Ei sillä, että laskisin [Käännös]

Special Thanks to the Enjie Yeckam, author of this Fic.
I DON'T OWN IT!!!
I'm just translater.

Author: Enjie Yeckam
Main Characters: Sirius, Remus [James, Peter]
Ship: SB/RL
Genre: Drama/Romance
Raiting: T/K 13
Warnings: Slash, hiukan itsetuhoisuutta, pakkosyöttämistä ja kiroilua.
Summary: Sirius rankaisee itseään petettyään Remuksen. Remus kieltää, että jokin olisi vialla. Mutta jokin TODELLA on vialla. Onnellinen loppu.

A/N: Ihan vain, että kaikki varmasti tajuavat; En omista tätä tarinaa!!! Minä siis todellakin vain käänsin tämän. Alkuperäinen tarina löytyy täältä: http://www.fanfiction.net/s/3723957/1/Not_That_Im_Counting
Tämä on ensimmäinen käännökseni. Jos joku tietää tarinan, tai lukee sen nyt englanniksi, minulle saa antaa kommenttia kääntämisestä. Toki tarinaakin voi kommentoida, mutta minua se ei kauheasti hyödytä, sillä en ole sitä kirjoittanut.
Alkuperäistä tekstiä en ole aivan orjallisesti noudattanut, mutta idea, juoni ect on tietenkin pysynyt samana. Kieliasua on hiukan muokattu joissain kohti Suomeen paremmin sopivaksi, joitakin kohtia hieman lyhennetty. Kappalejako on sama, kuin alkuperäisversiossa.


Hän nojasi sängynpäätyä vasten, punaiset verhot kiinni ja polvet koukussa, niin, että hänen leukansa kosketti niitä. Hän pysyi liikkumatta kuin kuollut, jottei kukaan makuusalissa huomaisi häntä – vaikka se olikin hänen oma huoneensa – ja hän saisi pysyä rauhassa.

Hän hypisteli sormiaan alitajunteisesti, samalla kun hänen käsivartensa oli kiedottu säärien ympärille. Muutama musta hius roikkui silmien edessä, estäen näkökentän. Sormet lopettivat liikkeensä, kun ovi avautui ja kahdet askeleet kävelivät huoneeseen. Ovi paiskautui uudestaan kiinni. Hän veti henkeä. Hänen tarkka nenänsä tunnisti tuoksun ja hän puristi silmänsä tiukasti kiinni, jotta hän ei takuulla näkisi mitään.

Makuusalissa oli viimeinen ihminen, joka enää ikinä haluaisi hänet nähdä.

”Sinä tiedät hänen olevan pahoillaan.” Sanoi ääni. Hän tunnisti sen parhaaksi ystäväkseen, Jamesiksi. ”Hän on sanonut niin tarpeeksi monta kertaa.”

”En välitä, mitä hän sanoo.” Toinen ääni vastasi. Äänessä oli epäluonnollisen vihainen sävy. ”Hänen olisi pitänyt ajatella seurauksia, ennen kuin teki mitään. On ihme, ettei häntä erotettu.”

”Olet aika ankara.”

”Todellako?”

”Hyvä on, hän saattaa olla harkitsematon ja itsepäinen joskus. Ja tällä kertaa vielä hiukan enemmän.”

”Hiukan? ” Voi ei. Remus alkoi kiihtyä. ”Olisin voinut tappaa Kalkaroksen!”

”Ja siitä on jo kaksi viikkoa. Etkä ole vieläkään rauhoittunut?”

”Sarvihaara…” Remus – selvästikin tämä toinen ääni – kuulosti hiukan tuhraantuneelta. Poika saattoi kuulla ihmissuden sängyn jousten narahtavan, kun Remus istuutui. ”Haluan vain inhota häntä hetken, okei?”

”Hyvä on” James sanoi epävarmasti. ”Mutta ole varovainen. Siriuksella on tapana tehdä asioista suurempia, kuin mitä ne ovat.”

Eikä ole, Sirius ajatteli murheellisesti. Hän pidätti hengitystään.

”Hän selviää kyllä.” Remus tokaisi. Sen jälkeen ovi avautui ja sulkeutui jälleen.

Sirius huokaisi, painaen päänsä polviin. Hänellä oli outo olo, kuin hän olisi niellyt tiiliskiviä.

”Haluan vain inhota häntä hetken”

Remus inhosi häntä. Mahtavaa. Sirius painoi kynnet sääriinsä ja puri huultaan ollakseen huutamatta.

Hänestä tuntui hirveältä. Hän oli varma, että jos hän voisi tuntea olonsa yhtään pahemmaksi, sänky, jolla hän istui voisi haljeta, ja niellä hänet kokonaisena. Hän oli tehnyt jotakin kauheaa, eikä hän ehkä ikinä selviäisi siitä. Remus ei selviäisi siitä. Hän oli aina vannonut perheelleen, ettei ikinä tekisi sitä.

Hän oli pettänyt ystävänsä yrittäessään satuttaa toista ihmistä.

Se oli juuri sitä, mitä hänen perheensä teki. Käyttivät ihmisiä hyväkseen, ystävystyivät ihmiseen saadakseen selville heistä kaiken, ja käyttääkseen tiedot omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Yksitoistavuotiaana Sirius oli vannonut, ettei hän koskaan toimisi niin. Hän vannoi, ettei ikinä pettäisi Jamesia, tai ketään muuta ystävistään. Ikinä.

Katsohan itseäsi, Siriuksen mieli kirkui. Teit perheesi ylpeäksi sinusta.

Ääni takertui Siriuksen kurkkuun. Mikä roska hän oli!

Hänen vatsansa osoitti mieltään, muistuttaen poikaa siitä, ettei hän ollut syönyt vähään aikaan.

Ei se mitään, hän sanoi itselleen. Ei minun tarvitsekaan. Jos olen Musta, voin myös kohdella itseäni, kuten perhettäni. Kuin roskaa.

------


”Ala tulla, älä ole typerä…”

”En olekaan!” James puolustautui. Hän haroi hiuksiaan ja asetteli laseja mennessään. ”Hän suostuu tällä kertaa, tiedän sen.”

”Mikä tekee tästä kerrasta erilaisen?” Peter kysyi, avasi muotokuva-aukon ja asteli sisään.

”Minä sanon kohteliaasti, enkä ryntää suoraan asiaan!”

”Ja sehän auttaa” Remus virnuili.

Kolme nauravaa poikaa hiljentyivät, kun he saapuivat oleskeluhuoneeseen. Se näytti hyvin normaalilta. Tuli rätisi mukavasti, ulkona riehuva talvi oli lähes mennyttä sisällä oleskeleville Rohkelikoille. Valtava punakultainen kilpi riippui huoneen yllä, hohtaen ylpeyttä kaikille, jotka kävelivät ohi. Kaikki oli normaalia Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa.

Paitsi että Sirius makaili sohvalla, kirja jalkoja vasten.

Hän opiskeli.

Sirius inhosi opiskelua.

”Anturajalka?” James kysyi ja käveli pojan luo. Sirius nosti katseensa. Hänen silmänsä olivat sulkeutumassa ja hiukset roikkuivat elottomina hänen päänsä sivuilla. ”Oletko kunnossa?”

”Olen.” Sirius tokaisi, ja jatkoi lukemista.

”Mitä sinä teet?” Peter kysyi hiljaa tullessaan Jamesin luo.

”Opiskelen, eikö se näytä siltä?” Sirius mutisi.

”Mutta V.I.P:t ovat kuukausien päästä, eikä läksyjen tarvitse olla valmiita vielä kolmeen päivään.” James huomautti. ”Ja mikset ollut lounaalla?”

”Samasta syystä, kuin en ollut aamiaisellakaan.” Sirius sanoi, nostamatta katsettaan. ”Enkä minä läksyjä tee. Tein ne jo tunteja sitten.”

”Nukuitko yhtään?” Peter tiedusteli. Sirius kohautti olkiaan.

”Ei sillä ole väliä.” Hänen äänessään oli hiukan kyllästynyt sävy.

Remus katseli kohtausta yllättyneenä. Sirius inhosi opiskelua. Hän ei pitänyt läksyistä, eikä myöskään nälkäisenä olosta.

”Olen vähän huolissani.” James sanoi, kun pojat poistuivat oleskeluhuoneesta, jättäen Siriuksen lukemaan muodonmuutosten viimeistä kappaletta. ”En usko, että hän nukkui viime yönä.”

”Hän meni nukkumaan aikaisemmin kuin kukaan meistä” Remus huomautti. Hän veti vaalean ruskeat hiuksensa korvan taakse

”Se ei tarkoita, että hän olisi nukkunut” James intti. ”Tai siis, mistä me tiedämme? Hän pitää ne hiton verhot kiinni koko ajan! Tuskin tiedämme, onko hän huoneessa vai ei!”

”Yrität vain todistaa, että jotain on pielessä.” Remus väitti vastaan. ”Hän on aivan kunnossa, ihan totta!”

”Silti.” James hankasi leukaansa. ”Tarkkaillaan häntä. Katsotaan, jos jotain epätavallisia muutoksia ilmenee.” Hän vilkaisi nopeasti Peteriä. ”Enää yhtään epätavallisempia.”

----

Kolme viikkoa, viisi päivää, kaksi tuntia siitä, kun se tapahtui. Neljäkymmentäkolme minuuttia, kolmekymmentäkaksi sekuntia.

Kolmekymmentäkolme.

Kolmekymmentäneljä.

Ei sillä, että kukaan laskisi.

Sirius raapusti tarpeettomasti pergamenttiin, rypisti otsaansa. Miksi hänen kätensä tärisivät koko ajan? Se sai hänen hankalasti luettavasta käsialastaan vieläkin epäselvempää. Eikö hän osannut tehdä mitään oikein?

Hän kirjoitti viimeiset sanat, kääri pergamentin ja nousi ylös. Hän laahusti luokan eteen. Typerät jalat. Ne eivät toimineet kunnolla.

Sirius paiskasi valmiit Liemien kotitehtävänsä Kuhnusarvion työpöydälle. Animaagi teki sen voimakkaammin, mitä tarkoitti, ja ääni sai kaikki kääntämään päänsä. Siriuksen käsi tärisi, ja hän joutui tappelemaan pysyäkseen pystyssä.

Sirius oli ensimmäisenä valmis. Jopa Kuhnusarvio oli hämmästynyt.

”Hyvänen aika, Herra Musta!” hän huudahti. ”Sinä hämmästytät minua!”

”Voinko lähteä nyt?” Sirius kysyi ilottomasti. Hän huojui hiukan. ”Minulla on hiukan muita töitä, jotka pitäisi saada valmiiksi.”

”Mene vain.” Kuhnusarvio vilkaisi varovasti Remusta – toivoen saavansa vihjeen siitä, mitä oikein oli tapahtunut – ja heilautti kättään ovea kohti, josta Sirius hetkessä käveli ulos.

Joku potkaisi Remusta lujaa jalkaan, ja hänen piti purra kieltään tukahduttaakseen älähdyksen. Hän katsoi Jamesia, joka oli selvästikin häntä potkaissut.

”Mitä?” Remus kuiskasi äkäisesti. Hän hieroi jalkaansa toista säärtään vasten.

”Et huomannut mitään epänormaalia hänessä? ” James mutisi.

”Hän palautti kotitehtävänsä.”

”Joita ei olisi kuulunut tehdä vielä kahteen päivään.” James selvensi. ”Kotitehtävät, jotka edellyttävät sen hemmetin kirjan lukemista.”

”Et voi sanoa, että kaikki olisi hyvin.” Peter lisäsi.

”Kaikki on hyvin.”

”Oletko edes nähnyt häntä viime aikoina?” James kysyi epäuskoisesti. ”Milloin olet nähnyt hänen syövän mitään?”

”Milloin avasit hänen sänkynsä verhot, ja näit hänen nukkuvan?” Peter jatkoi.

”Milloin hän viimeksi teki kepposen?”

”Milloin näit hänet viimeksi ilman tekstikirjaa – jota hän niin kovasti inhoaa?”

”Hyvä on!” Remus sanoi hiukan liian lujaa. Kynien rapina loppui hetkeksi. Remus punastui. ”Ehkei kaikki ole ihan kunnossa.”

”Yritin kertoa viime viikolla, Kuutamo.” James kuiskasi. ”Hän on sekaisin. Hän rankaisee itseään paljon enemmän, kuin on tarpeellista.”

”Sinä siis luulet hänen tekevän kaiken tuon, koska on pahoillaan siitä mitä teki?” Remus muutti mieltään nopeasti. Sirius oli täysin kunnossa.

”Juuri niin.” James selitti. ”Ja jos sinä et tee mitään, hän satuttaa vielä itseään.”

Remus tuhahti. Niin varmaan.

-------

Täysikuu.

Itse asiassa se oli jo nousemassa horisontissa. Sirius katseli sitä. Hän vilkaisi sitä nopeasti, ennen kuin livahti Tällipajun kautta Rääkyvään Röttelöön.

”Sinun ei olisi kannattanut tulla.” James kuiskasi ja auttoi kompastelevan pojan oviaukosta. ”Jos Remus -”

”Remus muistaa vain pätkiä näistä öistä.” Sirius huomautti. Se oli ensimmäinen kerta, kun Sirius oli itse asiassa puhunut kellekään muutamaan päivään. ”En voi antaa hänen olla täällä ilman minua.”

”Jos hän muistaakin -”

”Hän voi ainoastaan huutaa minulle.” Siriuksen äänessä oli surullinen sävy. ”Sen minä nyt kumminkin ansaitsen.”

James aikoi vastata, mutta silloin hän kuuli Remuksen huutavan. Kaikki kolme Kelmiä muuttivat muotoaan, ja kohtasivat ihmissuden, joka seisoi keskellä huonetta.

Hirvi – James katsoi koiramuodossa olevaa Siriusta, ja harkitsi hetken, että hän muuttuisi takaisin ja raahaisi koiran ulos. Hänen kylkiluunsa erottuivat selkeästi pitkän turkin alta. James päätti korjata asian.

Ihmissusi nuuski Anturajalkaa, ja osoitti tunnistavansa koiran jotenkuten. Sirius seisoi paikallaan kuin patsas. James näki kuinka hän rentoutui hiukan, jolloin Ihmissusi paiskasi hänet päin seinää, kuten sillä oli välillä tapana tehdä.

Sinä yönä ihmissusi ahdisti koiraa, painoi hänet nurkkaan niinä muutamina tunteina, kun hän oli suden muodossa.

James näki, kuinka hermostunut Anturajalka oli. Hän tiesi, että Animaagi oli odottanut jonkin osan Remuksen mielestä haluavan repivät hänet kappaleiksi.

James katseli surullisena, kuinka Siriuksen korvat painautuivat päätä vasten ja häntä koipien väliin. Koira asettui makuulle tassut kuonon päällä. James arvasi hänen ajatuksensa.

Ihmissusi hyväksyi minut vain, koska olen tuoretta lihaa.

Mahtavaa James mietti vihaisesti, ja hyppäsi pois ihmissuden kynsien ulottuvilta. Ilmeisestikin Ihmissusi oli päättänyt kuka oli vienyt ruuan pois hänen ulottuviltaan. Siinä tapauksessa ei ollut kovin järkevää pysyä hänen vierellään. Nyt minulla on jotain muutakin, mistä huolehtia.

-----

Kuusi viikkoa, neljä päivää, kolmetoista tuntia siitä, kun virhe oli tehty. Viisitoista minuuttia ja kaksitoista sekuntia.

Kolmetoista.

Neljätoista.

Ei sillä, että hän laskisi tietenkään.

Sirius tuijotti ulos ikkunasta ja hieroi silmiään. Pyjama roikkui hänen päällään, tuskin edes kosketti lantiota. Hän oli lukenut aivan liikaa; Hänen silmänsä olivat sameat, mikä hankaloitti näkemistä.

Hän inhosi lukemista.

”Kuka siellä?”

Jos Siriuksella olisi ollut yhtään voimia jäljellä, hän olisi hypännyt säikähdyksestä. Nyt hän ei kuitenkaan jaksanut liikatakkaan. Joululoma oli tulossa – Kolme viikkoa, kolme päivää, tällä kertaa hän todellakin laski – Ja hänellä oli jonkin aikaa kerätä hiukan lisää energiaa.

Remus seisoi portaiden alapäässä, tuijottaen Siriusta, joka raahautui sohvalle. Remus siristi silmiään.

”Sirius?” Hän kysyi. ”Miksi sinä olet hereillä?”

”Mitä sinä teet täällä?” Sirius huomautti. ”Kello on varmasti kolme aamuyöllä.”

Remus rypisti otsaansa. Molemmat olivat hetken hiljaa. Sitten hän jatkoi.

”Sinä olit paikalla, vai mitä?” Hän aloitti. Sirius näytti miettivän. ”Täysikuuyönä. Muistan ison mustan koiran.” Siriuksen ilme muuttui. Hän laittoi kätensä puuskaan. ”Enhän satuttanut sinua?”

”Mene nukkumaan.” Sirius pyysi. ”Meillä on tunteja heti aamulla.”

”Miksi sinä et ole nukkumassa?” Remus kysyi. Sirius tuijotti tiukasti lattiaa. ”Sinä et nuku, vai mitä? Kauanko se on jatkunut?”

”Sillä ei ole väliä.” Siriuksen ääni oli katkera. ”Ala nyt mennä.”

Hänen äänensä kylmyys satutti Remusta. Poika käänsi katseensa portaisiin.

”Hyvä on.” Hän ärähti. ”Näännytä itsesi kuoliaaksi, äläkä nuku. Sama se minulle on.”

Sirius tunsi, kuinka kyynel hänen silmäkulmastaan tipahti poskelle.

”Niin minullekin.”

------

”Herra Lupin?”

Remus kohotti katseensa Muodonmuutosten Professoriin. Hän oli ollut juuri pakottamassa papukaijaansa takaisin häkkiin, muutettuaan sen ensin sulkakynäksi ja takaisin. Muut oppilaat rynnivät ulos luokasta, Sirius ensimmäisten joukossa.

Sirius oli vaikuttanut hieman heikommalta, kuin yleensä. Hän nukahteli usein milloin missäkin, ja liikkui yhä vähemmän muiden seurassa. James oli juuri sanonut, ettei ollut nähnyt Siriusta kahteen päivään.

”Niin, Professori?” Remus kysyi.

”Tulisitko tänne?” Professori McGarmiwa pyysi. Remus käveli hänelle osoitetulle paikalle, ja istui alas. ”Minulla olisi hiukan asiaa ystävästäsi.” Hän risti kätensä pulpetin päälle, beigen värisen vihon vierelle.

”Kenestä?” Remus tiesi tasan tarkkaan kenestä, mutta hän koetti välttää aihetta. ”Minulla on monta ystävää.”

”Sirius Musta.” Muodonmuutosten opettaja sanoi. ”Oletko huomannut mitään muutoksia hänessä?”

”Ehkä joitakin.” Remus myönsi.

”Kauanko ne ovat jatkuneet?”

”Seitsemän viikkoa, kaksi päivää, seitsemän tuntia.” Remus sanoi viipymättä. Hän vilkaisi kelloa. ”Yhdeksäntoista ja … puoli minuuttia.”

Professorin katse sai Remuksen rentoutumaan.

”Ei sillä, että laskisin.”

”Etpä tietenkään.” McGarmiwa sai kasvoilleen ilmeen, jota Remus sanoi puolihymyksi. ”Joka tapauksessa, oletko huomannut kuinka… Hurjia? Nämä muutokset ovat olleet?”

Remus pudisti päätään.

”Hän on ärtyneempi kuin yleensä. Ja kaatuilee aika paljon.” Hän sanoi kevyesti. ”James ja Peter ovat huolissaan, mutta minusta kaikki on kunnossa.”

”Ai, minä en usko, että näin on.” Professori avasi vihon, ja asetti sen puhuessaan pöydälle. Remus katsoi kuvaa vihon sivulla. Sirius seisoi hymyillen iloisesti, ja kameralle vilkuttaen. Aivan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

”Tämä otettiin noin kahdeksan viikkoa sitten. Taisit ottaa sen itse.”

”Huomaan.” Remus sanoi varovasti. Hän oli tosiaan näpännyt kuvan Siriuksesta. Hän näytti onnelliselta. Se kirpaisi Remuksen sydäntä.

”Ja tämä..” McGarmiwa käänsi esiin uuden sivun, jolla oli myös kuva. ”…Otettiin juuri eilen.”

Remuksen piti kieltää itseään kääntämästään päätään pois. Kuvan animaagi oli todella laiha. Kasvot olivat kuopalla unen ja ruuan puutteesta, eikä hymystä ollut tietoakaan. Hänen täytyi keskittyä pystyssä pysymiseen. Hiukset roikkuivat, eivätkä lainehtineet hänen kävellessään, kuten normaalisti. Remus kaipasi hänen hiustensa liikettä.

Kun Remus ei enää kestänyt katsoa toista poikaa, hän alkoi tarkkailla kuvan viereen kirjoitettua tekstiä. Se oli pieni raportti, jossa olivat Siriuksen viimeisimmät arvosanat.

”Niin kuin huomaat, hänen silmissään on muutakin kuin ärtyneisyyttä.” Professori selitti. Remus avasi suunsa, ja sulki sen.


”Professori..” Hän aloitti. ”Ei hän voi olla ---”

”Eikö?” McGarmiwa nojasi selkänojaa vasten, ja huokaisi. ”En haluaisi myöntää, mutta hän selvästikin voi, ja on”


”Mutta… Miksi?”

”En uskoa, että se on minun tehtäväni kertoa.” Professori huomautti. ”Te ette koskaan saa tätä selvitettyä, jos minä annan vastaukset. Teidän täytyy itse selvittää, miksi hän tekee tämän itselleen.”

”Se ei auta, Professori.” Remus huokaisi.

”Tiedän.” Professori nousi ylös, viitaten Remusta poistumaan. ”Mutta kun nyt olen istuttanut ajatuksen päähäsi, voi alkaa selvittää, miten tilanteen saisi korjattua.” Hän johdatti Remuksen ulos, ja sanoi rauhallisesti ennen kuin sulki oven ”Alahan mennä, Liemiä seuraavaksi.”

-----


Sirius oli hiukan vihainen. Miksi ihmeessä? Hänet oli varsinaisesti heitetty ulos Liemien luokasta. Hyvän on, hän oli hiukan kaatuillut paikalleen mennessään, mutta hän ei silti ollut pyörtynyt tai vastaavaa.

Joten Liemien opettaja ja kaksi kelmiä – Remus ei ollut paikalla – käskivät hänen kerätä tavaransa ja häipyä. Sirius oli viilettänyt makuusaliin, vetänyt kaavun päältään, ja käärinyt paitansa hihat kyynärpäiden yläpuolelle.

Nyt hän istui lattialla sänkyynsä nojaten. Hän piteli hiuksistaan kiinni, ja kiskoi niitä, kuin olisi yrittänyt repiä ne päästään.

Miksi he olivat niin huolissaan? Hän ei ansainnut sitä. Ei ansainnut ketään.

Viimeinen ajatus pysäytti hänet. Hän ei ansainnut ketään. Miksi se särki hänen sydämensä?

Hän huokaisi vihaisesti, ja pamautti yöpöytäänsä nyrkillä. Pöydällä oleva lamppu tipahti, ja räsähti lattialle. Sirius sai syvän haavan käteensä.

”Mahtavaa.” Hän mutisi, ja hävitti sirpaleet sauvallaan. ”Ihan kuin viiltelisin.”

Hän nousi, ja käveli vessaan. Hän otti pyyhkeen, ja painoi haavaa tiukasti. Punakultainen pyyhe muuttui nopeasti veriseksi ja märäksi. Siriuksen piti pestä haava, ja kääriä toinen pyyhe sen ympäri, ennen kuin verenvuoto lakkasi.

Hän ojensi kätensä, ja tutki haavaa. Hän tajusi, että se voisi herättää paljon kysymyksiä – varsinkin, jos James huomaisi. Poika menettäisi malttinsa lopullisesti. Enää miettimättä hän kiirehti matka-arkulleen, ja veti kaavun takaisin päälleen. Hän kääri hihat alas, peittäen viillon huolellisesti.

Sirius tunsi olonsa hiukan huteraksi. Ehkä hän oli menettänyt hiukan enemmän verta, kuin oli kuvitellut. Hän laskeutui portaat alas, ja käpertyi sohvalle pää käsien välissä. Hän ajatteli levätä hetken.

Vähitellen turhautuneisuus vaihtui uneliaisuudeksi. Hän ei kuitenkaan aikonut nukahtaa, sillä hän ei kestänyt nukkumista. Hän pystyi nukkumaan vain, kuin voimia ei ollut jäljellä ja ainoa vaihtoehto oli vajoaminen painajaisten täyttämään unimaailmaan, jossa Remus inhosi häntä, ja kaikki muut käyttäytyivät, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kun hän oli pysynyt täysin liikkumattomana puolituntia, muotokuva-aukko aukesi. Sirius hämmästyi. Liemet olivat ohi, ja jokainen, joka oli joku, oli syömässä päivällistä.

Ilmeisesti Sirius ei pitänyt itseään kenenäkään.

Jostain syystä hän ei ollut yllättynyt, kun Remus astui sisään, Peter ja James kannoillaan. He etsivät Siriuksen katseellaan, ja kiirehtivät sohvalla makaavan pojan luo. Sirius yritti katsoa minne tahansa muualle.

Hento kalaus ilmoitti, että jotakin oli juuri laskettu pöydälle sohvan eteen. Hän kurkisti pöydän suuntaan, ja näki pöydällä lautasen, jolla oli ruokaa.

Hyvän tuoksuista ruokaa, koira Siriuksen sisällä kertoi. Kauan siitä oli, kun hän oli viimeksi syönyt kunnolla?

Seitsemän viikkoa, kaksi päivää, seitsemän tuntia, viisikymmentä viisi minuuttia ja kaksitoista sekuntia, hänen mielensä kertoi. Ei sillä, että laskisin. Hän tuijotti pihviä edessään.

”Mitä tuo on?” Kysymys oli tyhmä, mutta hän halusi keskittää huomionsa muualle.

”Syö se.” Remus käski lyhyesti. Sirius pudisti päätään. Perunat lautasella näyttivät lähes täydelliseltä. Merlin, hän toivoi, että olisi voinutkin syödä.

”Ei ole nälkä, sori” Hän kohautti olkiaan.

”Me odotamme.” James sanoi, äänessään kiukkua ja itsepäisyyttä. Hän asetti kätensä puuskaan.

Sirius nousi istumaan. päätään pudistaen. Hän koetti seistä. Huojuttuaan hetken, hän nappasi kiinni sohvasta pysyäkseen pystyssä.

”Ei, James” Hän kieltäytyi, ja kääntyi lähteäkseen. Remus nappasi kiinni hänen olkapäästään.

”Me annamme sinulle kaksi vaihtoehtoa. Joko sinä syöt vapaaehtoisesti…” Hän kuiskasi vaarallisesti. ”Tai sitten me pakkosyötämme sinut, jota minä en varsinaisesti toivo.”

”Minulle ei ole nälkä.” Sirius ravistautui irti Remuksen otteesta. Hän marssi portaat ylös.

Muut seurasivat häntä, lautanen käsissä.

Kaksi ihmistä nappasi Siriuksen. He pakottivat hänet selälleen sängylle. James ja Peter pitivät Siriusta paikallaan, painaen häntä olkapäistä.

Sirius tajusi hämärästi, että Remus oli ryöminyt hänen luokseen, ja istui nyt hänen vatsansa päällä hajareisin.

”Olen pahoillani, Anturajalka.” Hän sanoi tarkoittamatta sitä. ”En tosiaankaan tahtonut tehdä tätä.”

”Päästä minut.” Sirius pyysi, ja rutisti silmänsä kiinni. Hän koetti saada sekä Peterin, Jamesin että Remuksen päästämään hänet irti. Hän yritti hillitä hermostuneisuutta, sillä Remus oli juuri puhunut hänelle. Puna levisi hänen kasvoilleen.

”Ei.” James painoi Siriuksen olkapäätä lujempaa. ”Sinä et ole syönyt tarpeellista määrää melkein kahteen kuukauteen. Olet syönyt juuri sen verran, että pysyt hengissä. Me katsomme, että sinä syöt nyt ja sitten sinä nukut, helvetti soikoon. Ja jos sinä heräät ennen kuin me herätämme sinut, minä haen Poppyn tänne tunkemaan unijuomaa kurkustasi alas!”

”Mutta minä en—” Se oli virhe. Samalla kun James oli selvittänyt toimintasuunnitelman Siriukselle, Remus oli leikannut palan pihviä. Kun Sirius avasi suunsa puhuakseen, Remus työnsi haarukan hänen suuhunsa.

”Jos sinä syljet sen ulos, minä liimaan suusi kiinni, kunnes sinä nielet. Tee meille kaikille palvelus ja säästä aikaa.” Remus varoitti. Sirius älähti, mutta alkoi pureskella ruokaa hitaasti.

Heidän ei tarvitse syöttää minua, ääni hänen päässään sanoi. Minä voin ihan hyvin tehdä sen itse.

”Kaverit, tämä on aika alentavaa. Jos te annatte minun…” Remus keskeytti hänen lauseensa työntämällä uuden haarukallisen hänen suuhunsa.

”Hän taitaa luovuttaa, Remus.” Peter huomautti. Remus ravisti päätään.

”En usko.” Hän sanoi. ”Sirius ei luovuta helpolla, hän on epätoivoisen itsepäinen. Hän luulee tietävänsä mihin hän pystyy ja mihin ei. Hän myös luulee tietävänsä, miten hän voi rankaista itseään.”

”Mitäh?!” Sirius ei tainnut ymmärtää Remuksen juonta, sillä hän oli avannut suunsa jälleen. Remus pakotti hänet syömään lisää.

”Juuri niin.” Remus jatkoi. ”Vaikka se onkin alitajuntaista, sinä vain rankaiset itseäsi virheestäsi.”

Sirius nielaisi. Hän luovutti, ja avasi suunsa, jotta Remus voisi pakottaa hänet syömään lisää. Hänen ei tarvinnut odottaa kauaa.

Osa ruuasta ei päässyt hänen suuhunsa asti. Remus sipaisi hänen huuliaan, ja pyyhki sen pois.

”Minä luulin sinun vain murjottavan suurimman osan ajasta.” Remus vakuutti. ”Hän rypisti kasvojaan ja Sirius näki häivähdyksen syyllissyyttä hänen kasvoillaan. ”Mutta sitten sinä aloit laihtua ja katoilla todella pitkiksi ajoiksi. Minä kurkistin vihkoon, joka Minervalla oli pöydällään – se oli takuulla jätetty siihen, se nainen muistuttaa aivan liikaa Dumbledorea – ja näyttää siltä, että arvosanasikin ovat nousseet huomattavasti.”

”Ja miten se kaikki liittyy tähän?” Sirius kysyi. Remus syötti häntä lisää.

”Se juuri on idea, ole hiljaa ja anna minun selittää.” Remus jatkoi. ”Sinä inhoat opiskelua. Inhoat kotitehtäviä. Miksi ihmeessä sinä tekisit molempia yhtä ahkerasti, kuin minä?”

”Siihen on syy, joka oli vain liian ovela, että kukaan tajusi.” Remus keskeytti hetkeksi. ”Arvosanasi nousivat, koska teit tehtäväsi, joita inhoat. Sinä vitkastelet aina niiden kanssa, kunnes ainoa mahdollisuutesi on kopioida minun tehtäväni. Joten miksi ihmeessä opiskelet yhtäkkiä niin paljon?”

”Juuri siksi, että sinä inhoat sitä.”

”Tuossa ei ole mitään…” Sirius aloitti. Remus hiljensi hänet työntämällä lisää ruokaa hänen suuhunsa.

”Hiljaa. En lopettanut vielä.” Remus veti syvään henkeä, ennen kuin jatkoi. ”Tietenkin siinä on järkeä. En ole edes selittänyt kaikkea. Pointtini on se, että tämä on sinun tapasi rankaista itseäsi. Teet itsesi onnettomaksi, sillä luulet ansaitsevasi sen.”

”Haluatko lisää todisteita? Et ole syönyt Suuressa Salissa viikkoihin. Ajattelin, että sinä syöt keittiössä. Seurasimme sinua kartan avulla. Sinä kuitenkin vain laihdut koko ajan, ja syöt juuri sen verran, että selviät joka päivästä.”

Kun Remus tajusi, mitä hän itse asiassa sanoi, hän hätkähti rajusti. Hän ei ollut ajatellut asiaa niin tarkasti. Remus tuijotti mustahiuksista poikaa, ja hänen silmänsä laajenivat hiukan, kun hän mietti Siriusta kuolemassa. Hän veti Siriuksen hiukset pois hänen silmiltään, nähdäkseen alakuloisen ystävänsä paremmin.

”Ja miksi?” James katkaisi hiljaisuuden, joka näytti nielaisseen ihmissuden. Remus räpytti silmiään, ja ravisti päätään rajusti, karkottaen kauhean ajatuksen päästään. Hänen piti saada Sirius tajuamaan asian ydin.

”Sinä rankaiset itseäsi.” Remus selvitti, ja jatkoi Siriuksen syöttämistä. ”Luulet, ettet ansaitse syödä. Joten sinä et syö.”

”Mutta miksi minä…”

”Älä puhu ruoka suussa, se on rumaa” Remus huomautti. Sirius nielaisi, ja yritti epätoivoisesti puhua. Remus tuuppasi uuden haarukallisen hänen suuhunsa, ennen kuin hän ehti aloittaa.
”Sinä et myöskään nuku, tosin minä en usko, että teet sen tahallasi. Pidät nukkumisesta niin paljon, että sinun on yksinkertaisesti mahdoton pysyä valveilla, vain koska luulet, ettet ansaitse nukkua. Ennemmin tai myöhemmin, olisit antanut itsesi nukahtaa.” Remus viivytteli hetken, ja veti kastanjanruskeat hiuksensa korvan taakse.

”En usko, että sinä tarkoituksellisesti pysyt hereillä. Olen melkein varma, että sinulla on insomnia. [T/N: ”Unettomuus”] Remus arveli. ”Mutta se ei tarkoita, etteikö sillä olisi tekemistä pienen erehdyksesi kanssa. Lyön vetoa, että sinulla on hiukan liiankin syyllinen olo, ja näet siksi painajaisia. Jos sinä pysyt hereillä, et myöskään näe niitä.”

Sirius nielaisi nopeasti, ja puhui äkkiä.

”Mutta miksi ihmeessä minä…”

”Hiljaa.” Remus työnsi viimeisen palan pihviä Siriuksen suuhun. ”Kuuntele nyt. Et ole edes tehnyt kujeita seitsemään viikkoon, olet tuskin edes ajatellut sitä.” Hän virnisti.

Sirius hämmästyi. Oliko siitä jo niin kauan?

”Näytät ymmärtävän.” Peter ilmoitti. James huokaisi, ja hellitti otettaan hieman. Hän laski päätään alemmas, ilmeisen helpottuneena.

”Ainakin me saimme hänet järkiinsä ennen Joululoman alkua. Hän olisi jäänyt tänne yksin, ja jotain olisi takuulla tapahtunut.” Hän kommentoi.

”Huomaatkos?” Remus lopetti. ”Olet rankaissut itseäsi kahden kuukauden ajan minun pettämisestäni.”

Siriuksen ilme synkentyi. Hän väisti Remuksen läpitunkevaa katsetta.

”Voitko päästää minut irti nyt?”

Remus vilkaisi Peteriä ja Jamesia. He olivat saaneet Siriuksen syömään, sekä tajuamaan mitä hän itselleen teki.

”Hyvä on.” Remus myöntyi ja nousi Siriuksen päältä. Peter päästi irti hänen olkapäästään.

James ponnisti itsensä ylös, ja nappasi vahingossa Siriuksen käsivarresta mennessään. Sirius huudahti, kun Jamesin sormet puristuivat käsivarressa olevan pitkän viillon ympäri.

”Mitä nyt?” James kysyi. Sirius tempaisi kätensä pois, ja koitti olla tärisemättä. Hän hyppäsi äkkiä alas sängyltä ja nousi hiukan huterasti ylös. Remus otti kiinni hänen käsivarrestaan, ja piti häntä paikoillaan.

”Ei mitään.” Sirius valehteli. James nappasi hänen kätensä takaisin, ja veti hänen hihaansa ylemmäs.

Hänen yrityksensä puhdistaa haava eivät olleet auttaneet. Veri ei ollut hyytynyt, vaan vuosi hiukan edelleen. Haava oli alkanut muuttua hiukan kellertäväksi keskeltä.

Kolme suuta avautuivat järkytyksestä. Peterin silmissä oli inhoa; Hän ei ollut koskaan pitänyt haavoista. Kuka tietää, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi itse sellaisen saanut. Remus tuijotti näkyä syyllisenä, koska luuli haavan syntyneen hänen takiaan. James oli raivoissaan. Hän irrotti otteensa, mutta hänen kätensä tärisivät suuttumuksesta.

”Se ei ole sitä miltä—”

”Eikö?!” James huusi. ”Sillä se helvetti sentään näyttää siltä, että sinä viiltelit!”

”Minä en viiltele.” Sirius vastasi.

”Älä valehtele, Sirius!” James raivosi. ”Teitkö tämän itse?!”

”No tietenkin, mutta en tarkoituksella.” Sirius vastasi. James älähti.

”Ja mitä sinä sitten kuvittelit minun ajattelevan, kun…”

”Anna olla.” Remus keskeytti.

”Mitä?!” James yllättyi. ”Remus, hänen kädessään on haava, joka on yhtä suuri kuin Hevoskotkan kavio, ja sinä käsket minun…”

”Antaa olla, juuri niin.” Remus vastasi, ja työnsi Jamesin kauemmas Siriuksesta. ”Sinä ja Peter.” Hän astui lähemmäs Jamesia, ja kuiskasi hänen korvaansa. ”Minä puhun hänelle.”

James mietti hetken, jättäisikö hän ystävänsä kahdestaan, vai ei. Sitten hän osoitti Remusta sormellaan suoraan naamaan.

”Viisi minuuttia.” Hän kihisi. ”Jos te ette tule alas sen jälkeen, raahaan teidän molemmat sairaala siipeen.” Sen sanottuaan hän tömisteli ulos makuusalista, raahaten Peterin mukanaan.

Vou, Remus ajatteli. En ole koskaan nähnyt Jamesia tuollaisena.

Kun ovi oli sulkeutunut, Sirius käänsi selkänsä Remukselle. Hän sormeili käsivarttaan ja mietti, kuinka selittäisi ihmissudelle, ei ollut tarkoittanut satuttaa itseään.

”Teitkö sinä sen?” Remus kysyi. Sirius katsoi häneen varovasti.

”En tahallani.” Sirius huokaisi hetken kuluttua. Hän ei voinut käsittää, miten sellainen ihminen, joka inhosi häntä enemmän kuin Kalkarosta, voisi välittää moisesta asiasta. ”Löin yöpöytää, ja tiputin lappuni. Se meni rikki, ja viilsi minua käteen.”

”Ethän sinä valehtele?” Remus astui askeleen lähemmäs, ja asetti kätensä Siriuksen olkapäälle.

Sirius kääntyi ympäri, ja istui sängylle.

”Miksi se sinua kiinnostaa?” Hän kysyi, äänessään hiukan hätäännystä ja pelkoa, joka sai Remuksen rypistämään otsaansa. ”Sinä inhoat minua. Miksi sinua kiinnostaa, jos minä en syö tai nuku? Miksi ihmeessä sinua kiinnostaa, millaisia arvosanoja minä saan, tai satutanko minä itseäni tarkoituksellisesti?”

Remus kohotti kulmakarvojaan. Siitäkö syystä Sirius oli allapäin? Kuvitteliko hän, että Remus todella vihasi häntä?

”Anturajalka?” Tuttu nimi sai kylmät väreet kulkemaan Siriuksen selkää pitkin. Remus istui hänen viereensä. ”En minä sinua vihaa.” Hän otti Siriuksen ranteen varovasti käteensä ja katseli haavoittunutta kättä. Hän koetti sitä hellästi sormillaan. ”Se ei ole tulehtunut, mutta jos emme pese ja sido sitä, se voi pahentua.”

”Mikset sinä inhoa minua?” Sirius yritti vetää kätensä takaisin, mutta Remus ei antanut. ”Olin kamala sinulle. Sinun kuuluisi inhota minua”

”Luulin hetken, että inhosinkin.” Remus selvensi. ”Olin niin vihainen tapahtuneesta, etten voinut ajatella muuta, kuin vihaamista.” Sirius katsoi poispäin. ”Mutta en minä voi pysyä vihaisena sinulle. Tiedän, että sinä joskus teet, ennen kuin ajattelet. Ja tällä kerta sinä… Käyttäydyit hiukan tyhmemmin, kuin yleensä.”

”Ja kun sinusta tuli paljon etäisempi, luulin sinun vain välttelevän minua, koska en antanut heti anteeksi. En ajatellut ollenkaan, mitä teit itsellesi.” Remus hymyili surullisesti. ”Joten itse asiassa minäkin olen anteeksipyynnön velkaa.”

”Mi-mitä?” Sirius änkytti. ”Tai siis… Ethän sinä tehnyt mitään.”
”Satutit itseäsi.” Remus huomautti. ”Enkä minä tajunnut. Minä tunnen sinut, Anturajalka. Minun olisi pitänyt tajuta, että jotakin oli vialla.”

”Sinä olit vihainen. Sinä—”
”Käyttäydyin kuten perheesi!” Remus huudahti. Hän kaatui taaksepäin, selälleen sängylle; Kuten Sirius hetki sitten. ”Se on viimeinen asia, jota haluan olla.”

Sirius mietti hetken. Sitten hän nojautui Remuksen yläpuolelle, ja nosti tämän leukaa. He katsoivat toisiaan silmiin. Heidän kasvonsa lähentyivät, ja Remus tunsi punastuvansa.

”Sinä et ikinä voisi olla, kuten perheeni.” Sirius kuiskasi. Hän painoi huulensa kevyesti Remuksen huulille.

Se oli kevyt suudelma aluksi, tunnustelua. Tilaisuus ottaa selville, kuinka toinen reagoi. Remuksen sydän hakkasi kiivaasti, kun Sirius kosketti hänen huuliaan. Hetkeen hän ei tuntenut muuta, kuin toisen huulet hänen omillaan.

Siriuksen huulet, itse asiassa.

Remus voihkaisi, antoi Siriukselle sanattoman luvan jatkaa. Sirius nuolaisi Remuksen alahuulta, ja ihmissusi raotti hiukan huuliaan.

Remus äännähti, ja Sirius tulkitsi sen myöntymiseksi. Suudelma syventyi. Sirius tutki tarkkaan Remuksen jokaisen reaktion ja liikkeen, painoi Remuksen maun mieleensä.

Voimakas ääni kertoi, että ovi koetettiin murtaa auki. Pojat joutuivat lopettamaan. Sirius erkani Remuksesta, ja tipahti lattialle loukkaantuneen kätensä päälle. Se sai hänet huutamaan.

”Mitä te oikein teette siellä?!” James huusi ärtyneesti oven ulkopuolelta. Hän paiskasi ovea uudestaan nyrkillään. Ovi lensi auki, ja James tuijotti kahta poikaa, jotka istuivat hengitystään pidättäen. Remus huokaisi, ja auttoi Siriuksen lattialta. ”Älkää vain istuko siinä, minä ihan totta raahaan teidät molemmat sairaala siipeen kohta!”

”Me olemme kunnossa, Sarvihaara!” Sirius ärähti.

”Te olitte täällä kymmenen minuuttia!” James raivosi. ”Olen koputtanut oveen viimeiset seitsemän minuuttia!”

”Me olemme kunnossa.” Remus toisti. Hän piti Siriuksen kädestä, jottei hän enää satuttaisi itseään. ”Oletko okei?” Hän kysyi Siriukselta.

”Parempi, kuin ikinä.” Sirius virnisti. Hän kietoi vapaan käteensä Remuksen vyötärön ympäri.

”Woah.” Jamesin silmät laajenivat järkytyksestä.

”Mitä?” Remus kysyi.

”Sirius ei ole… Kun hän hymyili viimeksi… Siitä on…”

”Seitsemän viikkoa, kaksi päivää, kahdeksan tuntia. Kaksikymmentäviisi minuuttia ja viisitoista sekuntia.” Remus ja Sirius selittivät yhteen ääneen. James kohotti kulmakarvojaan yhdenaikaisuudelle. Remus ja Sirius vaihtoivat tietäviä katseita. Sirius halasi ystäväänsä.

”Ei sillä, että me laskisimme, eh?”

T/N: Siinä se ^^