Poissa [Originaali]

Minä muistan miltä tuoksuu kesän ensimmäinen päivä. Juoksin paljain jaloin pihan poikki ja kuuntelin tuulen suhinaa. Istuin mökin laiturilla, söin mansikkajäätelöä ja se maistui ihan kesältä. Sitten minä ja Iisa nukuimme makuupusseissa, katselimme tähtiä, kerroimme hauskoja juttuja ja nauroimme itsemme kipeiksi.

Minä muistan sen selkeästi. Äänet, kuvat, sanat, kaiken sen. Mutta sitten on aikoja, joista en muista yhtään mitään. Pelkkää mustaa ja harmaata. Muistot ovat alkaneet haalistua, usein mietin, onko se edes totta? Millaista oli elämä, ennen kaikkea tätä?

Ennen minä rakastin elämää ja Iisaa, rakastin laulaa ja maalata. Minä vain nauroin, kaikki oli aina hyvin, koulu, kaverit, harrastukset ja perhe, ihan kaikki. Ei tarvinnut pelätä ja huolehtia.
En ole nauranut kuukausiin, enkä edes hymyillyt.

Alussa minä lupasin itselleni, etten luovuta. Minä vain en ole sellainen, minä olen taistelija! Eläisin täysillä loppuun asti, niin minä luulin ja olin väärässä. Minä en jaksa enää.

Minä vain makaan sängyssä ja tuijotan seinää. Välillä en ajattele mitään, olen vain. Mutta sitten herään taas todellisuuteen ja muistan sen, että sisälläni asuu tauti ja se syö minua pala palalta, kunnes mitään ei ole jäljellä. Ja minulla ei ole pakotietä, koska ei ole keinoa parantua.
Alussa olin vihainen. Vihainen lääkäreille, jotka eivät osaa parantaa, vihainen maailmalle ja Jumalalle, koska hän antoi minun sairastua ja kärsiä, vaikken ollut tehnyt mitään. Kellään ei ole oikeutta tuhota koko loppuelämääni!

Ajan myötä olen kuitenkin oppinut hyväksymään asian, ja kipukaan ei tunnu enää niin pahalta.

Minä muistan miltä näyttää uusi koulu, uudet opettajat. Yhdeksäsluokkalaiset olivat kauhean pitkiä, mutta ei minua pelottanut. Minä ja Iisa näytimme, ketkä määräsivät. Emme me olleet niitä ujoja seinäruususeiskoja, me osasimme pitää hauskaa. Erottamaton kaksikko, minä ja Iisa. Aina ja ikuisesti, Aamen.

Niin sen kuului olla. Ollaan ystäviä, ei väliä, mitä tapahtuu, sitä tavallista ala-aste meininkiä, joka jatkuu vielä ylä-asteellakin. Se on se sama Iisa, joka paiskasi luurin korvaan ja kielsi tuntevansa minut. Se sama Iisa, joka huusi, ettei tahdo olla tällaisen sairaan ystävä, repi sitten kaulastaan ystävyysketjunsa ja heitti sen lattiaan.

Minä itkin koko viikon, ja olin ihan hajalla. Minun piti lopettaa kaikki, en minä voinut jatkaa harrastuksiani ja sitten katosivat ystävätkin. Juuri silloin, kun olisin tarvinnut heitä eniten.
Lopulta jouduin jättämään koulunkin.

Ja täällä minä olen ollut siitä lähtien, tuijottanut huoneen valkoisia seiniä, yrittänyt löytää edes jotain iloa musiikista, kirjoista ja vanhoista muistoista. Olen itkenyt itseni kuiviin ja yön pitkinä tunteina rukoilen kuolemaa, joka tulee aivan liian hitaasti.

Minua väsyttää, ja silmätkään eivät enää pysy auki. Taidan nukahtaa ja nukkua tämänkin päivän pois. Jatkan taistelua sitten huomenna.

Unessa minä seison tähtikirkkaassa yössä. Joka puolella on hohtavan valkoista lunta ja kirpeää pakkasilmaa. Olalla minulla on luistimet ja minä kuljen tuttua reittiä järvelle, jossa minä ja Iisa tapasimme ensimmäistä kertaa.
Järvi on jäässä ja minä vedän luistimet jalkaani. Sitten minä alan liukua pitkin jään täydellistä pintaa, tehden viiltoja ja säröjä. Lumikukkaset putoavat hiuksiini.
Minä näen Iisan, hän luistelee minun luokseni. Me olemme hiljaa, luistelemme vain, käsi kädessä. Minä haluaisin jatkaa sitä ikuisesti, mutta kun aurinko alkaa kivuta taivaalle, minä päästän hänen kädestään irti. Iisa katsoo minua, ja hänellä on kyyneliä silmissään.
”Anteeksi.”

Minä hymyilen.
Ei se mitään, Iisani. Ei se mitään. Sinä saat anteeksi, koska on tullut aika. Minä jätän tämän maailman ja siirryn eteenpäin.

Ja kun aurinko valaisee koko taivaan ja muu maailma alkaa heräillä, minä olen jo poissa.

Stargazer

A/N: Uutta tekstiä, pitkästä aikaa! Kirjoitettu Superchickin Beauty from Painia kuunnellessa (http://www.youtube.com/watch?v=xY6_30XvOSs&feature=related) Ihana kappale, kerta kaikkiaan ^^