuraavana vuonna iskeä Lilyn, sen ainoa, joka häneltä puuttui. Juuri, kun poika oli ylistämässä tytön punaisia hiuksia ja vihreitä silmiä, soi ovikello.

James huokaisi. Että pitikin tulla keskeyttämään! Hänen vanhempansa olivat sillä hetkellä omilla asioillaan, joten heidän pitäisi huolehtia oven avaamisesta.
Sirius toimi häntä reippaammin, kuten tavallista. Joskus Jamesista tuntui, että hänen paras ystävänsä oli tehty elohopeasta, hän itse taas oli pelkkää lyijyä tämän rinnalla. Korppihiuksinen poika kiirehti alakertaan. James kuunteli alati loittonevia askelia ja sen jälkeen oven avausta. Minuutin ajan hän odotti. Sitten Sirius huusi häntä tulemaan alas. James ihmetteli suuresti, kuka olisi mahtanut eksyä hänen kotiovelleen? Hän toivoi Lilyä, mutta se oli tietenkin vain kaukainen haave. Remus tai Peter olisi ilmoittanut tulostaan etukäteen.
”Kuka siellä on?” James uteli tavoittaessaan Siriuksen portaiden puolivälissä. Siriuksen kasvoilla oli innostuksen ja järkytyksen sekainen ilme. ”Mene itse katsomaan”, hän virnuili.
Kukahan se mahtaisi olla, James pohti. Hän laskeutui portaat alas ja juoksi ovelle – vain pysähtyäkseen tuijottamaan ilmestystä.
Ovella seisoi hän itse.

Poika oli tuumalleen yhtä pitkä kuin hän. Hänellä oli samanlaiset hiukset, sama nenä, samat jalatkin näyttivät olevan. Tosin ne olivat piilossa risaisten farkkujen takana, joten James ei voinut olla täysin varma. Samat lasit, ja silmät lasien takana... Ei, ne olivat erilaiset.
Siinä, missä Jamesin silmät olivat ilkikuriset ja pähkinänruskeat, olivat tämän tuntemattoman muukalaisen silmät vihreät ja aivan kiduttavan tutun näköiset. James oli varma, että oli nähnyt ne aikaisemmin jossain. Harmikseen hän ei saanut päähänsä missä.
Tuntematon nuorukainen hymyili hiukan Jamesin aukoessaan suutaan, kuin kala kuivalla maalla.
”Sinä taidat olla James Potter?” kysyi poika rennosti. James nyökkäsi, muttei saanut sanaa suustaan. Hetken ajan he vain tuijottivat.
”Saanko tulla sisään?”
James epäröi hetken. Voisiko poika olla naamioitunut kuolonsyöjä? Olisiko parempi sulkea ovi? Mutta tuo muukalainen kiinnosti häntä. Uteliaisuus vei voiton ja James toivotti tämän tervetulleeksi taloonsa.

”Menemmekö yläkertaan? Veljeni – ” James aloitti, mutta poika vaiensi hänet. ”Ei. Parempi, että voimme puhua rauhassa. Pyydä Siriusta odottamaan hetki.” Vino hymy, jokseenkin surullinen hymy leikki hänen huulillaan. James ei jaksanut vaivautua kysymään, mistä poika tiesi Siriuksen nimen. Hänestä tuntui, että tuo poika tunsi hänet läpikotaisin – todennäköisesti hän tiesi myös sen, ettei Sirius ollut hänen biologinen veljensä.
Joten he menivät olohuoneeseen ja istuivat sohvalle. Vihdoin James sai suunsa auki.
”Kuka sinä oikein olet?”
Poika punnitsi vastaustaan hetken. ”Nimeni on Harry Potter”, hän vastasi lopulta. James ei saanut selvää, puhuiko hän totta, vai ei. Hän päätti kysellä lisää.
”Ja mistä sinä tunnet minut?”
”Me olemme sukua.”
”Millaista?”
James oli ymmällään. Oliko Harry hänen kaksoisveljensä tai jotakin? Miksi hänen vanhempansa eivät olleet kertoneet, jos asia oli näin?
Harry ei näyttänyt osaavan vastata. Hetken aikaa he molemmat olivat taas hiljaa ja James rukoili, ettei Sirius ryntäisi alas katsomaan, missä hän oikein viipyi. Oli liian suuri vaara, että se säikyttäisi Harryn tiehensä. Jos se nyt oli hänen oikea nimensä.

”Sinä et ehkä usko tätä, mutta...” Harry aloitti. James katsoi häntä malttamattomana, rukoili mielessään jatkamaan.
”Minä olen... sinun poikasi.”

Kului kaksi sekuntia, ennen kuin sanat upposivat Jamesin tajuntaan. Toiset kaksi sekuntia myöhemmin hän purskahti nauruun.
Harrya ei kumminkaan naurattanut. Hänellä täytyi olla harvinaisen hyvä pokerinaama ja kieroutunut huumorintaju. ”Minähän sanoin, ettet välttämättä usko”, hän sanoi tyynesti.
”Anteeksi vain, Harry, mutta väitteesi on täysin mahdoton.”
”Ja miksi?”
”Ei minulla ole poikaa!”
”Ei vielä.”
James pudisti päätään. Sehän oli täysin mahdotonta. ”Sori nyt vain, mutta tämä ei nyt oikein toimi.”
Poika oli varmaan päästään sekaisin. Ehkä se oli syy, ettei hänelle oltu kerrottu tästä kaksoisveljestä. Hänen ei tarvinnut murehtia hullujen huoneella elävistä sukulaisista.
Harry näytti tuskastuneelta. Sitten hän kaivoi jotakin farkkujensa taskusta ja riiputti sitä Jamesin silmien edessä. Pieni kultainen tiimalasi. Ajankääntäjä.
”Me olemme velhoja, James”, Harry tokaisi, kuin se olisi ollut uusikin juttu. ”Kai sinä tiedät, että pystymme matkustamaan ajassa?”
James oli edelleen epäluuloinen, mutta kun hän asiaa järjellä mietti... Miksei? Miksi tuo poika ei voisi olla hänen omansa, kun he olivat samannäköisetkin? Paitsi silmistä. Silmät olivat jonkun muun.

Hän katseli Jamesia päästä varpaisiin. Tuntuipa oudolta katsella omaa itseään. Kuin omaa peilikuvaansa. Ja vielä oudommalta tuntui katsella omaa poikaansa, poikaa, jonka äitiä hän ei edes tiennyt.

”Minkä takia sinä tulit tänne?” James kysyi lopulta, pitkän hiljaisuuden jälkeen. Harry pyöritti silmiään. ”Halusin nähdä oman isäni. Ei kai siinä ole mitään ihmeellistä?”
”Etkö voi muka nähdä minua omassa ajassasi?”
Harry painoi päänsä ja hänen silmissään välähti suru. James pelästyi. Mitä oikein oli tapahtunut? Pikemminkin tulisi tapahtumaan... Tässähän oli mahtava mahdollisuus tietää.
Jamesilla olisi ollut tuhat kysymystä Harrylle. Niin itsestään, kuin muistakin kelmeistä.
”Mutta minä halusin tavata sinut... Kun olit minun ikäiseni”, jatkoi Harry puhettaan. James nyökkäsi. Itse asiassa se olisi hyvinkin mielenkiintoista.

James kiinnitti taas huomionsa Harryn silmiin. Hän ei ollut ikinä nähnyt yhtä kauniita silmiä. Jos Harry olisi vain ollut tyttö, James olisi suudellut tältä tajun kankaalle.
Oikeastaan Jamesin olisi tehnyt mieli toteuttaa aikeensa. Nyt. Sillä hetkellä. Hän ei osannut ajatella Harrya omana poikanaan, ajatus oli kerrassaan liian mahdoton.
Missä vaiheessa hän oli sillä lailla innostunut pojista?
Ei, James sanoi itselleen. Ne olivat vain nuo silmät. Ei mikään muu. Vaikka kyllähän Harry näytti muutenkin hyvältä, se täytyi myöntää. James pudisti päätään omalle narsismilleen. Kuin olisi ollut lääpällään omaan itseensä.

Harry liikahteli vaivautuneesti, kuin koettaen keksiä jotakin sanottavaa. James taas oli sitä mieltä, ettei sanoja tarvittu. Vain jotakin muuta.
”Sinulla on kivat hiukset”, James möläytti paremman puutteessa. Harry katsoi häntä lievästi oudoksuen, mutta virnisti sitten. ”No jaa, minun hiukseni ovat sinun hiuksesi. Mitä muuta voi odottaa?”
”Mmh...” James nyökkäili hyväksyvästi, Harryn huulia tuijottaen. Luoja, hän halusi suudella tuota poikaa. Hän hivutti kätensä Harryn käden päälle, joka nökötti odottavasti sohvalla. Harry säpsähti ja koetti vetää kätensä pois.
”Isä... James. Mitä sinä teet?” hän kysyi hämmentyneenä. ”Enkö minä saa ottaa omaa poikaani kädestä?” James virnuili leikkisästi. Hänelle tämä oli pelkkää leikkiä. Hänen sormensa kipittivät Harryn paljasta käsivartta pitkin pojan olkapäälle. Ja sieltä solisluulle. Harry tuijotti hänen sormiensa tanssia jonkinlaisella järkytyksen ja ihastuksen sekaisella ilmeellä.
Lopulta James painautui vasten kokonaan Harryn yliruumista vasten ja vei sormet tämän huulille. Poika yritti työntää hänet pois, mutta James pysyi itsepintaisesti paikoillaan, hyräillen samalla epävireisesti tunnistamatonta sävelmää.
”Eh, isä...” Harry aloitti. ”En nyt todellakaan tiedä, onko tämä niin hyvä idea...”
”Relaa hiukan, en minä ole sinun isäsi. Vielä”, James sanoi silmää iskien. Sitten hän suikkasi suukon Harryn poskelle. ”Ja saahan isä poikaansa suudella? Noniin, anna suukko!”
Harry huokaisi turhautuneesti, mutta suuteli Jamesia poskelle. Se ei kumminkaan riittänyt.
James painoi huulensa Harryn omille ja unohti hetkeksi, että oli tekemisissä oman sukulaisensa kanssa.
Jamesin pettymykseksi Harry ei kumminkaan vastannut suudelmaan, kuten hän olisi halunnut. Hän otti etäisyyttä ja katseli poikaansa moittivasti. ”Hei, etkö sinä olekaan perinyt minun suutelutaitojani?” hän kysyi moittien. Harry tyyntyi hymyilemään vaivaantuneesti. ”Ehkä minun pitäisi lähteä...”
”Ei sinun tarvitse! Meillähän oli oikein kivaa.”
”Niin, tämä oli erittäin opettava kokemus...”
”Joten sinä voit aivan hyvin jäädä!”
”...Mutta Sirius odottaa sinua varmaan jo yläkerrassa...”
”Ei häntä haittaa.”
”...Ja vanhempasi tulevat varmaan kohta kotiin.”

Se oli totta. Kello lähenteli jo viittä ja kaksi Jamesia olohuoneessa saattaisivat aiheuttaa kysymyksiä. Pettyneenä poika päästi siis Harryn irti.

* * *
”Tuletko sinä käymään vielä joskus”, James kysyi, Harryn avatessa ovea. Tämä kohautti olkiaan. ”Ehkä. Ja näemmehän me... Neljän vuoden kuluttua uudestaan.”
”Niinkö pian?” James kauhistui. Hän ei ollut odottanut heittävänsä poikamiesvuosiaan niin nopeasti hukkaan. Muut kyllä pettyisivät, jos saisivat tietää.
Harry seisoi hetken ovella ja heilautti sitten hyvästiksi. ”Tapaamisiin!” hän huudahti. Sitten kuului pieni poksahdus. Ja ovella ei enää seisonut ketään.

James tuijotteli hölmistyneenä etupihan kiveystä. Sitten hän naurahti ja sulki oven.

Eipä voinut jokainen sanoa suudelleensa omaa kaksoisolentoaan! Jos Jamesilla olisi ollut yhtään enempää moraalia, olisi häntä saattanut kaduttaa omaan poikaansa sekaantuminen. Mutta moraali oli juuri se, mitä Jamesilla ei ollut. Ei sitten tippaakaan.

Ei, hän ei tuntenut vähäisintäkään häpeää kiivetessään portaita ylös, takaisin odottavan Siriuksen luo. Hänellä olisi paljon kerrottavaa! Että vain muutaman vuoden kuluttua hän saisi pojan, joka olisi yhtä komea, kuin hän ja joka olisi kuvankaunis, kuten äitinsä...

Äkkiä James pysähtyi. ”Voi helvetti”, hän mutisi ja kääntyi tuijottamaan ulko-ovea. Hän oli unohtanut esittää yhden tärkeän kysymyksen.

Kuka oikein oli hänen äitinsä?

- Stargazer

Hyvää Syntymäpäivää, Eleanor! (Sekä Harry ja Rowling)

Hattarapilviä [Fic]

Characters: Sirius, Remus
Pairing: S/R
Genre: Fluff/Romance
Rating: K 13
Summary: Jos Sirius niin käskee, niin minä tottelen. Painauduin vain lähemmäksi häntä ja puhaltelin sanoja hänen korvaansa.

A/N: Tarkoitus oli tehdä Kerran Kesäaikaan tapaista söpöilyä, mutta tästä tuli hieman "vakavampaa" ;) Alunperin tämä oli songfic, Hellogoodbyen kappaleelle Here (in your arms) ( http://www.youtube.com/watch?v=wLe-66-eTok&feature=related) Mutta koska en halunnut pitkittää tekstiä tästä ja sanoja oli liikaa jäljellä, luovuin ajatuksesta. Liitän kumminkin lyriicat loppuun ^^




Päivä oli takuulla kuumin, mitä on koskaan nähty. Lämpöasteet kipusivat reilusti yli hellerajojen joka puolella englantia ja sai ihmiset rukoilemaan, että heillä olisi ollut suuri uima-allas, jossa lekotella sen sijaan, että kaikki joutuivat kärvistelemään auringossa. Minäkin toivoin sitä. Mutta vielä enemmän toivoin, että jotakin mielenkiintoista olisi tapahtunut. Minulla oli tylsää ja tahdoin hieman vauhtia elämään, kuten Sirius tapasi sanoa.
Siinä paha, missä mainitaan. Taivaalta alkoi kuulua jyrinää, joka ei ikinä enteillyt mitään hyvää. Siitä lähtien, kun Sirius oli saanut moottoripyöränsä, ei hän ollut raaskinut liikkua millään muulla tavalla. Ainakin James oli niin minulle kertonut, sillä Sirius oli saanut pyöränsä kesän alussa, enkä minä ollut häntä sen koomin nähnyt. En ollut varma, oliko James edes puhunut totta siitä pyörästä.

No, ilmeisesti hän oli. Sillä mikä muukaan olisi ollut se musta, kiiltävä, naarmuton ja – luoja paratkoon, lentävä esine, jolla Sirius laskeutui minun pihalleni. Hän hypähti rennosti maahan ja virnisti minun hämmästyneelle ilmeelleni.
”Sinä et siis uskonut Jamesia?”
”Sillä pojalla on aivan liian vilkas mielikuvitus, jotta hänen juttujaan voisi ottaa todesta”, naurahdin ja halasin Siriusta pikaisesti. ”Se on hieno. Onneksi olkoon.”
”Kiitos, kiitos”, Sirius myhäili hyväntuulisesti ja katseli hellästi moottoripyöräänsä. Minä tunsin kateuden pistoksen ja ilmeisesti se näkyi kasvoillani. Sirius suukotti minua poskelle ja nauroi.
”Senkin hölmö, luuletko, että minä vaihtaisin sinut moottoripyörään? Kuka sinä luulet, että olen?”
”Sinä olet Sirius Musta, minun ihana poikaystäväni”, virnuilin ja kosketin varovasti pyörän ohjaustankoa. ”Saanko minä koettaa sitä?” kysyi toiveikkaasti.
”Saat saat, siksi minä tulinkin. Hakemaan sinut pois täältä, homehtumasta kirjojen keskeltä. Hyppää kyytiin vain”, Sirius intoili. Minä katselin häntä epäluuloisesti päästä varpaisiin.
”Ajattelin kyllä, että ihan maan kamaralla...”
”Äh, Remus, mitä järkeä omistaa lentävä moottoripyörä, jos ei lennä sillä? Ajetaan jonnekin muualle. Jossa ei ole muita.”
Minä hymyilin vinosti ja asetuin lopulta pyörän selkään Siriuksen taakse. ”Osaatko varmasti ajaa tätä?” kysyin varoen.
”En ole törmännyt vielä ainoaankaan puuhun tai lentokoneeseen, jos sitä tarkoitat.”

En minä hänen kykyjään epäillytkään. Joten otin tiukasti Siriuksen vyötäisiltä kiinni ja me nousimme ilmaan.

Lentäminen oli oikeastaan yllättävän hauskaa, tai sitten se johtui siitä, kenen kanssa minä lensin. Hautasin kasvoni Siriuksen hiuksiin. Ne tuoksuivat puhtailta ja kesäisiltä, silkalta onnelta ja ilolta. En voinut hillitä itseäni, vaan näykkäsin häntä kevyesti niskasta. Kerran. Ja uudestaan.
”Remus, tuo kutittaa!”
”Minä tiedän”, vastasin pirullisesti ja näykin hänen korvaansa.
”Minä pudotan sinut heti ensimmäisen lammen yläpuolella, jos et nyt lopeta!”

En minä lopettanut, eikä Siriuskaan pudottanut minua, vaikka lensimme muutamankin lammen yli.

Minua alkoi hermostuttaa. Mitä jos jästit näkisivät meidät? Enkä ollut kovin varma Siriuksen ajoneuvon laillisuudestakaan, se kun oli loppujen lopuksi lumottu jästiesine. Esitin huoleni Siriukselle.
”Remus, älä viitsi aina hätäillä!” hän huudahti. ”Emmehän me lennä missään ydinkeskustassa! Tuskin kovin moni ihminen täälläpäin liikkuu – eihän täällä muuta ole, kuin metsää ja peltoja.”
”Kyllähän mekin liikumme metsissä ja pelloilla.”
”Me emme ole, kuten muut ihmiset. Lakkaa nyt vain huolehtimasta.”

Jos Sirius niin käskee, niin minä tottelen. Painauduin vain lähemmäksi häntä ja puhaltelin sanoja hänen korvaansa.

“Mitä sanot, Remus. Laskeudutaanko?” Sirius kysyi ja kuulin hänen äänestään, että hän hymyili. Mikäs siinä, laskeudutaan vain.
Jalkani koskettivat maata laajan niityn vieressä. Minä irrotin otteeni Siriuksesta ja hyppäsin ketterästi maahan. Heitin kenkäni pois, niitä ei enää tarvittu.
”Ota kiinni!” minä huusin ja juoksin keskemmälle niittyä, kauemmas Siriuksesta. T-paitani lepatti juostessa. Minulla oli onnellinen olo.
Sirius tuli perääni. Ajattelin antaa hänen ottaa minut kiinni, mutta vaihdoin taktiikkaa. Käännyin suoraan Siriukseen päin ja hyppäsin suoraan hänen syliinsä.

Me kaaduimme suoraan ruoholle. Se oli kaikeksi onneksi tuoretta ja paksua, sillä viimeinen asia, mitä haluan tehdä, on satuttaa Siriusta. Ei saa lyödä lyötyä, ajattelin ja painoin huuleni hänen omilleen. Kaukana paheksuvilta katseilta, kaukana muusta maailmasta. Aika tuntui pysähtyneen, vain me liikuimme.
Minä kierähdin Siriuksen viereen. Makasimme keskellä heinänkorsia ja apiloita, auringon lämmittäessä ihoa. Minä katselin Siriuksen kauniita, kalpeita kasvoja ja harmaita silmiä, enkä muista, että olisin koskaan rakastanut ketään yhtä paljon. Silitin hänen poskeaan kevyesti ja ujutin käteni hänen paitansa reunan alle.
Sirius sulki silmänsä ja hymyili. Minä painauduin lähemmäs, kunnes kasvomme koskettivat toisiaan. Poski poskea vasten, käsi kädessä.

Sirius poimi maasta violetin kukan ja pujotti sen minun ruskeiden hiusteni sekaan.

Minä katselin sinistä taivasta ja kauniita, valkoisia hattarapilviä. Minä pidin hattarasta. Olin syönyt sitä viimeksi aivan pienenä, kun olin huvipuistossa.
”Sirius?”
”Mmh?”
”Minä haluan hattaraa.”
”Ja mitähän se mahtaa olla?”
Minä innostuin selittämään hattarasta. Kuinka sitä valmistetaan sokerista. Kuinka se sulaa suuhun, sotkee kädet ja pilaa hampaat, mutta kuinka ihanan makeaa se on. Minä kuvailin yksityiskohtaisesti, kuinka hattaran tuoksu sekoittuu vuoristoradan, vanhan puun, tuoksuun. Hattara on kevyintä ainetta maailmassa, se on varma se.
Sirius kuunteli hiljaa, enkä ollut varma, tajusiko hän puoliakaan, mitä selitin. Tai kiinnostiko häntä edes. Mutta tuskin hänellä oli mitään sitä vastaakaan, maata siinä aivan rauhassa ja kuunnella, kuinka hänen poikaystävänsä selitti ummet ja lammet hattarasta. Se koko tilanne, sen koko järjettömyys, nauratti minua.
”Sinun pitäisi joskus maistaa hattaraa. Usko pois, mikään ei maistu yhtä hyvältä.”
”Maistuupas. Ja paremmalta.”
”Mistä sinä tiedät. Et ole ikinä maistanut.”
”Minä vain tiedän.”
”No, mikähän mahtaisi olla parempaa, kuin hattara?”
Sirius nosti hellästi leukaani ja suuteli minua uudestaan.

”Sinä tietysti.”

En ole varma, kuinka, mutta jotenkin me päädyimme liikkumaan paikoiltamme. Kävelimme pitkin peltoa. Sormeni olivat tiukasti kiinni Siriuksen sormissa ja hänen hymynsä leikki minunkin huulillani. Jalkamme olivat paljaat ja multaiset, mutta siitä huolimatta, että ne olivat tiukasti kiinni maan kamaralla, minusta tuntui, kuin olisin leijunut vähintäänkin pari senttiä maan yläpuolella. Askeleet olivat keveitä ja elämä ihanaa.
”Minulla oli ikävä sinua”, Sirius sanoi minulle. Hiljaa, melkein kuiskaten. Kumpikaan ei halunnut rikkoa sitä taianomaista rauhaa, joka ympäröi meitä ja koko peltoa. Maailmassa oli paljon oikeaa taikaa. Mietin, tunsivatko jästitkin sen. Vai vain me velhot?
”Ihan hirveä ikävä.”
Sydämeni heitti volttia. Mitä siihen olisi voinut vastata? Minullakin sinua. Ihanaa nähdä. Ne olisivat olleet oikeita vastauksia, niitä minun olisi pitänyt sanoa. Mutta suustani ei tullut ainoakaan järkevää lausetta. Ei, kaikki, mitä olisin halunnut lausua, olivat ne maagiset kolme sanaa.

Minä rakastan sinua.

Missä vaiheessa se viaton ihastus oli muuttunut rakkaudeksi? Ei, minä en ollut varautunut tähän. En ollut koskaan ajatellut, että voisin todella koskaan rakastaan ketään, että kukaan voisi rakastaa minua.
Tai että se tuntuisi näin hyvältä.
Minullakin oli ollut ikävä Siriusta. Aivan mahdoton ikävä. Iltaisin käpertyessäni halaamaan tyynyäni toivoin, että se olisi ollut hän. Ei pelkkä eloton, untuvilla täytetty esine, vaan minun oma Siriukseni, joka on luuta, nahkaa ja verta.
Joskus öisin näin unta, että hän oli minun kanssani. Hän jutteli minulle, piti minua kädestä, hymyili. Mutta kun minä yritin vastata hänelle, minä heräsin ja tajusin olevani yksin omassa huoneessani. Joka kerta pettymys oli yhtä raskas ja minua itketti.

En halua enää olla erossa hänestä, en missään muualla, kuin hänen lähellään. Hänen sylissään, hänen hiuksissaan ja huulillaan.

”Minullakin oli ikävä”, pakottauduin lopulta sanomaan.

Ilta alkoi tehdä tuloaan ja aurinko laski uhkaavasti. Kesäisin aurinko paistaa pitkään, joten tiesin, että oli jo myöhä. Sirius loi vaivaantuneita katseita pyöränsä suuntaan ja tiesin, että hänen pitäisi mennä takaisin kotiin, Jamesin luo. Hänen uuteen kotiinsa.
Joskus minua harmitti, että Sirius oli mennyt Jamesille, eikä tullut minun luokseni. Minä olisin halunnut olla hänen luonaan silloin, olisin halunnut olla Jamesin paikalla. Halaamassa häntä ja lohduttamassa. Hän voisi asua minun luonani. Mutta ehkä se olisi liian ilmeistä. Joka tapauksessa, hän meni Jamesin luo. Me emme koskaan puhuneet siitä, mutta olen varma, että Siriuksella oli syy. Minä vain olisin tahtonut tietää tuon syyn.

”Ei kai sinun ole pakko mennä yöksi sinne?” kysyin. ”Kyllä James pärjää yksinkin.”
”Minä tiedän, mutta – ”
”Vanhempani ovat poissa tämän yön”, kuiskasin vihjailevasti. ”Jää meille. Ole kiltti. Tämä yksi yö. James tajuaa kyllä.”
Siriusta hymyilytti. Hän piti ajatuksesta aivan yhtä paljon, kuin minäkin. Näin sen hänen silmistään. Ne tuikkivat, kuin tähdet.
Eikö hän tajua, kuinka sekaisin hän saa minut?

”Okei. Minä jään sinun luoksesi”, Sirius ilmoitti lopulta. Hän puristi kättäni. ”Yhdeksi yöksi.”

Joten me lensimme takaisin meidän talollemme. Aurinko loi viimeisiä säteitään ja teki tilaa tähdille, sekä kuulle.


I like where we are,When we drive, in your car
I like where we are....
Here

Cause our lips, can touch
And our cheeks, can brush
Our lips can touch
Here

Well you are the one, the one that lies close to me
Whisper's "Hello, I've missed you quite terribly"
I fell in love, in love with you suddenly
Now there's no place else I could be but here in your arms

I like where you sleep,When you sleep, next to me.
I like where you sleep...
Here

Our lips, can touch
And our cheeks, can brush
Our lips can touch
Here

Well you are the one, the one that lies close to me
Whisper's "Hello, I've missed you quite terribly"
I fell in love, in love with you suddenly
Now there's no place else I could be but here in your arms

Our lips, can touch
Our lips, can touch
Here

You are the one the one that lies close to me
Whisper's "Hello, I've missed you quite terribly"
I fell in love, in love with you suddenly
Now there's no place else I could be but here in your

You are the one the one that lies close to me
Whisper's hello I miss you, I miss you
I fell in love, in love with you suddenly
Now there's no place else I could be but here in your arms

Here in your arms.
Here in your arms.

- Stargazer

A/N: Kommentit tekevät elämästäni elämisen arvoisen ^^ Aivan ihana biisi.

Erittäin huono lapsenvahti [Fic]

Characters: Sirius, Rodolphus
Pairing: Tavallaan Sir/Rod
Genre: Angst
Rating: K 13
Warnings: Raiskausyritys, jonkinlaista pedofiliaa
Summary: Rodolphus ei saanut kyllikseen toisen katselusta. Hän tunsi itsensä likaiseksi, hänen teki mieli koskettaa poikaa, suudella tätä.

A/N: Tästä ficistä saattee kiittää/syyttää Torey Haydenia ja hänen teostaan Tiikerin Lapsi. Ficci (ja varsinkin A/N:t) spoilaa kyseistä kirjaa. Kiitos Eleanorille esiluvusta!


Kun herra ja rouva Musta saivat kiireellisen kutsun lähteä välittömästi Malfoyn kartanoon, heille tuli ongelma; he eivät voineet ottaa mukaan pieniä poikiaan, jotka olisivat vain olleet häiriöksi aikuisten keskustellessa vakavista asioista. Walburga oli ollut saada hermoromahduksen miettiessään, mitä oikein tekisi. Hän ei missään nimessä voinut jättää kuuden ikäistä Siriusta ja vuotta nuorempaa Regulusta kahdestaan kotiin. Yleensä hän olisi pyytänyt heidän serkkuaan Andromedaa, mutta tämä oli koulussa, olihan jo lokakuun loppupuoli.
Silloin hän oli muistanut, että Rodolphus Lestrange, Mustien perhetuttu, vietti ensimmäistä vuottaan poissa koulusta. Tämä ei tiettävästä ollut töissä, joten hänellä tuskin olisi mitään tekemistä.

Sillä tavalla Rodolphus oli päätynyt vahtimaan näitä riiviöitä muutaman tunnin ajaksi. Hän ei ollut ollenkaan ilahtunut ajatuksesta, mutta ei myöskään kehdannut sanoa vastaan rouva Mustalle, olihan tämä hänen tulevan morsiamensa täti.
Se sai Rodolphuksen ajattelemaan taas Bellatrixia, kuvankaunista viidentoista kesäistä tyttöä, jota monet pojat havittelivat. Häntä, joka oli kokonaan Rodolphuksen oma. Hänen olisi pitänyt olla kiitollinen, ja hän olikin. Samaa ei voinut sanoa Bellasta. Tyttö oli myynyt sielunsa pimeyden voimille, vajonnut aivan liian syvälle siihen, jotta olisi osannut rakastaa mitään muuta. Rakastaa häntä. Ja se Rodolphusta turhauttikin ja raskaasti. Sen sijaan, että hän olisi saanut luuhata kotinsa pimeissä nurkissa ja polttaa ketjussa, oli hänet pakotettu sieltä ulos Kalmanhanaukiolle. Vaikkei se mikään ylivoimainen tehtävä ollut, oikeastaan. Regulus oli kilttinä poikana mennyt jo kahdeksalta nukkumaan, mutta Sirius oli toista maata. Hän ei Rodolphuksen maanitteluista ja käskyistä huolimatta ollut suostunut lopettamaan leikkejään pienillä huispausukoilla ja näitten pikku luudilla. Joten Rodolphus oli antanut periksi. Nyt hän istui leveällä ikkunalaudalla polttamassa ja katselemassa Siriuksen leikkejä.
Poika oli kaunis, aivan, kuten Bellatrixkin. Heillä oli samat kasvonpiirteet, samanlaiset mustat hiukset. Rodolphus ei saanut kyllikseen toisen katselusta. Hän tunsi itsensä likaiseksi, hänen teki mieli koskettaa poikaa, suudella tätä.
Rodolphus veti savua sisäänsä. ”Haluatko maistaa?” hän kysyi Siriukselta.
Sirius kohotti päänsä ja katsoi Rodolphuksen kädessä olevaa savuketta. Poika kurtisti kulmiaan ja mutristi huuliaan. Rodolphus arveli, että hänen vanhempansa olivat kieltäneet häntä koskemasta moiseen myrkkyyn, mutta hän saattoi nähdä, että tarjous houkutti silti.
”Ei kiitos. Andromeda on sanonut, että se on rumaa”, Sirius totesi lopulta. Rodolphus pyöritteli savuketta sormiensa välissä hajamielisenä.
”Miksi sinä uskot aina kaiken, mitä Andromeda sanoo?” hän kysyi lopulta. Sirius joutui miettimään vastausta hetkisen.
”Siksi, että Meda rakastaa minua”, hän totesi lopulta, hitaasti ja hieman epävarmasti.
Rodolphus hymähti. ”Rakastaako? Mistäs sinä sen tiedät?”
”Hän on sanonut niin”, Sirius mutisi ja kohotti pienen muovilelun päänsä yläpuolelle.
”Mutta onko hän näyttänyt sen sinulle?” Rodolphus kysyi. Hän olisi halunnut purra kielensä poikki. Keskustelu oli menossa vaarallisille vesille. ”Teot kertovat sanoja enemmän, tiedäthän?”

Sirius laski lelunsa alas ja käänsi kasvonsa Rodolphukseen. Harmaista silmistä paistoi suloinen hämmästys ja Rodolphus kirosi poikaa tuosta suloisuudesta.
”Mitä se tarkoittaa? Kyllä Andromeda aina halaa minua ja kertoo, että rakastaa minua”, Sirius selitti vakavana. ”Kyllä se puhuu totta.”
Rodolphus huokaisi. Pikkulapsille oli niin hankala selittää elämän tosiasioita. ”Ei se ole rakastamista. Et sinä edes tiedä, miten rakastetaan. Olet liian nuori.”
”Enkä ole!” Sirius huudahti loukkaantuneena. ”Äitikin aina sanoo noin! En minä ole liian pieni. Andromeda sanoo, että kaikkia pitää rakastaa. Ihan pieniä vauvojakin. Andromeda sanoo, ettei kukaan ole ikinä liian nuori.”
”Andromeda sanoo niin, koska ei halua saada sinua itkemään”, Rodolphus selitti rauhallisesti. ”Ei, kuuntele. Minä voin opettaa sinua rakastamaan. Mutta sinä et sitten saa kertoa siitä kellekään. Muuten he saavat tietää, ettet sinä osannut. Tajuatko?”
Sirius puri huultaan ja nyökkäsi sitten epävarmana. Rodolphuksen omatunto huusi, miten väärin hän teki. Käytti pienen pojan luottamusta hyväkseen ja sai tämän antamaan luvan... Ei, Rodolphus ei voisi tehdä tätä!
Mutta vielä suurempi voima oli himo tuota pientä olentoa kohtaan. Olentoa, joka niin kovasti muistutti Bellatrixia, mutta vielä viattomampaa. Pojalle täytyi opettaa, ettei kaikki ollut reilua. Ei saanut luottaa sokeasti ihmisiin.

”Hyvä”, Rodolphus hymyili. Hän tumppasi savukkeensa ikkunaan ja viskasi sen ulos. Sitten hän laskeutui varovasti alas ikkunalaudalta. Emmittyään sekunnin sadasosan hän polvistui Siriuksen eteen, nosti tämän kaavun helman ylös ja alkoi näpertää housun nappeja auki.
Sirius liikahteli levottomana, mutta Rodolphus käski häntä pysymään aloillaan ja vakuutti, ettei ollut mitään hätää.
Silloin alakerrasta kuului, kuinka ovi kävi. Mustat olivat palanneet.

Pettymys ja huojennus tulvahtivat Rodolphuksen läpi. Hän irrotti sormensa Siriuksen napeista ja laski pojan kaavunhelman alas.
”Sinun pitää mennä nukkumaan. Vanhempasi suuttuvat, jos olet vielä hereillä.”
”Mutta etkö sinä opetakaan, miten rakastetaan?” Sirius kysyi pettyneesti. Rodolphuksen silmät välkähtivät.
”En tänä iltana. Mutta kun tulen seuraavan kerran vahtimaan sinua, lupaan näyttää.”
Hän oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten: ”Mutta muista, Sirius. Tämä on meidän kahden salaisuus. Jos sinä kerrot jollekulle, edes Andromedalle, en voi opettaa sinua. Asia selvä?”
”Okei”, Sirius sanoi iloisesti.

Rodolphus olisi tahtonut hypätä ikkunasta lupauksensa takia.
Miten hän saattoikaan olla niin huono lapsenvahti?

- Stargazer

A/N: "Jerry - setä sanoi, että aikoo rakastaa minua. Hän sanoi, että hän näyttää, miten aikuiset rakastavat toisiaan. Hän sanoi, että minun pitäisi tietää miten aikuiset rakastavat. Ja kun minä huusin, se sanoi ettei kukaan ikinä rakasta minua, jos en opi." (Sheila, Tiikerin Lapsi. S. 168)

Hullu ja Humalassa [Fic]

Characters: Sirius, Remus
Pairing: S/R
Genre: Fluffya pilke silmäkulmassa ;)
Rating: K 13
Summary: Asetelma tuntui melkoisen oudolta, sillä yleensä Sirius oli niitä ensimmäisiä, jotka menettivät täysin selväjärkisyytensä Remuksen kohotellessa kulmia ja pudistellessaan päätään ystäviensä typeryydelle.

A/N: Ficciä Remin haasteeseen, joka kuului näin; S/R fluffya, jossa Remus on humalassa ja Sirius selvänä. Joten tässä olisi nyt sellainen :D Haastaja itse eroaa siinä suhteessa kaimastaan, että hän on täysin selvänä - ainakin toivottavasti ;)



Kuten hyvin on tiedossa, huispaus on velhomaailman suosituin urheilulaji. Lähes poikkeuksetta omalle kohdalle sattunut voitto saa ihmiset sekoamaan.
Eikä rohkelikko ollut poikkeus, päinvastoin. Kun muutaman vuoden odotuksen jälkeen pokaali saatiin vihdoinkin omaan kaappiin, oli riemu ylimmillään. Oleskeluhuoneessa vallitsi innostunut tunnelma ja yleinen sekasorto ihmisten juhliessa.

Vaikka Remus ei ollut koskaan innokkaimpiin faneihin kuulunut, sai voitto hänetkin hyvälle tuulelle. Jopa niin hyvälle, että hän uskaltautui ensimäistä kertaa maistamaan tuliviskiä – ja juomaan sitä ehkä pari mukillista liikaakin. Pojan puhe oli melkoisen epäselkeää ja juttujen taso oli selvästi laskenut. Yleensä niin järkeä ja hiljainen Remus puhui nyt taukoamatta täyttä puuta heinää.
Sirius tarkkaili Remusta huvittuneena nojatuolista takan läheltä. Vastoin kaikkia yleisiä odotuksia, hän ei ollut juonut tipan tippaa alkoholia koko illan aikana. Asetelma tuntui melkoisen oudolta, sillä yleensä Sirius oli niitä ensimmäisiä, jotka menettivät täysin selväjärkisyytensä Remuksen kohotellessa kulmia ja pudistellessaan päätään ystäviensä typeryydelle.

Mutta nyt osat olivat vaihtuneet ja syykin siihen löytyi; Sirius ei ollut nimittäin nähnyt ratkaisevaa ottelua ollenkaan, vaan oli sen sijaan homehtunut jälki-istunnossa järjestämässä Voron arkistopapereita. Tullessaan takaisin olivat juhlat jo täydessä vauhdissa, kuten Remuskin.
Missattuaan ottelun Siriusta ei ollut aluksi edes huvittanut juoda itseään humalaan, vaan hän oli istunut kyllästyneenä paikalleen kuuntelemaan toisten hehkutusta ottelusta. Ja kun hän oli tajunnut, ettei Remus aikonut lopettaa yhteen pulloon, hän oli päättänyt, ettei koskisikaan koko myrkkyyn sinä iltana. Remuksesta ei nimittäin ikinä tiennyt, joten häntä oli parempi pitää silmällä.
Päätös oli osoittautunut varsin järkeväksi. Remus-raukan pää ei selvästikään kestänyt sellaista määrää alkoholia ja Sirius oli jo pariin kertaan joutunut menemään väliin, kun Remus alkoi aukoa päätään seitsemäsluokkalaisille, jotka olivat häntä reilusti kookkaampia ja selvästi halukkaita mukiloimaan ensimmäisen helpon uhrinsa.
Tällä hetkellä tilanne kumminkin vaikutti rauhalliselta. Remus jutteli vilkkaasti James, Peter ja sekalaisen määrän muita rohkelikkoja ympärillään. Sirius tuijotti tylsänä tulta. Hänkin olisi mielellään ryypännyt päänsä täyteen ja osallistunut juhlintaan, mutta remuksensuojeluvaisto käski häntä tekemään toisin.

Hetken kuluttua Sirius napsautti itsensä takaisin todellisuuteen ja huomasi Remuksen siirtyneen syrjemmälle juttelemaan jonkun ruskeahiuksisen, siropiirteisen ja juopuneen tytön kanssa. Sirius nousi varoen ylös ja siirtyi lähemmäs paria.

”Sinä olet tosi kaunis...” Remus sammalsi parhaillaan. Tyttö kikatti ja iski silmäänsä flirttailevasti. Sirius ei ollut uskoa korviaan. Hän ei ollut nähnyt Remuksen koskaan koettavan iskeä ketään.
Remus jatkoi juopunutta selitystään.
”Käytkö usein täällä? Me ei ollakaan tavattu... Ainakaan minä en muista sinua...”
Sirius puri huultaan ja kielsi itseään nauramasta. Hänen olisi toden totta opetettava pari iskurepliikkiä Remukselle.
Remus tarttui tyttöä kädestä ja suuteli tätä. Sirius tiesi, että hänen olisi pitänyt käydä repimässä Remus pois, mutta tilanne ei vaikuttanut millään tavalla uhkaavalta. Joten hän antoi sen olla.
”Me voitaisiin tehdä vähän lähempää tuttavuutta... Vaikkapa meidän makuusalissa...” Remus ehdotti vähintäänkin vihjailevasti. Tyttö jatkoi kikatustaan ja nyökkäsi hyväksyvästi.
Siinä vaiheessa Sirius päätti toimia. Hän harppasi Remuksen luo ja tarttui tätä olkapäistä.
”Noniin, Romeo. Sinun juhlasi loppuivat tähän”, Sirius ilmoitti ja alkoi raahata Remusta kauemmas tytön katsoessa hämmästyneenä vierestä.
”Ei se ole Romeo vaan Remus...” Remus vastusteli. ”Enkö saa minä saa pitää hauskaa?”
Sirius istutti hänet nojatuoliin. ”Saat saat. Minä vain estän sinua tekemästä elämäsi suurinta virhettä”, hän mutisi ja istui Remuksen viereen. Remus antoi hänelle erittäin epäselvän vastauksen, mutta tyytyi kohtaloonsa ja jäi jököttämään paikoilleen. Hän sulki silmiään hetkeksi. Sirius istui hiljaa, Remusta katsellen. Aikoiko poika jo sammua?
Sirius oli arvannut oikein. Remuksen pää notkahti Siriuksen olkapäälle. Tämä virnisti. Olisi pitänyt arvata, ettei Remus kauhean pitkään jaksaisi touhuta.
Sirius sormeili hajamielisesti Remuksen kullanruskeita hiuksia ja kuvitteli, millaista olisi, kun poika seuraavana aamuna saisi tuntea tuliviskin jälkivaikutuksen päässään ja vatsassaan. Hän tunsi pientä ilkikurista vahingoniloa, mutta ei hän voisi olla ilkeä Remukselle, tämä kun oli niin säälittävä olento voidessaan huonosti. Yksikin surkea ilme ja Sirius oli täysin myyty. Hän teki kaiken, mitä hänen ystävänsä toivoikaan.

Yhtäkkiä Sirius tunsi kevyen painalluksen toisella olallaan. Remus oli siirtänyt kätensä hänen olkapäälleen. Siriuksen katsellessa ihmeissään Remus alkoi nostaa päätään hänen olaltaan ja nuuhkia ilmaa Siriuksen kasvojen edessä. Hän tuli yhä lähemmäs ja painoi lopulta huulensa Siriuksen poskea vasten.
Sirius hätkähti äkillistä kosketusta, mutta Remus painoi hänet tiukasti selkänojaa vasten. Niinkin hinteläksi hän oli itse asiassa yllättävän vahva.
Remus avasi silmänsä ja katsoi suoraan Siriukseen. Tämä nielaisi ja tunsi, kuinka noiden meripihkan väristen silmien humalainen katse nielaisi hänet kokonaan. Remus nuoli hajamielisesti huuliaan ja heilautti jalkansa Siriuksen yli, istuen hajareisin tämän syliin.
Sirius voihkaisi ja hänen kasvojaan alkoi kuumottaa. Mutta kun hän varovasti koetti siirtää Remusta pois, tämä kaivoi kyntensä syvälle uhrinsa olkapäähän ja painoi huulensa ystävänsä huulille.
Sirius tajusi olevansa ansassa. No, samapa tuo. Jos Remus ei suostunut luopumaan leikistä, hänen oli kaiketi leikittävä mukana. Eikä ihmissusi edes muistaisi koko tapausta jälkeenpäin, joten mitään vahinkoa tuskin tapahtuisi. Joten Sirius vastasi suudelmaan.
Remus painautui lähemmäs ja upotti toisen kätensä hänen hiuksiinsa. Enää Sirius ei tehnyt elettäkään vastustellakseen, vaan alkoi jopa nauttia tilanteesta. Remus näykki häntä kevyesti alahuulesta ja näpersi hänen hiuksiaan.
Lopulta Remus heilautti kätensä Siriuksen kaulan ympäri ja irrottautui suudelmasta. Hän käpertyi Siriuksen syliin ja painoi päänsä tämän rintakehälle. Muut ihmiset loivat heihin huvittuneita, inhoavia, kateellisia ja vaikka minkälaisia katseita, mutta Sirius ei piitannut niistä. Hän oli keskittänyt kaiken huomionsa Remukselle, joka nukkui hänen sylissään, kuin pikkulapsi.

Jonkin ajan kuluttua Sirius tuumasi, että hänen olisi parasta viedä Remus ylös nukkumaan, pois kaikesta hälinästä. Hän alkoi ravistella toista varovasti hereille, mutta tämä piti silmänsä itsepäisesti kiinni ja käpertyi yhä tiukempaan kerään.
”Remi, tule nyt. Et kai sinä halua, että minä joudun kantamaan sinut?” Sirius kysyi. Itse asiassa hän oli tarkoittanut sitä puolitosissaan, mutta ilmeisesti Remus halusi juuri sitä.
Sirius huokaisi alistuneesti ja kietoi kätensä tiukasti Remuksen vartalon ympärille, tosin Remus roikkui niin itsepäisesti hänen kaulassaan, että olisi pysynyt siinä varmasti ilman Siriuksen apuakin. Sitten hän nousi ylös (mikä oli helpommin sanottu, kuin tehty, sillä Remus oli kumminkin melkein hänen kokoisensa) ja lähti raahaamaan vahdittavaansa ylös makusaleihin.
Sirius laski Remuksen varovasti tämän sängylle ja kumartui ottamaan tämän kengät ja sukat pois. Sen jälkeen hän napitti pojan valkoisen paidan auki ja peitteli Remuksen varovasti. Hän kuunteli hetken pojan rauhallista tuhinaa ja kääntyi sitten ympäri lähteäkseen takaisin alakertaan. Silloin hän tunsi nykäyksen paitansa helmassa.
Remus oli tarrannut hänestä kiinni, eikä selvästikään ollut valmis irrottamaan.
”Päästä irti”, Sirius komensi. Mitään ei tapahtunut. Remus tuijotti häntä itsepäisesti ja nyki hänen paitaansa. Sirius toisti käskynsä ja sai tällä kertaa jopa vastauksen.
”Tule viereen”, Remus vaati.
”Remus, minä menen alas.”
”Ei, kun tulet viereen.”
Sirius puri huultaan. Hän ei halunnut ruveta riitelemään Remuksen kanssa ja hänellä saattaisi olla alhaalla yhtä tylsää, kuin ennekin. Tarjous kuulosti kieltämättä houkuttelevalta...
Sirius kääntyi takaisin Remukseen päin. Tämä teki hänelle tilaa ja Sirius käpertyi Remuksen viereen sängylle.
Remus hymyili iloisesti ja kietoi kätensä tämän vyötärön ympäri. Mahtavaa, Sirius ajatteli. Hän olisi lukittuna siihen koko yön. Vaikka ei se häntä tosiasiassa harmittanut. Remus oli lämmin ja turvallinen. Hänen hiuksensa kutittivat Siriuksen kasvoja.
Sirius haukotteli ja painoi silmänsä kiinni. Juuri ennen nukahtamistaan hän rukoili, että aamulla Remus tajuaisi oksentaa ensimmäisenä lattialle, eikä suoraan hänen päällensä.

- Stargazer

A/N: Eh, kommenttia?

Toiveportaat [Ficlet]

Character: Rabastan
Genre: Angst
Rating: K 13
Warnings: Itsetuhoisuutta ja huumeidenkäyttöä.
Summary: Käsi leikkii ruiskulla ja vihreät silmät seuraavat sormien liikkeitä, pitkää piikkiä ja nestettä putkilossa, hänen toiveportaitaan.

A/N: Minun eka ficcini itsetuhoisesta narkkari-Rabastanista. Minä pidän hänestä hahmona, hyvinkin paljon.
Tehdessä kuuntelin Wishing Stairsin trailerin ääniä (http://www.youtube.com/watch?v=LVYoBKEr2Qo&feature=related)
Huom! Kyseessä on K 15 tasoinen Kauhuleffa. Käyttäkää omaa harkintakykyä ^^ 12+ virkettä haaste, sanat löytyvät lopusta.

Pitkät, valkeat sormet juoksevat käsivartta pitkin ja kalpeat huulet kuiskaavat hiljaa; ”Kettu, kettu. Toteuta toiveeni.”
Mustat hiukset valuvat selkää pitkin kun Rabastan istuu keskellä pimennettyä huonettaan. Käsi leikkii ruiskulla ja vihreät silmät seuraavat tarkkaavaisesti sormien liikkeitä, pitkää piikkiä ja nestettä putkilossa, hänen toiveportaitaan. Sokeaa toivoa paremmasta maailmasta, johon vain tuo neste voi viedä.
Rabastanissa kuohuu viha, silmistä paistaa raivo ja inho itseään ja koko maailmaa kohtaan. Koko elämä, joka repii pojan sielua, kuin orjantappura, vaan ei jätä ihoon näkyviä jälkiä. Tai jäädyttää, kuin alkutalven huurre, kylmää sisältä päin.
On veri kirsikkaa punaisempi, sen tietää Rabastan. Hän on nähnyt veren virtaavan puroina omia käsivarsia pitkin, niin saksien, kuin puukonkin avittamana. Rabastanin sisällä läikähtää mielihyvän tunne, kun hän ajattelee sitä. Teräaseen jättämää avointa haavaa, viattomuuden loppua. Verta, joka tahraa kaiken, eikä jätä mitään puhtaaksi ja muodostaa iholle pienet toiveportaat. Se on parempaa, kuin se jäätelö, jota hän sai aina kesäisin ollessaan pikkulapsi.
Huoneen nurkassa on kaluttu, mätä omenanraato. Seinät ovat kovaa, valkoiseksi maalattua sementtiä, oikea sementtivankila. Rabastanilla ei ole valtaa siinä talossa, ei mahdollisuutta tuntea itseään onnelliseksi, kuten ei missään muuallakaan. Hän on rukoillut viikatemiestä, joka ei näytä kuulevan hänen toiveitaan.
Ruiskun ja lihan välillä on kuin sähköistä jännitettä. Piikki painuu ihoon raskaana, kuin arkistointimappi. Ja hullu onnen tunne leviää rannetta pitkin muualle kehoon, lamaannuttaa aistit ja mielen, ainakin hetkeksi.

1. Kettu
2. Selkä
3. Vihreä
4. Sokea
5. Raivo
6. Orjantappura
7. Huurre
8. Kirsikka
9. Sakset
10. Läikähtää
11. Avoin
12. Veri
13. Jäätelö
14. Omenanraato
15. Sementti
16. Valta
17. Viikatemies
18. Jännite
19. Arkistointimappi
20. Ranne
- Stargazer

A/N: Vähän, kuten Wishin Stairsissa; toiveet muuttuvat kirouksiksi.

Aina ei kaikki mene, kuten suunnitellaan [Fic]

Characters: Sirius, Remus (Regulus mainintana)
Pairing: S/R
Genre: Angst
Rating: K 15
Warnings: Teräväkärkisten saksien hyötykäyttöä (Katsokaa ikärajaa)
Summary: Hän tuijotti poikaystävänsä, jota oli kerran rakastanut. Mutta ei hän osannut rakastaa sellaista, johon ei voinut luottaa.

A/N:Tällainen tuli mieleen Nightwishin coveria biisistä Where were you last night (http://www.youtube.com/watch?v=OzkeLgZliHo&feature=related) Hope you like it ^^ Sijoittuu syyskuuhun 1980


Syyskuinen ilta pimeni jo tiuhaan tahtiin. Aurinko painui mailleen tuulen yltyessä ja lämpöasteet laskivat vähitellen yhä lähemmäs pakkasasteita. Pian olisi taas aika sytyttää takka palamaan ja käpertyä sohvalle oman poikakaverinsa viereen pakoon alkavan talven kylmyyttä.

Remuksen suunnitelmat olivat kuitenkin erilaisia. Ensiksi heillä ei ollut takkaa. Toiseksi hän ei ollut varma, oliko hänellä enää poikaystävääkään.
Nuoren miehen silmät olivat punaiset itkemisestä ja hän leveällä ikkunalaudalla, tuijottaen tiiviisti ulos ikkunasta. Tuntui, kuin eilisillasta olisi ollut ikuisuus. Heidän riidastaan. Siitä, kun hän oli käskenyt Siriuksen häipyä talosta, joka oli heidän kahden yhteinen.
Remusta hävetti. Hänen ei olisi pitänyt sillä lailla menettää malttiaan ja huutaa Siriukselle. Vaikka ei Siriuskaan kovin reilusti ollut koskaan käyttäytynyt...

”Missä helvetissä sinä olit? Sinähän lupasit olla seitsemältä täällä!” Remus tivasi. Sirius hymyili hänelle pahoittelevasti. ”Kyllä minä muistin, Rem. Mutta Killalla oli minulle tehtävä ja – ”
”Olisit voinut ilmoittaa minulle”, Remus keskeytti kylmästi. ”Tämä on jo kolmas kerta kahden viikon sisällä, kun odotan sinua turhaan.”
”Remus, olen kamalan pahoillani...”
”Niinhän sinä aina sanot! Mutta teet niin kumminkin! Minä en jaksa, Sirius. Ei tiedä, voinko luottaa sinuun, kun et osaa pitää lupauksiasi!”
Sirius astui Remuksen luo ja suuteli tätä otsaan. ”Hei, olen oikeasti pahoillani. Mutta kai sinäkin tahdot tuhota Voldemortin?”
”Tahdon, mutta...”
”Paremman maailman takia, eikö niin?”
”Mutta entä me? Entä meidän maailmamme?” Remus kysyi. Hänestä tuntui, että hän alkaisi pian itkeä. ”Eikö se merkitse sinulle mitään? Olenko minä niin samantekevä sinulle, että luulet voivasi mennä ja tulla ja unohtaa kokonaan, mitä lupasit.”
”Remus, ei se ole niin!”
”On! Se on juuri niin!” Remus huusi ja tönäisi Siriuksen kauemmas.
”Mene! Häivy tästä talosta! En halua nähdä sinua, häivy!”
Sirius tuijotti Remukseen järkyttyneenä. Vihdoin hän sai suunsa auki.
”Rem, minä asun täällä. Tämä on minun kotini nyt... Hei, selvitetään tämä ihan rauhassa?”
”Ei ole mitään selvittämistä”, Remus sanoi hiljaa. ”Minä en välitä. Kunhan lähdet.”
Siriuksen katse muuttui kylmäksi. ”Hyvä on”, hän totesi ja käveli ovelle. Remus tuijotti hänen peräänsä pitkään, mutta he eivät sanoneet enää sanaakaan toisilleen.

Sen jälkeen Remus oli yrittänyt lähettää Siriukselle pöllöpostia. Hän oli pahoillaan, halusi Siriuksensa takaisin. Ei hän ollut sitä todella tarkoittanut. Ei hän ollut halunnut toisen lähtevän.
Kello oli kymmenen ja Remus oli epätoivoinen. Hän oli itkenyt jo pitkään, eikä jaksanut itkeä enää yhtään enempää. Häntä pelotti. Miksi Sirius ei vastannut viesteihin? Mitä jos jotakin oli tapahtunut? Remus ei pystyisi antamaan itselleen ikinä asteeksi, jos Siriukselle olisi sattunut jotakin, se olisi kokonaan hänen vikansa.
Ulkona oli alkanut sataa. Taivaskin itkee puolestamme, Remus mietti ironisesti. Sadepisarat tanssahtelivat ikkunaan vasten ja ropisivat sitten maahan. Remus tuijotti tylsänä ulos. Hän olisi tahtonut mennä nukkumaan, mutta tiesin, ettei siitä tulisi mitään.

Silloin etuovelta kuului koputusta.
Remus hyppäsi lattialle ja juoksi pää kolmantena jalkana ovelle. Hän aukaisi sen.
Oven takana seisoi Sirius. Hän oli märkä ja tuijotteli eteisen lattiaa. Hän ei selvästikään tiennyt, mitä olisi sanonut.
Remus hyppäsi Siriuksen kaulaan ja halasi toista tiukasti.
”Voi ei, Sirius. Olen niin pahoillani. En minä halunnut sinun menevän, anna minulle anteeksi”, Remus mutisi Siriuksen mustiin hiuksiin. Hän tunsi, kuinka Sirius laski kätensä rauhoittavasti toisen olkapäälle. Remus vetäytyi kauemmas. Siriuksen kasvoille oli kohonnut hymy.
”Ei se mitään.”
”Saitko sinä pöllöni?”
”Sain.”

Remuksen sisällä syttyi epäilys. Jääkylmä tunne levisi vatsanpohjaan ja sieltä koko ruumiiseen. Hänen katseensa muuttui epäluuloiseksi. ”Missä sinä olit viime yön?”
”Reguluksen luona.”
”Sinun veljesi?”
”Kuinka monta Regulusta tunnet?”
Ei sitä koskaan tiedä, Remus ajatteli katkerana. Hän etsi Siriuksesta merkkejä. Valehteliko tämä? Sirius oli hyvä valehtelija, sen Remus tiesi kokemuksesta. Hänestä oli suorastaan mahdotonta ottaa selvää.
”Mitä sinä siellä teit?” Remus tiukkasi. Sirius huokaisi dramaattisesti.
”Luoja, Remus, hän on veljeni! Enkö minä saa käydä hänen luonaan!”
”Ethän sinä ole tervetullut Kalmanhanaukiolle.”
Sirius nauroi ontosti. ”Olisi hauska nähdä, kun vanhempani yrittävät estää. Kuolleiden on hieman hankala tehdä sitä”, hän sanoi tunteettomalla äänellä, joka nosti Remuksen niskakarvat pystyyn.
”Mutta hän on kuolonsyöjä, Sirius.”
”Entä sitten? Hän on minun veljeni! Hän on ehkä typerys, mutta se ei tarkoita, etteikö minulla olisi oikeus tavata häntä! Sitä paitsi isän kuolema oli hänelle melko kova isku.”
”Tajuatko, millaisessa vaarassa sinä olet? Te olette vihollisia, Sirius!”
Sirius tuijotti Remukseen kylmästi. ”Tiedoksesi, Regulus ei ikimaailmassa satuttaisi minua. Hän ei satuttaisi ketään, ellei hänen olisi pakko. Se, että hän on kuolonsyöjä... Se ei muuta mitään! Sitä paitsi se on osittain minun vikani.”
”Entäs Kilta? Sinä vaarannat Killan!”
”Luuletko sinä, että minä olen kertonut Regulukselle jotakin? Ei, turha toivo. Me emme keskity sellaisiin asioihin. Meillä on muutakin tekemistä, kuin ottaa selville vastapuolen salaisuuksia.”
”Kuten mitä?”
Remuksen ääni oli hiljainen. Älä ole typerä, hän on Siriuksen veli, pieni ääni hänen päässään huusi.
”Mitä mitä?” Sirius ärähti.
”Mitä tekemistä teillä on?”
Sirius tuijotti Remusta hetken, kuin ei olisi tajunnut kysymystä. Sitten hänen kasvoilleen levisi ymmärrys.
”Voi luoja Remus, et kai sinä tosissasi luule, että minä... Me... Me olemme veljeksiä! Hänellä on tyttöystävä!”
”Te olette aina olleet läheisissä väleissä”, Remus sanoi syyttävästi. Sirius pudisti epäuskoisena päätään.
”Aivan niin kuin perheen kuuluukin.”
”Ei hän ole sinun perhettäsi! Ei sinulla ole perhettä!” Remus huusi epätoivoisena. Hän tiesi, ettei sitä olisi kannattanut sanoa, mutta se oli totuus.
”Kiitoksia erittäin paljon, enpä itse muistanutkaan”, Sirius totesi katkeran ironisesti ja huokaisi.
”Minä menen nukkumaan. Sinunkin kannattaisi mennä, saattaisi auttaa pääsi selventämisessä.”
Sirius kääntyi ja käveli kohti makuuhuoneita.
”Karkotaseet!” Remuksen ääni huusi hänen takaansa. Siriuksen sauva lennähti hänen käteensä. Sirius kääntyi vimmoissaan Remusta kohti.
”Mikä ihme sinua riivaa?” hän huusi. Remus tuijotti Siriukseen kylmästi.
”Minä haluan selvittää tämän asian”, hän sanoi hiljaa. Sirius pyöritti suurieleisesti silmiään.
”Ei tässä ole mitään selvitettävää! Minä olin veljeni luona, koska käskit minun häipyä!”
”Minä en pidä siitä, että minulle valehdellaan”, Remus sanoi hiljaa ja astui Siriusta kohti. ”Kerro totuus. Menitkö jonkun vanhan tyttösi luo? Vai jonkun pojan? Sinulle kelpaavat todennäköisesti molemmat.”
”Sinä kuvittelet omiasi, oletko ottanut jotakin? Ei, rehellisesti. Remus, sinä olet ainoa, jota olen ikinä rakastanut. Minun ei tulisi mieleenikään juosta kenenkään muun luo heti kun meille tulee yksi riita.”

Remus olisi niin halunnut luottaa Siriukseen. Hän toivoin, että olisi voinut unohtaa koko jutun. Hän tahtoi vain Siriuksensa takaisin, hän tahtoi olla onnellinen. Käpertyä tämän viereen sohvalla ja suudella. Mutta hän ei osannut luottaa toiseen. Remus tahtoi tietää totuuden. Sitten hän saisi hyvän syyn inhota poikaa.
Hän inhosi Siriusta enemmän, kuin mitään muuta maailmassa. Hän oli vihainen, raivoissaan. Hänen oli saatava tietää totuus ja heti.
Remus nappasi pöydältä sakset ja käänsi terät Siriukseen.

”Kerro totuus”, Remus sanoi hiljaa. ”Kerro totuus, tai minä isken.”
Sirius kalpeni huomattavasti. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän tuijotti Remuksen käsissä olevia saksia.
”Pudota sakset”, hän kuiskasi. ”Pudota sakset, Remus. Sinä et tahdo tehdä sitä.”
”Minä haluan”, Remus sanoi, ääni väristen.
”Kerro, missä olit. Minä tapan sinut muuten.”
Hän otti askeleen Siriusta kohti.
”Usko minua, Remus! Olin Reguluksen luona, oman veljeni!” Sirius oli jähmettynyt aloilleen. Hän ei osannut, kuin tuijottaa saksia.
Kyyneleet sumensivat Remuksen näkökentän.
”Minä en usko sinua”, hän kuiskasi. Vielä muutama askel lisää.
”Ei... Remus, älä!”
”Pysy aloillasi”, Remus varoitti. Hänen ja Siriuksen välillä oli puolen metrin rako.

Hän katseli poikaystäväänsä, jota oli niin rakastanut. Valkoista T-paitaa, farkkuja ja mustia hiuksia, jotka laskeutuivat kauniisti olkapäille. Remus oli rakastanut Siriusta, mutta ei enää. Ei hän osannut rakastaa sellaista, johon ei voinut luottaa.
Remuksen käsi vapisi. Kyyneleet valuivat poskille.
”Olen niin pahoillani”, hän kuiskasi ja kohotti sakset.
”Remus, ei!”
”En olisi halunnut tehdä tätä.”

Sakset leikkasivat lihaa ja verta lensi lattialle. Remus iski uudestaan ja uudestaan, silmittömällä voimalla. Hänen hakkaavan sydämensä ääni peitti alleen kaikki muut äänet. Hän näki Siriuksen huutavan, yrittävän epätoivoisesti karkuun.
Remus ei välittänyt. Hän iski uudestaan, teräväkärkisillä saksilla. Veri virtasi purona lattialle, sotki Remuksen kädet ja vaatteet.
Sitä kesti monta minuuttia. Remukselle se oli pieni ikuisuus. Hän jatkoi toisen vartalon silpomista senkin jälkeen, kun Sirius oli lopettanut liikkumisen.

Remus nousi ylös. Hän oli yltä päältä veressä, huohotti raskaasti. Remus tuijotti ruumista, silvottua ja veren tahrimaa, vanhaa poikaystäväänsä. Hänen kehonsa tärisi. Jalat eivät kantaneet. Remus tippui polvilleen verilammikkoon.

”Anna anteeksi, Sirius...” Remus mutisi. Hän silitti toisen mustia hiuksia, suuteli varovasti huulia.
”Anna anteeksi. En minä tätä halunnut.” Hän katsoi ikkunasta ulos. Naapurit olivat varmasti kuulleet huudot.
”Mikään ei vain mennyt, kuten minä suunnittelin.”

I called and I called
Just to make things right
Have I lost the fight
Where were you last night?

I bed and I cry
I keep asking why
Where were you last night?
Where were you last night?

- Stargazer

A/N: Ficci vai originaali? Ficci vai originaali? Päädyin ficciin, vaikka minun on hankala uskoa Remusta noin väkivaltaiseksi. Mutta Remi tahtoi ;)

Kuolleita Puutarhoja [Originaali]

Genre: Angst
Rating: Sallittu. Kai?
Summary: Nightwishin biisin Dead Gardens (http://www.youtube.com/watch?v=01nV3ny1ZGI) innoittama teksti luomisen tuskasta. Lyriicat tekstin lopussa ^^

A/N: Siinä olikin tärkeimmät :D

Minä niin inhoan tätä kaikkea. Inhoan istua neljän seinän sisällä, lukittuna yksin tämän klaustrofobisen tunteen kanssa. Suljettuna muulta maailmalta ja kaikelta ilolta, joka sinisen taivaan alla vallitsee. Jätettynä yksin papereideni keskelle, joille ei enää muodostu sanoja, ei ainoatakaan lausetta.
Pääni on tyhjä. Tunteet ja kuvat vilisevät silmien ohi, maalaavat tarinaa verkkokalvoille. Jostakin syystä käteni ei toimi. En enää osaa piirtää kuvia sanoiksi. Hauras maailmani on hajoamaisillaan. Rypistän taas uuden paperin ja paiskaan sen huoneen kauimmaiseen nurkkaan.

Ennen kirjoitin paperini puhki, kunnes en enää jaksanut, vaan nukahdin kynä kädessä. Luovuuteni imi minun kaikki voimani, väsytti minut näännyksiin, vaan silti jatkoin. Mustekynän vedot olivat minun taidettani ja sotkeentuivat yksinäisiin kyyneliin. Vaan eivät enää. Sivut pysyvät autioina ja muste kuivuu purkkiinsa.

Tämä kaikki ahdistaa minua. Minun on pakko jatkaa. Kirjoitus, asia jolle elän. Elämäntyöni, rakkauteni ja ainoa ystäväni. Kaikki, mitä minulla on.
Vaan minä tunnen, kuinka kaikki katoaa ympäriltäni. Lasimaailmani särkyy tummaan veteen, jonka aallot ovat jo kauan nuolleet sen särkyväisiä seiniä. Keijukaiset ja enkelit lentävät pois ja orkideat kuolevat. Ja minä istun sen kaiken keskellä, yrittäen edelleen epätoivoisesti tuoda maailmaani takaisin, koota turvapaikkaani uudestaan.

Pyörittelen edelleen kynää käsissäni. Ehkä pitäisi antaa olla? Unohtaa kirjoittaminen vähäksi aikaa. Ei kukaan minua kumminkaan velvoita, eihän kukaan edes tiedä, mitä minä luuhaan kotini pimeissä nurkissa. Ehkä minun pitäisi mennä ulos hetkeksi?
Mutta ulkona ollessani palaisin ajatuksissani yhä niihin kuolleisiin puutarhoihin, mielikuvituksen alati ehtyviin lähteisiin. Pakottaisin sanoja esiin, kunnes lyyhistyisin itkien asfaltille ja kiroaisin maailmaa. Etsisin olematonta keijupolkuani.

Missä olette, kaukaisten maiden prinsessat? Minne katositte, puhuvat eläimeni? Kentaurit, enkelit, haltijat, tulkaa esiin ja viekää minut mukananne!

Ahdistus sisälläni kasvaa, kun tuijotan valkeaa paperia. Ei sen kuuluisi olla niin puhdas. Kuulen kiljuntaa. Painan käsiä korvilleni, yritän karkottaa sen pois, mutta se soi ja soi, oman pääni sisällä, purkautuu omasta suustani. Minä huudan ja kiljun, kyyneleet valuvat poskia ja kynteni repivät kasvojen herkkää ihoa rikki.

Olen eksynyt. Eksyin omaan maailmaani, suunnattomaan helvettiin. Seinät tulevat lähemmäksi ja paperivuoret kaatuvat päälle. Hukun musteeseen.

Ja kerran niin kukkiva puutarha, täysin ruusujen ja orkideojen vallassa kaikessa kauneudessaan, on enää musta kasa mädännyttä kasvistoa. Jos minulla ei ole enää mitään, mistä kirjoittaa, jos sanat eivät enää muodostu, minäkin mätänen sinne. Kuolen, kuihdun hitaasti pois, kuin nuo kukkaset minun kuolleessa puutarhassani.

- Stargazer

The story behind the painting
I drew is already told
No more tearstains on the pages of my diary
Tired but unable to give up since I`m
Responsible for the lives I saved

The play is done
The curtain`s down

All the tales are told
All the orchids gone
Lost in my own world
Now I care for dead gardens

My song is little worth anymore
Time to lay this weary pen aside

The play is done
The curtain`s down

" Where are the wolves, the underwater moon
The elvenpath, the haven of youth
Lagoons of the starlit sea

Have I felt enough for one man`s deed?
Or is it time to challenge the Ancient of Days
And let the virgin conceive"

All the tales are told
All the orchids gone
All the tales are told
All the orchids gone
Lost in my own world
Now I care for dead gardens

Oikeaa Rakkautta [Fic]

Characters: Harry, Draco
Ship: H/D
Genre: Romance (Ikkupikku Angst)
Rating: K 7
Summary: En minä itseäni tai rakastani häpeä, mutta ihmisten ahdasmielisyys kammottaa minua.

A/N: Eli otin vastaan Pipen haasteen FinFanFunissa ja kirjoitin Harry/Draco ficin kappaleesta "Ihmisten edessä" (Jenni Vartiainen)
Herää kysymys, miksi? Minähän inhoan koko esittäjää ja H/D on minulle parituksena täysin outo. Minulla oli vain tunne, että kyseinen haaste jää vaivaamaan, ellen kirjoita sitä.
Olihan tätä ihan kiva tehdä, mutta paritus ei kieltämättä ihan omalta tunnu :) Saa nähdä, jääkö tämä viimeiseksi tätä lajia. Ehkä.
Ja kiltit H/D fanit, armahtaa minulle tämä OoCmäisyys! Tämä on todella minun ensimmäiseni.

Erityiskiitokset Pipelle, joka haasteen siis antoi, jolle tämän omistan ja keksi tarinalleni nimen. Ja toiset kiitokset Eleanorille, joka luki tarinan ensimmäisenä ja virheet esille ^^


Kadut täyttyy ihmisistä, ne ei tiedä meistä mitään
Ootat mua asemalla, ehkä kello antaa
Anteeksi minulle

Mekkoja, housuja, eriparikenkiä. Ihmiset kulkevat yksin ja yhdessä. He ovat eri-ikäisiä, erinäköisiä, porukka on sanalla sanoen värikästä. Eikä kukaan kiinnitä huomiota minuun, platinaisiin hiuksiin ja pitkään, mustaan kaapuun. Onneksi.
Tiedän, minun olisi pitänyt pukeutua, kuten tämä pohjasakka. Nämä jästit. Mutta en pystynyt, on minulla sentään vielä arvokkuutta jäljellä.
Silmäni haravoivat sateen kastelemaa maisemaa ja osuvat sitten suureen kelloon. Se on viittä yli kuusi, olen jo viisi minuuttia myöhässä. Hänen junansa tuli kuudelta. Hän matkusti tänne Lontooseen, tapaamaan minua.

Juoksen loppumatkan
Sinä olet kaunis niin kuin aina
Sinun korkeissa koroissa

Minun on pakko niellä ylpeyteni ja juosta, vaikka se onkin vaikeaa näissä vaatteissa. Viittani liehuu ja kengät kalahtelevat joka askelmalla asfalttiin. Mutta kun saavun viimein paikalle, neljännestuntia myöhässä, hän tarpeeksi suuri palkkio hölmöltä näyttämisestä. Suutelen rakastani nopeasti poskelle.

”Anteeksi, että jouduit odottamaan”, pahoittelen hiljaa. Harry katsoo minua vihreillä silmillä lasiensa takaa. ”Ei se mitään.”
”Mihin me menemme tänään? Meillekö taas?” kysyn ja vilkuilen hätäisesti ympärilleni. Ei kai kukaan katso?

Sanot tämä ilta kävellään käsi kädessä
Ihmisten edessä
Älä sinä muiden katseista välitä
Sillä me ollaan yhdessä

Harry pudistaa päätään. ”Ei, Draco. Ei tänään.”
Hän tarttuu käteeni.
”Tänä iltana me emme piiloudu suljettujen ovien taa.”

Hänen silmänsä ovat vakavat. Tarkoittaako hän sitä todella?
”Harry, emme me voi... Mitä muutkin ihmiset meistä ajattelevat?”

Hän vetää minut lähelleen ja kuiskaa korvaani; ”Sinun ei tarvitse miettiä sitä. Olemme vain me kaksi, sinä ja minä. Kuten aina. Ja muulla ei ole väliä.”

Ne ei tiedä mitään
Ne ei kuulu tähän tarinaan
Joka harvoille luetaan

Olen silti epävarma. En minä itseäni tai rakastani häpeä, mutta ihmisten ahdasmielisyys kammottaa minua. En tiedä, haluanko kohdata todellisuuden, jossa ei ole sijaa meidän kaltaisillemme. He eivät tunne meitä, mutta silti pelkkä vilkaisu riittää kertomaan, mitä me oikein olemme.
Luonnonoikkuja. Yhteiskunnan häpeäpilkkuja ja mustia lampaita.

Kadut täyttyy äänistä, joku huutaa meidän perään
Olet meistä vahvempi, kanssasi en pelkää
Kaupungin pimeää

Enkä siltikään ymmärrä, miksi suostuin.
Onko se vain minun omassa päässäni, vai kuuluuko joka nurkasta kuiskutusta? Olenko minä vainoharhainen, vai osoittelevatko ihmiset meitä? Tuijottavat meitä, kuin häkkieläimiä tai näyttelykoiria. Vain muutaman korttelin päässä kuuluu ensimmäinen huuto; ”Hintit!”
Harry puristaa kättäni omaansa. Hän on varma ja tietoinen tästä kaikesta. Kai hän on tottunut olemaan osoittelun ja kuiskuttelun kohteena, mutta minä? Puhdasverinen Draco Malfoy, jota katsottiin vähintäänkin ihaillen, ei koskaan halveksuen?

Tämä kaikki on niin uutta ja nöyryyttävää, mutta alan silti tuntea oloani hieman paremmaksi. Olen turvassa Harryn kanssa. Entisen vihamieheni.

Ihmisjoukon kohdalla
Pidät kiinni kovempaa
Ja pelkoni katoaa

Suuri porukka hieman vanhempia jästejä katselee meitä, inhon ja epäuskon vallassa. Minua alkaa suututtaa. Mikä oikeus heillä on katsoa meitä nenänvartta pitkin?
Tästä ajatuksesta rohkaistuneena suoristan selkäni ja nostan leukani pystyyn. Tunnen itseni varmemmaksi, vahvemmaksi. Heillä ei ole, mitä minulla ja Harrylla on; oikeaa rakkautta.

Sillä tämä ilta kävellään, käsi kädessä
Ihmisten edessä
Älä sinä muiden katseista välitä
Sillä me ollaan yhdessä

Vähitellen tunnelma alkaa toden teolla vapautua. Juttelemme Harryn kanssa kuluneiden viikkojen tapahtumista, hetkistä, jolloin olimme erossa. Ja minä uskallan jo nauraa. Kuinka hyvältä se tuntuukaan? Parempi on olla täällä, kuin kiehnätä taloni pimeissä nurkissa tai Tylypahkan luutakomeroissa. Minä en välitä ihmisten katseista. Se on juuri, kuten Harry sanoi; olemme vain me kaksi. Minua ei kiinnosta enää mikään muu, kaikkein vähiten ne meihin luotavat inhoavat katseet.

Ne ei tiedä mitään
Ne ei kuulu tähän tarinaan
Joka harvoille luetaan

Sillä mitä he kumminkaan tietävät? Eivät yhtään mitään. Ihmiset saavat elää omissa kuplissaan, jos niin haluavat. He voivat kieltäytyä näkemästä, että rakkaus on aina rakkautta, oli se sitten tytön ja pojan tai kahden pojan, miksei tytönkin, välistä.
Mutta se on typerää ja itsekästä.

Tämä harvoille luetaan...

Minun ja Harryn tarina on jotakin ainutlaatuista. Me voisimme ehkä kertoa siitä, jos ihmiset vain pysähtyisivät kuuntelemaan. Mutta sitä he eivät tee.

Kun Harry suutelee minua hyvästiksi, koko muu maailma katoaa hetkeksi ympäriltäni. Ja kun hän halaa minua, tiedän, ettei kukaan voi tulla meidän onnemme tielle.

Ne ei tiedä mitään
Ne ei kuulu tähän tarinaan
Joka harvoille luetaan.

.- Stargazer
A/N: Kiitoksia ^^

Tähtesi

Characters: Remus (Sirius)
Ship: Mielellään S/R kuviteltavissa
Genre: Angst
Rating: Sallittu
Summary; Mutta sinä yönä taivaalta oli kadonnut Canis Major, koiratähti.

A/N: Kuuntelin Evanescence kappaletta Your Star (http://www.youtube.com/watch?v=Z79xy_nUDT4&feature=related) ja kirjoitin tällaista ^^ Ensimmäinen S/R ficci, joka ei tapahdu Tylypahka-aikana. Eli Siriuksen kuoleman jälkeinen aika.


Kun iltahämärä laskeutuu ja verhoaa maan, kipuavat tuikkivat tähdet taivaankannelle. Ne loistavat kirkkaina ja merkitsevä jokaiselle hieman eri asiaa. Toisille ne ovat merkityksettömiä kaasupalloja, mutta toisille ne ovat oppaita.
Ja joillekuille ne ovat ystäviä.

Mutta sinä yönä ei yksi tähti loistanutkaan kirkkaana muiden joukossa.
Sinä yönä oli taivaalta kadonnut Canis Major, koiratähti.

Sirius.


Pitkään viittaan kietoutunut mies seisoi vesirajassa, taivaita tähyten. Remus Lupinin kasvot olivat täynnä epätoivoa, pohjatonta surua, hämmennystä.
Hän etsi taivaalta tähteä, jota ei löytänyt. Sirius ei enää loistanut tutulla paikallaan, kaukana taivaanrannassa, kaikista kirkkaimpana.
Remus vetäisi hiuksiaan pois silmien edestä. Eiväthän tähdet voineet yhtäkkiä vain kadota? Vai voivatko?

Siriuksen kuoleman jälkeinen aika oli kulunut melkein, kuin unessa. Remus ei jaksanut käsittää, että tämä oli viety häneltä niin nopeasti pois uudestaan ja tällä kertaa lopullisesti. Päivisin hän jatkoi töitään Killassa, hiljaisena, mutta hän ei kumminkaan ollut niitä puheliaimpia ihmisiä. Sirius oli ollut se puhelias, se joka puhui paljon, mutta tuskin mitään järkevää.
Iltaisin Remus istui kärsivällisenä sänkynsä laidalla, kunnes pienet valopisarat taas kiipesivät sametinmustalle taivaalle. Silloin hän riensi meren rantaan tervehtimään ystäväänsä.

Näin hän oli tehnyt jo lapsesta saakka, siitä lähtien, kun oli mustahiuksiseen poikaan tutustunut. Kun hän tunsi itsensä pieneksi ja yksinäiseksi, oli Sirius aina odottanut häntä iltaisin. Aluksi Remusta oli hävettänyt tämä tapa, mutta vuosien kuluessa siitä oli tullut rutiini, kuten vaikka hampaiden harjaus. Mutta hän ei kumminkaan kertonut tavastaan kellekään.

Eikä se loppunut edes, kun Sirius joutui Azkabaniin. Vaikka Remus oli koettanut unohtaa, jatkaa omaa elämäänsä, oli hän parin viikon kuluttua palannut tutulle paikalleen.

Niin monta vuotta hän oli uskoutunut tuolle tähdelle. Mitä oli tapahtunut? Karkottivatko kaupungin loisteputkivalot sen taivaalta?
Vai oliko se sammunut kaimansa mukana?
Oliko Sirius todella jättänyt Remuksen?

Sirius oli luvannut hänelle! Kun hän toisella luokalla oli saanut tietää Remuksen salaisuuden, oli hän kuiskannut sen Remuksen korvaan. ”En minä sinua jätä, pidän sinusta huolta. Ei sinussa mitään vikana ole. Et sinä ole sairas, vain vähän kipeä.”

Ja missä hän oli nyt? Missä oli Sirius lupauksineen, kun Remus olisi häntä niin paljon tarvinnut? Ei ainakaan paikalla, ei. Vain Remus oli jäänyt vaeltamaan päämäärättömästi, harteillaan enemmän, kuin olisi jaksanut kantaa.

Missä oli taivaankannen kirkkain tähti?
Tuntui, kuin koko maailma olisi pimentynyt huomattavasti. Kuinkahan moni edes huomasi koko asiaa? Ei sillä, että Remus pimeää pelkäisi. Ei hän pelännyt, hän oli siihen liian tottunut pelätäkseen enää. Maailmaa hän pelkäsi ja sen arvaamattomuutta.

Remus viskaisi turhautuneena pyöreän kiven tummaan veteen. Veden pinta väreili ja lainehti. Remus vaipui maahan polvilleen ja huusi, kiljui maailmalle.

”Helvetti Sirius, sinun on tultava takaisin!”

Vain verho erotti heidät, niin ohut kankaanpala. Remukselle se oli kivinen muuri, ylitsepääsemätön este. Niin lähellä, mutta silti valovuosien päässä. Kirjaimellisesti.

Remuksen huuto kimpoili hetken veden pinnasta ja sen jälkeen tuli kuolemanhiljaista. Aika oli pysähtynyt, aivan kuten Siriuksen kaatuessa verhon taakse.

Remus veti muutamia kertoja syvään henkeä, pakotti kyyneleet kauas silmistään, hitaasti alas sydämeensä. Sinne ne kaikki olivat patoutuneet. Suru ja tuska, joka ei ottanut hellittääkseen.
Hän ei voinut murtua sillä tavalla. Kaksitoista vuotta hän oli elänyt siinä uskossa, ettei tapaisi Siriustaan enää ikinä. Eikä hän edes halunnut, hän inhosi koko ihmistä.
Ei, hänen oli unohdettava, turrutettava kipu ja jatkettava elämää. Paremman maailman puolesta. Sen maailman, jonka vuoksi Siriuskin oli taistellut ja jonka puolesta hän oli kuollut.

Mutta missä hän oli nyt?

Missä oli Sirius?
Missä oli Remuksen tähti?
Hänen valonsa.

- Stargazer

A/N: Aika paljon saman jankkaamista. Mutta Remus yrittää hyväksyä. Hän ei vain pysty.

Ehkä eräs tietty ihminen tunnistaa tästä tekstistä itsensä. Tai oikeastaan sanansa. Kiitoksia niistä. Yötoiveita hänelle!

Kerran Kesäaikaan [Fic]

Characters: Sirius, Remus
Ship: S/R
Genre: Humoristinen Fluff
Rating: Sallittu
Summary: Kesäpäivänviettoa

A/N: Alkukeväällä kirjoitettu, tosin silloin hylkäsin tämän liian huonona. Noh, jälkeenpäin ajatellen, ei tämä niin surkea ole :)

”Eikö sinulla ole tylsää, kun olet ainoa lapsi? Tai siis, eihän täällä asu ketään!”

Remus hymyili, heilutellen jalkojaan. ”Joskus. Mutta onhan minulla paljon kirjoja, ja tuossa lähellä on jästikylä, jossa minusta on mukava käydä.”
Hän oli hetken hiljaa, ja lisäsi sitten ujosti: ”Mutta minusta on kyllä paljon hauskempaa, kun sinä olet täällä.”

Kesää oli kulunut kuukauden verran, kun Sirius oli lähettänyt Remukselle iloisia uutisia; hän pääsisi sittenkin ystävänsä luokse viettämään kesää. Sanomattakin selvää, että Remus oli riemuissaan. Kesä oli nimittäin ollut siihen asti hänen elämänsä tylsin.

Nyt nämä kaksi velhopoikaa, molemmat juuri kolmentoista täyttäneitä, makoilivat Lupinien ullakkohuoneessa. Se oli Remuksen omaa huonetta mukavampi; isompi ja viileämpi. Sinne oli tuotu kaksi patjaa, jotta ystävykset voisivat viettää siellä yönsä.

Sirius tuijotteli puista kattoa. ”Minustakin on kiva olla täällä.”

Sirius oli innoissaan päästyään pois Kalmanhanaukiolta. Toisaalta häntä harmitti jättää Regulus sinne yksin, mutta hän uskoi, että pikkuveli pärjäisi pari viikkoa omillaan.
Lupinien talo oli mahtava. Se oli vanha, puinen ja kodikas jästitalo, monella tavalla mukavampi, kuin ylisiisti ja aristokraattinen Kalmanhanaukio. Siellä vallitsi usein järjestelmällinen kaaos, josta Sirius erityisesti piti. Sen lisäksi se sijaitsi avaran pellon vieressä ja ehkä kilometrin päässä pienestä lammesta, joka oli lyömätön uimapaikka. He molemmat rakastivat uimista.

Remus haukotteli ja sulki silmänsä. Hän tunsi itsensä uniseksi ja onnelliseksi.
Sirius katseli ystäväänsä sivusilmällä, kullanruskeita hiuksia, jotka sojottivat kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin ilmansuuntiin, pitkiä ripsiä, valkoisen paidan verhoamaa laihaa vartaloa ja paljaita jalkateriä. Hän tirskahti.
Remus avasi toisen silmänsä. ”Nauratko sinä minulle?” hän kysyi leikkisästi. Sirius muksaisi häntä kevyesti olkapäähän.
”Totta kai, Remi. Näytät ihan tytöltä, kun nukut”, hän sanoi ilkikurisesti.
Tämä sai Remuksen kierähtämään polvilleen. Siriuskin nousi istumaan, mutta seuraavassa sekunnissa ihmissusi oli painanut hänet takaisin patjaa vasten.
”Uskallapas kutsua minua vielä tuolla nimellä”, Remus sanoi, yrittäen pysyä vakavana ja kuulostaa mahdollisimman uhkaavalta. Sirius näytti kieltä.
”Remi, Remi, Remi.”

Syntyi tappelu. Pojat kierivät patjalla, potkien ja hakaten toisiaan, mutta se oli vain leikkiä. He eivät olisi koskaan vahingoittaneet toisiaan tosissaan.
Lopulta Siriuksen oli myönnettävä tappionsa, sillä Remus olisi muuten kutittanut hänet todennäköisesti hengiltä.

Ja siinä he makasivat, hiukset sekaisin ja naurunkyyneleet silmissään. Sirius käänsi kasvonsa kohti Remusta.

”Sanohan, Kuutamo. Oletko koskaan suudellut ketään?”
Remus pudisti päätään. ”En”, hän sanoi, ehkä hieman surumielisesti. Sitten hän lisäsi; ”Tuskin minä edes osaisin.”
Tämä lause nostatti hymyn Siriuksen huulille. Hän painautui lähemmäs ystäväänsä ja kosketti tämän hiuksia. Sitten hän kuiskasi hiljaa ystävänsä korvaan.
”Minä voin opettaa sinua.”

- Stargazer

A/N: Kiitos.