Characters: Astra, Illusia
Pairing: Astra/Illusia
Genre: Romance, vähän angst, tällainen pohdiskelu :)
Rating: Sallittu
Summary: "Mutta mitä on kauneus?"
A/N: Hmm, eka Femslash tarinani. Tämän piti olla ficci, mutta kun aloin kirjoittaa, minulle selkeni, että tästä ei voi tulla muuta, kuin originaali. Hahmot ovat siis minun, lyricat ovat Nightwishin. Laulu on "Ghost love Score", kymmenen minuutin pituinen orkisterihirvitys, ja aivan ihana kappale. Tässä on vain pätkä siitä laulusta, jaan kappaleen aina mielessäni kolmeen osaan, sillä niissä kaikissa on hiukan erilainen tunnelma, musiikki ja sanat. Joten tämä on ensimmäinen osa :) Kannattaa kuunnella, kappale on aivan ihana ^^
We used to swim the same moonlight waters
Oceans away from the wakeful day
Tiedätkö, ei ole varmaan mitään kauniimpaa, kuin öinen meri.
Vesi hohti kuunvalosta hopeisena, lainehti tummana ja samettisena. Meitä oli kaksi, minä ja Illusia, paras ystäväni. Kaukana muusta maailmasta, kaukana huomisesta päivästä. Ainoa ääni oli meidän oma naurumme, joka kiiri merta pitkin sen jokaiseen kolkkaan. Illusia roiski vettä päälleni ja minä yritin epätoivoisesti suojautua.
Scent of the sea before the waking of the world
Brings me to thee into a blue memory
Myöhemmin me makasimme rannalla, märkinä, mutta onnellisina. Haistoin suolaisen veden tuoksun, tunsin hiekan selkäni alla. Illusia makasi vieressäni, kylmästä hytisten. Leuto kesätuuli suhisi korvani luona, puhalsin hyttysen pois iholtani.
Kun aamuauringon ensimmäiset säteet kiipesivät taivaalle, tarttui Illusia käteeni.
”Astra, muistatko, kun tapasimme ensimmäistä kertaa?” hän kysyi hiljaa kuiskaten. Minä nyökkäsin. Kyllä minä muistan.
Into a blue memory...
Painoin silmäni kiinni.
* * *
Siren from the deep came to me
Sang my name, my longing
Täällä on niin tuulista. En saa pidettyä papereitani järjestyksessä, vaan pelkään, että ne lentävät mereen. Ärsyttävää.
Raivoan tuulelle, typerälle luonnonilmiölle, se sotkee kaiken. Se sotkee riimini ja mustat hiukseni. Ja siinä tuulen kanssa tapellessa huomaan, että joku katselee minua. Tyttö, tuskin minua vanhempi, istuu muurilla ja tuijottaa. Tytön vaaleat hiukset ovat tuulen riepottelemat, mutta siniset silmät nauravat. Päällään hänellä on puhtaanvalkea mekko, joka sointuu posliininväriseen ihoon.
Kun katseemme kohtaavat, hän hyppää alas muurilta ja kävelee luokseni. ”Kuka sinä olet?” hän kysyy uteliaasti, tyttömäisen korkealla äänellään. Olen hetken hiljaa, miettien vastausta.
”Astra”, sanon viimein. Tytön silmissä välkähtää.
”Astra”, hän toistaa pohdiskelevaan sävyyn. Se saa sydämeni hypähtämään. Kukaan ei ole koskaan sanonut nimeäni sillä lailla... tunteella. Ja silloin minä ymmärrän.
Tuo tyttö on se, mitä olen etsinyt, mitä olen kaivannut, ystävää.
Enkä minä edes tunne häntä.
Still I write my songs
About the dream of mine
“Mitä sinä teet?” hän kysyy, viitaten papereihini. Havahdun transsista.
”Ne ovat lauluja”, vastaan ja alan kiireesti keräillä luonnoksiani pois. Hän ojentaa valkoisen kätensä.
”Saanko katsoa?” hän pyytää. Epäröin hetken. Mitä haittaa siitä olisi? Jos hän nauraa, me tuskin ikinä enää tapaamme. Ojennan yhden kirjoituksistani hänelle.
Tyttö alkaa lukea, minä käännän katseeni pois. En uskalla katsoa hänen ilmettään.
Hetken ajan kestää sitä piinaava hiljaisuutta. Sitten hän rikkoo sen.
”Se on tosi hyvä. Mistä se kertoo?”
Tuijotan maata ja rantahiekkaa.
”Unelmista.”
Worth everything I may ever be
“Sinä voisit olla kirjailija.”
Muuhun minusta ei olekaan.
A child will be born again
That siren carried him to me
Hän tarttuu käteeni, varovasti. Minä hätkähdän, en ole tottunut niin äkilliseen kosketukseen.
”Tule”, hän pyytää. Katselen häntä epäluuloisesti.
”Minne me menemme?”
”Tule, minä näytän sinulle jotakin”, tyttö kehottaa, niin viattomalla äänellä, että hänestä on vaikea uskoa pahaa. Katselen ympärilleni.
”Hyvä on, näytä minulle”, vastaan lopulta. Hän lähtee kuljettamaan minua poikki hiekan. Se on kuumaa, jalkojani polttaa. Mietin, mitä olen oikein tekemässä. En tunne häntä ollenkaan, tästä ei ehkä seuraa hyvää.
Enkä siltikään revi kättäni irti hänen kädestään. Seuraan loppuun asti.
Me kiipeämme ylös kalliolle. Kumpikaan ei puhu, ei sano sanaakaan. Lopulta me saavumme huipulle ja henkäisen ihastuksesta.
Se on kauneinta, mitä olen nähnyt. Meri kiiltää timanttisena, se jatkuu silmänkantamattomiin. Vaaleansininen taivas on pilvetön, aurinko paistaa kirkkaana. Hän seisoo vierelläni ja kuiskaa hiljaa:”Minä olen Illusia.”
Kylmät väreet kulkevat selkää pitkin. Se on taianomainen hetki. Minä ja Illusia, uusi ystävämme, seisomme maailman katolla, muiden tavoittamattomissa. Uusi maailma, meidän maailmamme.
First of them true loves
Singing on the shoulders
Illusia, kuka sinä olet?
Minä istun maahan. Illusia seisoo, tuijottaa merta. Valkea mekko liehuu tuulessa, muistuttaen niistä satujen prinsessoista, jotka odottavat kalliolla rakkaidensa paluuta mereltä kotiin. Ehkä Illusia on tällainen prinsessa, joka etsii rakastaan. Minä näperrän mustien hiusteni kaksihaaraisia latvoja. Minäkin haluaisin sellaisen prinssin, oman prinssin, joita on saduissa. Pelkään, ettei kukaan koskaan tule rakastamaan minua, en ole tarpeeksi hyvä. Aina voisi olla hieman kauniimpi, hieman laihempi, hieman viisaampi. Pelkkä kirjoitustaito ei riitä, kuka sitä enää nykyään arvostaa?
”Kaunista, eikö?” Illusian ääni rikkoo lasikuplani, tunkeutuu minun maailmaani.
”On”, minä vastaan. Hän ei lopeta.
”Mutta mitä on kauneus?”
Sitä minun täytyy miettiä hetken.
”Kauneus on puhtautta ja viattomuutta”, vastaan verkalleen. Illusia nyökkää.
”Entä rakkaus? Onko rakkaus kaunista?”
Minä nyökkään. ”Kun välittää aidosti toisesta, se on. Ystävyysrakkaus on kaunista, se on kuin ystävyyttä, mutta vielä läheisempää.” Illusia nyökkää uudestaan. Sitten hän siirtää katseensa merelle.
”Minä olen rakastunut.”
* * *
Of an Angel, without care for love ’n loss
Kiipesin myöhemmin uudestaan samalle kalliolle, mutta se ei näyttänyt samalta.
Illusia oli enkeli, vain hänen kanssaan minulla oli kauneutta, koska kauneus on aina kahden kauppaa. Niin kuin rakkauskin.
My fall will be for you
My love will be in you
If you be the one to
Cut me I’ll bleed forever.
-Stargazer
perjantai 30. toukokuuta 2008
keskiviikko 28. toukokuuta 2008
Kauniita Unia.
Characters: Sirius, Orion, nuori vaalea tyttö (Mainintoina Regulus, Walburga, James, Remus jne.)
Genre: Angst (Taas kerran.)
Rating: K 15 (luulisin)
Warnings: Lasten traumatisointia, epätarkasti (huonosti) kuvailtu raiskaus, mainintana tappo.
Summary: En voi nukkua. Muistan tapahtumat liian selvästi.
A/N: Ihan selvyyden vuoksi: Kursivoidut ovat flashbackejä aikaan, jossa Sirius oli seitsemän vuotta (Ja Bellatrix kuusitoista). Tavallisella fontilla kirjoitetussa Sirius on kolmetoista ja muistelee tapahtumia.
Omistettu FinFanFunin Eleanorille, sillä jos hän ei olisi tartuttanut päähäni Eurythmicsin "Sweet Dreams" kappaletta, olisi tämä jäänyt kirjoittamatta ;D
Kello lyö hitaasti, aivan kuin se raahaisi perässään suurta, painavaa lastia. Makaan hereillä ja tuijotan suuren sänkyni mustaa katosta. Tuskin erotan sitä pimeässä, minä vain tiedän sen olevan siellä, joten ei siitä sen enempää.
En saa unta. Se on minulle uutta, olen aina ollut hyvä nukkumaan, hiukan liiankin kanssa. Välillä minua ei saa ylös ollenkaan, ja äitini ei pidä siitä. Mutta minkäs teet, kun olen välillä niin tolkuttoman väsynyt?
Mutta nyt en voi nukkua. Minulla on mielessä liikaa ajatuksia.
Kello lyö. Yksi... Kaksi... Kolme kertaa. Vatsassani tuntuu inhottavalta. Minun kuuluisi herätä viiden tunnin kuluttua, minun on ihan pakko nukahtaa nyt heti!
Puristan silmäni kiinni, mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Muistan tapahtumat liian selkeästi, voin nähdä ne aivan silmieni edessä.
Minulla on outo tunne siitä, ettei kaikki ole kohdallaan. Vaellan pitkin Kalmanhanaukion autiota käytävää, enkä ole varma, mihin minun pitäisi mennä. Regulus ei ole kotona. Äiti ei ole kotona. Täällä olen vain minä, ja isä.
Minä pelkään häntä, ihan totta. Kuka tahansa pelkäisi, jos näkisi. Hän on pitkä ja vakava. Hiukset ovat mustat, kuten minulla ja harmaat silmätkin, mutta olen sitä mieltä, että ne ovat paljon... Kylmemmät, kuin minun omani. Ja kun hän puhuu, kuka tahansa tuntee itsensä pieneksi ja puolustuskyvyttömäksi. Hän kylvää pelkoa ympärilleen, hän nauttii siitä, minä tiedän sen.
Hän on kamala, mutta rakastan häntä silti.
Askel kerrallaan, astelen kohti isän työhuonetta. Ovi on kiinni, joten koputan.
Kukaan ei avaa.
Uskaltaudun raottamaan ovea, ihan vähän, ihan hiljaa, ja työnnän pääni huoneeseen. Ei ketään. Pöydällä ovat isän paperit ja tuhkakupissa käryävä savuke, muuten huone on täysin koskematon. Suljen oven nopeasti.
Minä en saisi olla siellä. Isä suuttuu, jos saa tietää, että edes koskin koko oveen.
Päätän etsiä isääni toisesta paikasta, hänen ja äidin makuuhuoneesta. Koko talossa on luonnottoman hiljaista. Kun nousen portaita ylös, kotitonttujen päät tuijottavat minua kylmästi. Ne virnuilevat, kuin tietäisivät jotakin, mitä minä en.
Niinhän ne taisivat tietää. Olisi pitänyt totella niitä, juosta pois. Mutta minä tyhmänä jatkoin matkaani.
Saavun oikean oven kohdalle. Sekin on kiinni. Koputan varovasti oveen. Ei vastausta, taaskaan.
Onko isä edes siellä? Painan korvani kiinni oveen. Kuulen sisältä ääniä, ihmeellisiä äännähdyksiä, liikahdusten ääniä.
Rypistän otsaani ja kohotan käteni kahvalle.
Miksen antanut asian olla?
”Isä?”
Avaan oven. ”Isä oletko sinä...”
Lauseeni katkeaa, kuin seinään. Minulla on yhtäkkiä kamalan kylmä..
Sängyllä makaa kaksi hahmoa, jotka eivät selvästikään huomaa, että joku astui sisään. Siinä on isäni, alasti, ilman vaatteita.
Haluaisin astui takaisin käytävään, ja unohtaa näkemäni, mutta jalkani eivät tottele. Seison vain kauhun valtaamana, ja tuijotan isäni alla pyristelevää hahmoa. Hän on tyttö, ehkä korkeintaan Bellatrix-serkkuni ikäinen, vaalea ja siro. Tytön vaatteet ovat suurena myttynä sängyn vieressä. Isäni on litistänyt hänet kokonaan oman ruumiinsa alle, ja tytön kauhistuneesta ilmeestä päätellen hän olisi mieluummin missä muualla tahansa.
”Olet kaunis...” isäni huohottaa, ja suutelee tyttöä väkivaltaisesti. Tyttö havahtuu ja alkaa pyristellä vastaan. Minun tekee pahaa. Puren huultani, jotten huutaisi.
Vihdoin isä vapauttaa tytön suun. Tämä haukkoo henkeä ja kääntää päänsä sivuun.
Hän katsoo suoraan minuun.
Tytön silmät ovat täynnä kyyneliä, kipua ja pelkoa. Hän tuijottaa minua, kuin pyytäen apua, ja avaa suunsa.
Jos hän sanoo nyt jotakin, olen pulassa.
”Olet minun huorani”, isä sihahtaa ja painaa itsensä kiinni tyttöön. Tämä alkaa huutaa.
Painan käsiä korvilleni. Voin edelleen kuulla sen huudon.
Paniikin vallassa peräännyn ovelle ja ryntään siitä käytävään. Juoksen portaita pitkin, omaan huoneeseeni. Käperryn sängylleni, yrittäen saada hengityksen tasaantumaan ja ruumiini lakkaamaan tärisemästä.
En tajua, mitä tapahtuu. Tiedän vain, että isäni tekee jotakin väärää, jotakin kamalaa, eikä minun olisi missään nimessä kuulunut nähdä sitä.
Vasta myöhemmin minä ymmärsin näkemäni, mutta se ei helpota sitä syyllisyyden tunnetta, jota olen kantanut mukanani siitä illasta asti.
Minun olisi pitänyt kertoa jollekulle. Sanoa äidille, mutten uskaltanut, koska hän olisi jättänyt isän. Serkuilleni, mutta he eivät olisi enää ikinä lähestyneetkään taloamme. Olisin voinut kertoa Remukselle tai Jamesille, mutta häpesin liikaa.
Ja pelkäsin, että isä saisi tietää minun nähneen. Oman raukkamaisuuteni takia isä ei koskaan jäänyt kiinni teostaan.
Paria päivää myöhemmin kotimme läheltä löytyi alaston, pahoinpidelty nuoren ja vaalean tytön ruumis.
Käännän kylkeä käperryn keräksi. Tänä yönä en takuulla näe kauniita unia, kuten en nähnyt yönä tasan kuusi vuotta sittenkään.
Some of them want to use you
Some of them want to get used by you
Some of them want to abuse you
Some of them want to be abused
-Stargazer
Genre: Angst (Taas kerran.)
Rating: K 15 (luulisin)
Warnings: Lasten traumatisointia, epätarkasti (huonosti) kuvailtu raiskaus, mainintana tappo.
Summary: En voi nukkua. Muistan tapahtumat liian selvästi.
A/N: Ihan selvyyden vuoksi: Kursivoidut ovat flashbackejä aikaan, jossa Sirius oli seitsemän vuotta (Ja Bellatrix kuusitoista). Tavallisella fontilla kirjoitetussa Sirius on kolmetoista ja muistelee tapahtumia.
Omistettu FinFanFunin Eleanorille, sillä jos hän ei olisi tartuttanut päähäni Eurythmicsin "Sweet Dreams" kappaletta, olisi tämä jäänyt kirjoittamatta ;D
Kello lyö hitaasti, aivan kuin se raahaisi perässään suurta, painavaa lastia. Makaan hereillä ja tuijotan suuren sänkyni mustaa katosta. Tuskin erotan sitä pimeässä, minä vain tiedän sen olevan siellä, joten ei siitä sen enempää.
En saa unta. Se on minulle uutta, olen aina ollut hyvä nukkumaan, hiukan liiankin kanssa. Välillä minua ei saa ylös ollenkaan, ja äitini ei pidä siitä. Mutta minkäs teet, kun olen välillä niin tolkuttoman väsynyt?
Mutta nyt en voi nukkua. Minulla on mielessä liikaa ajatuksia.
Kello lyö. Yksi... Kaksi... Kolme kertaa. Vatsassani tuntuu inhottavalta. Minun kuuluisi herätä viiden tunnin kuluttua, minun on ihan pakko nukahtaa nyt heti!
Puristan silmäni kiinni, mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Muistan tapahtumat liian selkeästi, voin nähdä ne aivan silmieni edessä.
Minulla on outo tunne siitä, ettei kaikki ole kohdallaan. Vaellan pitkin Kalmanhanaukion autiota käytävää, enkä ole varma, mihin minun pitäisi mennä. Regulus ei ole kotona. Äiti ei ole kotona. Täällä olen vain minä, ja isä.
Minä pelkään häntä, ihan totta. Kuka tahansa pelkäisi, jos näkisi. Hän on pitkä ja vakava. Hiukset ovat mustat, kuten minulla ja harmaat silmätkin, mutta olen sitä mieltä, että ne ovat paljon... Kylmemmät, kuin minun omani. Ja kun hän puhuu, kuka tahansa tuntee itsensä pieneksi ja puolustuskyvyttömäksi. Hän kylvää pelkoa ympärilleen, hän nauttii siitä, minä tiedän sen.
Hän on kamala, mutta rakastan häntä silti.
Askel kerrallaan, astelen kohti isän työhuonetta. Ovi on kiinni, joten koputan.
Kukaan ei avaa.
Uskaltaudun raottamaan ovea, ihan vähän, ihan hiljaa, ja työnnän pääni huoneeseen. Ei ketään. Pöydällä ovat isän paperit ja tuhkakupissa käryävä savuke, muuten huone on täysin koskematon. Suljen oven nopeasti.
Minä en saisi olla siellä. Isä suuttuu, jos saa tietää, että edes koskin koko oveen.
Päätän etsiä isääni toisesta paikasta, hänen ja äidin makuuhuoneesta. Koko talossa on luonnottoman hiljaista. Kun nousen portaita ylös, kotitonttujen päät tuijottavat minua kylmästi. Ne virnuilevat, kuin tietäisivät jotakin, mitä minä en.
Niinhän ne taisivat tietää. Olisi pitänyt totella niitä, juosta pois. Mutta minä tyhmänä jatkoin matkaani.
Saavun oikean oven kohdalle. Sekin on kiinni. Koputan varovasti oveen. Ei vastausta, taaskaan.
Onko isä edes siellä? Painan korvani kiinni oveen. Kuulen sisältä ääniä, ihmeellisiä äännähdyksiä, liikahdusten ääniä.
Rypistän otsaani ja kohotan käteni kahvalle.
Miksen antanut asian olla?
”Isä?”
Avaan oven. ”Isä oletko sinä...”
Lauseeni katkeaa, kuin seinään. Minulla on yhtäkkiä kamalan kylmä..
Sängyllä makaa kaksi hahmoa, jotka eivät selvästikään huomaa, että joku astui sisään. Siinä on isäni, alasti, ilman vaatteita.
Haluaisin astui takaisin käytävään, ja unohtaa näkemäni, mutta jalkani eivät tottele. Seison vain kauhun valtaamana, ja tuijotan isäni alla pyristelevää hahmoa. Hän on tyttö, ehkä korkeintaan Bellatrix-serkkuni ikäinen, vaalea ja siro. Tytön vaatteet ovat suurena myttynä sängyn vieressä. Isäni on litistänyt hänet kokonaan oman ruumiinsa alle, ja tytön kauhistuneesta ilmeestä päätellen hän olisi mieluummin missä muualla tahansa.
”Olet kaunis...” isäni huohottaa, ja suutelee tyttöä väkivaltaisesti. Tyttö havahtuu ja alkaa pyristellä vastaan. Minun tekee pahaa. Puren huultani, jotten huutaisi.
Vihdoin isä vapauttaa tytön suun. Tämä haukkoo henkeä ja kääntää päänsä sivuun.
Hän katsoo suoraan minuun.
Tytön silmät ovat täynnä kyyneliä, kipua ja pelkoa. Hän tuijottaa minua, kuin pyytäen apua, ja avaa suunsa.
Jos hän sanoo nyt jotakin, olen pulassa.
”Olet minun huorani”, isä sihahtaa ja painaa itsensä kiinni tyttöön. Tämä alkaa huutaa.
Painan käsiä korvilleni. Voin edelleen kuulla sen huudon.
Paniikin vallassa peräännyn ovelle ja ryntään siitä käytävään. Juoksen portaita pitkin, omaan huoneeseeni. Käperryn sängylleni, yrittäen saada hengityksen tasaantumaan ja ruumiini lakkaamaan tärisemästä.
En tajua, mitä tapahtuu. Tiedän vain, että isäni tekee jotakin väärää, jotakin kamalaa, eikä minun olisi missään nimessä kuulunut nähdä sitä.
Vasta myöhemmin minä ymmärsin näkemäni, mutta se ei helpota sitä syyllisyyden tunnetta, jota olen kantanut mukanani siitä illasta asti.
Minun olisi pitänyt kertoa jollekulle. Sanoa äidille, mutten uskaltanut, koska hän olisi jättänyt isän. Serkuilleni, mutta he eivät olisi enää ikinä lähestyneetkään taloamme. Olisin voinut kertoa Remukselle tai Jamesille, mutta häpesin liikaa.
Ja pelkäsin, että isä saisi tietää minun nähneen. Oman raukkamaisuuteni takia isä ei koskaan jäänyt kiinni teostaan.
Paria päivää myöhemmin kotimme läheltä löytyi alaston, pahoinpidelty nuoren ja vaalean tytön ruumis.
Käännän kylkeä käperryn keräksi. Tänä yönä en takuulla näe kauniita unia, kuten en nähnyt yönä tasan kuusi vuotta sittenkään.
Some of them want to use you
Some of them want to get used by you
Some of them want to abuse you
Some of them want to be abused
-Stargazer
sunnuntai 25. toukokuuta 2008
Olen tainnut saada Ystävän. [Fic]
Characters: Sirius, James (Regulus, Rouva Potter)
Genre: Drama (Angst)
Raiting: Sallittu
Summary:
"Mitä sinä teet minun lammellani? "
"Sinun lammellasi?"
"No, tämä on sitten meidän yhteinen lampemme."
”Sirius, voidaanko mennä jo takaisin?”
”Nytkö jo?”
”Isä suuttuu, jos huomaa, että olemme poissa.”
”Viimeisen kerran Regulus, ei hän huomaa! Ihan totta, hänellä on liian kiire töiden kanssa, hän ei ole tippaakaan kiinnostunut siitä, mitä me teemme!”
”Kyllä hän minusta välittää.”
Sirius kääntyi katsomaan Regulusta.
”Regs, ole kiltti. Se on oikeasti mahtava paikka, Andromeda näytti sen minulle kerran... Sinä tulet tykkäämään siitä...”
”Äiti sanoo aina, ettet sinä saisi leikkiä Andromedan kanssa. Hän on huonoa seuraa”, Regulus totesi pikkuvanhasti.
”Onko sinun aina pakko olla samaa mieltä kaikessa, mitä äiti sanoo?”
”Mutta kun hän on aina oikeassa! Miksi sinä edes haluat leikkiä tyttöjen kanssa?”
Koska ei minulla ole muita ystäviä.
”Minä kerron äidille, että sinä pakotit minut mukaan! Tämä ei ole kivaa, Sirius!”
”Okei, mene takaisin, jos haluat.”
Regulus kääntyi ja marssi takaisin päin, jättäen Siriuksen yksin, tuijottamaan tämän menoa. Sirius potkaisi turhautuneena kiveä maassa.
Miksi minulla pitää olla tuollainen pikkuveli? Minä haluan oikean ystävän... Jonka kanssa on oikeasti hauskaa. Andromeda on mukava mutta hän... Hän on tyttö!
Hiekka narskui pojan määrätietoisten askelten alla. Hän menisi sitten yksin. Kyllä hän oli ennenkin keksinyt tekemistä yksin...
Viimein hän saavutti määränpäänsä, pienen lammen. Sirius veti kengät jalastaan ja kahlasi varovasti rantaveteen. Hän oli monta kertaa ollut siellä uimassa, salaa vanhemmiltaan tietty, hänellä ei ollut lupaa poistua Kalmanhanaukion puutarhasta. Sirius uskoi, ettei kukaan muu tiennyt paikasta.
Mutta jonkin aikaa kahlailtuaan, hän huomasi, ettei ollutkaan lammella yksin.
Hieman yli metrin päässä seisoi toinen poika, tuijottaen Siriusta epäluuloisesti.
Pojan hiukset olivat sotkuisimmat, mitä Sirius oli koskaan nähnyt. Silmälasien takaa näkyivät pähkinän ruskeat silmät.
Varmaan jästi...
Toinen poika otti pari askelta lähemmäs Siriusta.
* * *
Aamulla James oli herännyt varmana siitä, että päivästä tulisi mahtava. Aurinko paistoi, ilma oli lämmin, tuulta ei ollut lainkaan. Ja Jamesilla oli suunnitelmia. Hän aikoi mennä omalla lammelleen uittamaan venettään, jonka hänen isänsä oli tehnyt hänelle syntymäpäivälahjaksi.
”Älä sitten mene veteen”, äiti oli varoittanut.
”Se on vielä hyvin viileää, enkä halua, että sinä vilustut.”
James oli lupaillut puolihuolimattomasti ja rynnännyt sitten ovesta ulos yhdeksänvuotiaan valtavalla innolla, joka johtui kesän ensimmäisistä lämpimistä päivistä.
Mutta lammelle tullessaan hän oli huomannut, ettei ollutkaan yksin.
Mitä ihmettä tuo tekee minun lammellani?
James oli hiipinyt lähemmäs.
Tyhmä. Kahlaa vedessä ilman kenkiä.
Siinä vaiheessa toinen poika oli nostanut päänsä.
Hetken aikaa he vain tuijottivat. Sitten James otti askeleen lähemmäs.
”Ei kannattaisi kahlata vedessä. Sinä tulet varmaan kipeäksi”, hän sanoi itsevarmasti. Hän oli päättänyt näyttää, kuka oikein määräsi.
Toinen poika kohotti kulmiaan.
”Niinkö luulet?”
Hänen haastava äänensävynsä ärsytti Jamesia suunnattomasti. Mitä tuo poika luuli olevansa?
James tarkkaili pojan vaatteita. Pitkä musta kaapu... Voisikohan?
Hän on velho.
”Häivy täältä, tai kiroan sinut”, James sanoi.
”Sinä et tiedä kiroamisesta mitään, jästi.”
* * *
Mitä tuo poika luulee olevansa? Miksi hän komentelee minua?
”Häivy, tai kiroan sinut.”
”Niinhän sinä luulet, jästi.”
Miksi hän virnistelee?
”Minä en ole jästi”, ruskeasilmäinen ongelma ilmoitti voitonriemuisesti.
”Olen James Potter, puhdasverisimpiä velhosukuja, mitä maailmasta löytyy!”
Jamesin sanat iskivät Siriuksen tajuntaan. Hänen ei ollut lupa olla Pottereiden seurassa.
”Potter?”
”Niinhän minä sanoin, kuka sinä olet?”
Sirius ei ollut varma, mitä sanoa. Toisaalta... Tässä oli hänen tilaisuutensa saada ystävä.
”Sirius. Sirius Musta.”
”No, Sirius, mitä sinä teet minun lammellani?”
Hänen lammellaan?
”Sinun lammellasi? Anteeksi nyt vain, mutta itse asiassa minun serkkuni näytti tämän minulle.”
”Minä löysin tämän paikan jo monta vuotta sitten.”
”Se ei tee tästä sinun lampeasi.”
James virnisti. Taas.
”Okei, sovitaan niin. Tämä on meidän molempien lampi. Oletko ikinä uittanut venettä?”
* * *
Se vapautti kaiken jännitteen poikien välillä. James esitteli Siriukselle venettään. Se oli puusta tehty ja maalattu punaisella ja keltaisella.
”Ne ovat Rohkelikon värit, niin kuin varmasti tiedän”, James selitti. Sirius nyökkäsi hieman vaivaantuneena. James ei selvästikään ollut kuullut hänen suvustaan. Toisaalta se oli hyvä. Potterit ja Mustat olivat riidoissa keskenään, vaikka Sirius ei edes tiennyt, miksi.
”Kuinka vanha sinä olet?” James kysyi, polvistuessaan alas ja laskiessaan veneen veteen.
”Yhdeksän.”
”Hei, niin minäkin!” James sanoi iloisesti.
Sirius hymyili. James ei vaikuttanut niin pahalta enää, kun hän ei käyttäytynyt niin ylimielisesti.
”Mitä huispausjoukkoetta kannatat?”
Kului tunti ja toinen. Pian aamupäivä oli vaihtunut iltapäivään. Sirius oli saanut vakuutettua Jamesille, ettei vesi niin kylmää ollut, ja että hän oli monta kertaa uinut toukokuussa. Ei siitä kipeäksi tullut.
James oli kahlannut veteen Siriuksen seuraksi. He olivat päättäneet ottaa kisan; kuka uskaltaa kahlata syvemmälle?
Tämän viattoman kilvan seurauksena James oli roiskuttanut vettä Siriuksen päälle. Nuori Musta ei tietenkään jättänyt kostamatta, ja pian molemmat pojat olivat läpimärkiä. He raahautuivat hekottaen rantaan.
”Äitini suuttuu minulle”, James sanoi nauraen.
Miksi sinä sitten naurat?
Sirius oli ihmeissään. Hänellekin suututtaisiin, mutta se ei naurattanut häntä yhtään. Päinvastoin. Hän yskäisi.
”Kylmä?” James kysyi.
”Ei”, Sirius väitti.
”Ei minullakaan.”
Pian molempien huulet kuitenkin alkoivat sinertää ja pojat värisivät kylmästä.
”Huvittaisiko tulla meille?” James kysyi.
”Minä asun tuossa ihan lähellä.”
Sirius epäröi hetken, mutta suostui sitten. James nappasi veneensä ja he lähtivät yksissä tuumin kohti Godricin notkoa. James koetti pitää keskustelua yllä, mutta Sirius oli melko hiljaa.
Mikähän häntä vaivaa? Hän on muuten tosi kiva. Kiva saada vihdoinkin samanikäinen kaveri.
”Missä sinä muuten asut?” James kysyi koputtaessaan oveen.
”Kalmanhanaukio kahdessatoista.”
”Eikä sinne ole aika pitkä matka täältä?”
”Ei sinne nyt kamalan...”
Ovi aukesi ja Jamesin äiti ilmestyi.
”Jo oli aikakin! Minä ihmettelin... ” Hänen lauseensa keskeytyi, kun hän huomasi, millaisessa kunnossa ja seurassa hänen poikansa oli saapunut.
”Kuka sinä olet?” hän osoitti sanansa Siriukselle. Sirius hymyili kohteliaasti.
”Minun nimeni on Sirius Musta.”
”Oletko sinä Jamesin ystävä?” Jamesin äiti kysyi hiukan epäluuloisesti.
”Me tapasimme lammella”, James puuttui puheeseen. Rouva Potter nyökkäsi. Sitten hän tarttui taikasauvaan ja kuivasi pojat sauvan heilautuksella.
”Tulkaa sisään sitten. Sirius, menisitkö vaikka Jamesin huoneeseen hetkeksi? Se on ylhäällä, toinen ovi oikealla. Minulla on hänelle hiukan asiaa.”
Sirius nyökkäsi ja käveli vähin äänin eteisen poikki ja katosi portaisiin. Rouva Potter kyykistyi poikansa eteen.
”James, minä olen sanonut, ettet saa tuoda vieraita kotiisi tällä tavalla”, hän sanoi lempeästi, mutta silti lujalla äänensävyllä, joka sai Jamesin kiemurtelemaan vaivaantuneena.
”Tiedän äiti, mutta hän oli niin kiva! Meillä oli tosi hauskaa yhdessä!”
”Epäilemättä... Teillä oli hauskaa vedessä.”
” Älä syytä Siriusta, se oli minun vikani, ihan oikeasti.”
Jamesin äiti huokaisi. Sitten hän otti poikansa kädestä kiinni.
”James... En tiedä, onko Sirius sinulle ihan oikeaa seuraa.”
”Miksei?” James kysyi ihmeissään.
”Hän on Musta.”
”Haittaako se jotain?”
”James, eikö isäsi ole kertonut heistä mitään?”
James pudisti päätään. Rouva Potter sanoi vakavana:
”Mustat ovat puhdasverisiä, kuten mekin. Mutta he ovat vanhoja luihuissukuja, siinä missä me olemme rohkelikkoja. Ymmärrätkö? He eivät pidä jästisyntyisistä. Mustat tietävät aina ongelmia, heidän tekemisiinsä ei pidä sekaantua. Sirius ei ehkä vielä ole samanlainen, kuin isänsä, mutta usko minua, kun te kasvatte, siitä seuraa vain ongelmia.”
James oli hiljaa hetken.
”Hän on minun ystäväni.”
”James, minä tajuan kyllä! Mutta... niin ei pitäisi olla. Taitaa olla parasta, että Sirius lähtee kotiin.”
”Mutta ei hän osaa täältä pois!”
”Minä lähetän sanan hänen äidilleen.”
James tunsi kyynelten nousevan hänen silmiinsä. Se oli epäreilua. Hän oli löytänyt ystävän ja nyt tämä vietiin häneltä pois. Siitä huolimatta hän nyökkäsi ja lähti raskain mielin kohti yläkertaa.
Hänen huoneensa ovi oli raollaan ja Sirius istui hiukan epävarmana hänen sängyllään.
”Sinun pitää lähteä”, James ilmoitti. Sirius katsoi häneen hämmentyneenä.
”Miksi..?”
”Me emme voi olla ystäviä”, James jatkoi hiljaa.
”Olen kamalan pahoillani.”
Sirius nyökkäsi.
”Ei se mitään, minä pelkäsinkin, että tässä käy näin.”
Huoneeseen laskeutui vaivaantunut hiljaisuus. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa toista silmiin.
”Sinun äitisi tulee hakemaan sinut”, James sanoi viimein. Siriuksen silmissä välähti pelko, eikä se jäänyt Jamesilta huomaamatta.
”Sinin vanhempasi taitavat olla aika ankaria?” hän kysyi myötätuntoisesti. Sirius nyökkäsi. Silloin ovelta kuului koputus.
”Sirius, sinun äitisi on täällä.”
Sirius nousi seisomaan ja käveli Jamesin luo.
”Me emme sitten tapaa enää, vai?” hän kysyi hiljaa.
”Luulen niin”, James sanoi ja koetti hymyillä.
”Ehkä sitten Tylypahkassa.”
Sirius hymyili.
”Minulla oli kivaa.”
Sitten hän astui Jamesin huoneesta ulos. James ryntäsi ikkunaan. Hetken kuluttua Sirius astui äitinsä kanssa ovesta ulos ja he katosivat Jamesin silmien edessä.
Hän tarttui pergamenttiin ja sulkakynään.
* * *
Kotiarestia. Totta kai Sirius oli tiennyt sen tulevan, mutta häntä ärsytti silti.
Kaksi viikkoa kotiarestia. Yhdestä vaivaisesta reissusta lammelle, ja siitä, että hän oli saanut ystävän, jonka oli tosin menettänyt saman tien.
Sirius purki vihansa tyynyynsä. Se ei ollut reilua! Jos hänen isänsä ei tullut toimeen Jamesin isän kanssa, oliko hänen pakko kärsiä siitä? Senkö takia hänen olisi pitänyt leikkiä Malfoyn ja Lestrangen kanssa, jotka olivat häntä vanhempia, ja joita ei muu kiinnostanutkaan, kuin puhdasverisyys.
Se ei ole reilua.
Yhtäkkiä Sirius kuuli koputusta ikkunan suunnalta. Sen takana huhuili pikkuinen pöllö. Sirius avasi ikkunan, ja päästi sen sisään. Pöllön jalassa oli hänelle osoitettu kirje. Sirius taitteli sen auki.
Sirius,
Luulitko sinä oikeasti, etten halua enää tavata sinua?
Toivottavasti et joutunut pahoihin ongelmiin. Äitisi ei näyttänyt kauhean kivalta ihmiseltä.
Pääsetkö lammelle joku päivä uudestaan? Odotan vastaustasi.
James.
Sirius puhkesi hymyyn. Tällä kertaa he olivat vetäneet pidemmän korren. Ehkäpä hän jopa kestäisi kotiarestinsa ja leikkisi kiltisti Malfoyn kanssa. Ehkäpä hän voisi vihdoin hymyillä salaa äitinsä selän takana.
Olen tainnut saada juuri ystävän.
-Stargazer
Genre: Drama (Angst)
Raiting: Sallittu
Summary:
"Mitä sinä teet minun lammellani? "
"Sinun lammellasi?"
"No, tämä on sitten meidän yhteinen lampemme."
A/N: Nefertiti Vuotiksessa kaipaili tarinaa siitä, kuinka James ja Sirius tapasivat. Tästä tuli vähän erilainen, kuin ajattelin. Toivottavasti kelpaa :)
FF100, sanalle Alku.
”Sirius, voidaanko mennä jo takaisin?”
”Nytkö jo?”
”Isä suuttuu, jos huomaa, että olemme poissa.”
”Viimeisen kerran Regulus, ei hän huomaa! Ihan totta, hänellä on liian kiire töiden kanssa, hän ei ole tippaakaan kiinnostunut siitä, mitä me teemme!”
”Kyllä hän minusta välittää.”
Sirius kääntyi katsomaan Regulusta.
”Regs, ole kiltti. Se on oikeasti mahtava paikka, Andromeda näytti sen minulle kerran... Sinä tulet tykkäämään siitä...”
”Äiti sanoo aina, ettet sinä saisi leikkiä Andromedan kanssa. Hän on huonoa seuraa”, Regulus totesi pikkuvanhasti.
”Onko sinun aina pakko olla samaa mieltä kaikessa, mitä äiti sanoo?”
”Mutta kun hän on aina oikeassa! Miksi sinä edes haluat leikkiä tyttöjen kanssa?”
Koska ei minulla ole muita ystäviä.
”Minä kerron äidille, että sinä pakotit minut mukaan! Tämä ei ole kivaa, Sirius!”
”Okei, mene takaisin, jos haluat.”
Regulus kääntyi ja marssi takaisin päin, jättäen Siriuksen yksin, tuijottamaan tämän menoa. Sirius potkaisi turhautuneena kiveä maassa.
Miksi minulla pitää olla tuollainen pikkuveli? Minä haluan oikean ystävän... Jonka kanssa on oikeasti hauskaa. Andromeda on mukava mutta hän... Hän on tyttö!
Hiekka narskui pojan määrätietoisten askelten alla. Hän menisi sitten yksin. Kyllä hän oli ennenkin keksinyt tekemistä yksin...
Viimein hän saavutti määränpäänsä, pienen lammen. Sirius veti kengät jalastaan ja kahlasi varovasti rantaveteen. Hän oli monta kertaa ollut siellä uimassa, salaa vanhemmiltaan tietty, hänellä ei ollut lupaa poistua Kalmanhanaukion puutarhasta. Sirius uskoi, ettei kukaan muu tiennyt paikasta.
Mutta jonkin aikaa kahlailtuaan, hän huomasi, ettei ollutkaan lammella yksin.
Hieman yli metrin päässä seisoi toinen poika, tuijottaen Siriusta epäluuloisesti.
Pojan hiukset olivat sotkuisimmat, mitä Sirius oli koskaan nähnyt. Silmälasien takaa näkyivät pähkinän ruskeat silmät.
Varmaan jästi...
Toinen poika otti pari askelta lähemmäs Siriusta.
* * *
Aamulla James oli herännyt varmana siitä, että päivästä tulisi mahtava. Aurinko paistoi, ilma oli lämmin, tuulta ei ollut lainkaan. Ja Jamesilla oli suunnitelmia. Hän aikoi mennä omalla lammelleen uittamaan venettään, jonka hänen isänsä oli tehnyt hänelle syntymäpäivälahjaksi.
”Älä sitten mene veteen”, äiti oli varoittanut.
”Se on vielä hyvin viileää, enkä halua, että sinä vilustut.”
James oli lupaillut puolihuolimattomasti ja rynnännyt sitten ovesta ulos yhdeksänvuotiaan valtavalla innolla, joka johtui kesän ensimmäisistä lämpimistä päivistä.
Mutta lammelle tullessaan hän oli huomannut, ettei ollutkaan yksin.
Mitä ihmettä tuo tekee minun lammellani?
James oli hiipinyt lähemmäs.
Tyhmä. Kahlaa vedessä ilman kenkiä.
Siinä vaiheessa toinen poika oli nostanut päänsä.
Hetken aikaa he vain tuijottivat. Sitten James otti askeleen lähemmäs.
”Ei kannattaisi kahlata vedessä. Sinä tulet varmaan kipeäksi”, hän sanoi itsevarmasti. Hän oli päättänyt näyttää, kuka oikein määräsi.
Toinen poika kohotti kulmiaan.
”Niinkö luulet?”
Hänen haastava äänensävynsä ärsytti Jamesia suunnattomasti. Mitä tuo poika luuli olevansa?
James tarkkaili pojan vaatteita. Pitkä musta kaapu... Voisikohan?
Hän on velho.
”Häivy täältä, tai kiroan sinut”, James sanoi.
”Sinä et tiedä kiroamisesta mitään, jästi.”
* * *
Mitä tuo poika luulee olevansa? Miksi hän komentelee minua?
”Häivy, tai kiroan sinut.”
”Niinhän sinä luulet, jästi.”
Miksi hän virnistelee?
”Minä en ole jästi”, ruskeasilmäinen ongelma ilmoitti voitonriemuisesti.
”Olen James Potter, puhdasverisimpiä velhosukuja, mitä maailmasta löytyy!”
Jamesin sanat iskivät Siriuksen tajuntaan. Hänen ei ollut lupa olla Pottereiden seurassa.
”Potter?”
”Niinhän minä sanoin, kuka sinä olet?”
Sirius ei ollut varma, mitä sanoa. Toisaalta... Tässä oli hänen tilaisuutensa saada ystävä.
”Sirius. Sirius Musta.”
”No, Sirius, mitä sinä teet minun lammellani?”
Hänen lammellaan?
”Sinun lammellasi? Anteeksi nyt vain, mutta itse asiassa minun serkkuni näytti tämän minulle.”
”Minä löysin tämän paikan jo monta vuotta sitten.”
”Se ei tee tästä sinun lampeasi.”
James virnisti. Taas.
”Okei, sovitaan niin. Tämä on meidän molempien lampi. Oletko ikinä uittanut venettä?”
* * *
Se vapautti kaiken jännitteen poikien välillä. James esitteli Siriukselle venettään. Se oli puusta tehty ja maalattu punaisella ja keltaisella.
”Ne ovat Rohkelikon värit, niin kuin varmasti tiedän”, James selitti. Sirius nyökkäsi hieman vaivaantuneena. James ei selvästikään ollut kuullut hänen suvustaan. Toisaalta se oli hyvä. Potterit ja Mustat olivat riidoissa keskenään, vaikka Sirius ei edes tiennyt, miksi.
”Kuinka vanha sinä olet?” James kysyi, polvistuessaan alas ja laskiessaan veneen veteen.
”Yhdeksän.”
”Hei, niin minäkin!” James sanoi iloisesti.
Sirius hymyili. James ei vaikuttanut niin pahalta enää, kun hän ei käyttäytynyt niin ylimielisesti.
”Mitä huispausjoukkoetta kannatat?”
Kului tunti ja toinen. Pian aamupäivä oli vaihtunut iltapäivään. Sirius oli saanut vakuutettua Jamesille, ettei vesi niin kylmää ollut, ja että hän oli monta kertaa uinut toukokuussa. Ei siitä kipeäksi tullut.
James oli kahlannut veteen Siriuksen seuraksi. He olivat päättäneet ottaa kisan; kuka uskaltaa kahlata syvemmälle?
Tämän viattoman kilvan seurauksena James oli roiskuttanut vettä Siriuksen päälle. Nuori Musta ei tietenkään jättänyt kostamatta, ja pian molemmat pojat olivat läpimärkiä. He raahautuivat hekottaen rantaan.
”Äitini suuttuu minulle”, James sanoi nauraen.
Miksi sinä sitten naurat?
Sirius oli ihmeissään. Hänellekin suututtaisiin, mutta se ei naurattanut häntä yhtään. Päinvastoin. Hän yskäisi.
”Kylmä?” James kysyi.
”Ei”, Sirius väitti.
”Ei minullakaan.”
Pian molempien huulet kuitenkin alkoivat sinertää ja pojat värisivät kylmästä.
”Huvittaisiko tulla meille?” James kysyi.
”Minä asun tuossa ihan lähellä.”
Sirius epäröi hetken, mutta suostui sitten. James nappasi veneensä ja he lähtivät yksissä tuumin kohti Godricin notkoa. James koetti pitää keskustelua yllä, mutta Sirius oli melko hiljaa.
Mikähän häntä vaivaa? Hän on muuten tosi kiva. Kiva saada vihdoinkin samanikäinen kaveri.
”Missä sinä muuten asut?” James kysyi koputtaessaan oveen.
”Kalmanhanaukio kahdessatoista.”
”Eikä sinne ole aika pitkä matka täältä?”
”Ei sinne nyt kamalan...”
Ovi aukesi ja Jamesin äiti ilmestyi.
”Jo oli aikakin! Minä ihmettelin... ” Hänen lauseensa keskeytyi, kun hän huomasi, millaisessa kunnossa ja seurassa hänen poikansa oli saapunut.
”Kuka sinä olet?” hän osoitti sanansa Siriukselle. Sirius hymyili kohteliaasti.
”Minun nimeni on Sirius Musta.”
”Oletko sinä Jamesin ystävä?” Jamesin äiti kysyi hiukan epäluuloisesti.
”Me tapasimme lammella”, James puuttui puheeseen. Rouva Potter nyökkäsi. Sitten hän tarttui taikasauvaan ja kuivasi pojat sauvan heilautuksella.
”Tulkaa sisään sitten. Sirius, menisitkö vaikka Jamesin huoneeseen hetkeksi? Se on ylhäällä, toinen ovi oikealla. Minulla on hänelle hiukan asiaa.”
Sirius nyökkäsi ja käveli vähin äänin eteisen poikki ja katosi portaisiin. Rouva Potter kyykistyi poikansa eteen.
”James, minä olen sanonut, ettet saa tuoda vieraita kotiisi tällä tavalla”, hän sanoi lempeästi, mutta silti lujalla äänensävyllä, joka sai Jamesin kiemurtelemaan vaivaantuneena.
”Tiedän äiti, mutta hän oli niin kiva! Meillä oli tosi hauskaa yhdessä!”
”Epäilemättä... Teillä oli hauskaa vedessä.”
” Älä syytä Siriusta, se oli minun vikani, ihan oikeasti.”
Jamesin äiti huokaisi. Sitten hän otti poikansa kädestä kiinni.
”James... En tiedä, onko Sirius sinulle ihan oikeaa seuraa.”
”Miksei?” James kysyi ihmeissään.
”Hän on Musta.”
”Haittaako se jotain?”
”James, eikö isäsi ole kertonut heistä mitään?”
James pudisti päätään. Rouva Potter sanoi vakavana:
”Mustat ovat puhdasverisiä, kuten mekin. Mutta he ovat vanhoja luihuissukuja, siinä missä me olemme rohkelikkoja. Ymmärrätkö? He eivät pidä jästisyntyisistä. Mustat tietävät aina ongelmia, heidän tekemisiinsä ei pidä sekaantua. Sirius ei ehkä vielä ole samanlainen, kuin isänsä, mutta usko minua, kun te kasvatte, siitä seuraa vain ongelmia.”
James oli hiljaa hetken.
”Hän on minun ystäväni.”
”James, minä tajuan kyllä! Mutta... niin ei pitäisi olla. Taitaa olla parasta, että Sirius lähtee kotiin.”
”Mutta ei hän osaa täältä pois!”
”Minä lähetän sanan hänen äidilleen.”
James tunsi kyynelten nousevan hänen silmiinsä. Se oli epäreilua. Hän oli löytänyt ystävän ja nyt tämä vietiin häneltä pois. Siitä huolimatta hän nyökkäsi ja lähti raskain mielin kohti yläkertaa.
Hänen huoneensa ovi oli raollaan ja Sirius istui hiukan epävarmana hänen sängyllään.
”Sinun pitää lähteä”, James ilmoitti. Sirius katsoi häneen hämmentyneenä.
”Miksi..?”
”Me emme voi olla ystäviä”, James jatkoi hiljaa.
”Olen kamalan pahoillani.”
Sirius nyökkäsi.
”Ei se mitään, minä pelkäsinkin, että tässä käy näin.”
Huoneeseen laskeutui vaivaantunut hiljaisuus. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa toista silmiin.
”Sinun äitisi tulee hakemaan sinut”, James sanoi viimein. Siriuksen silmissä välähti pelko, eikä se jäänyt Jamesilta huomaamatta.
”Sinin vanhempasi taitavat olla aika ankaria?” hän kysyi myötätuntoisesti. Sirius nyökkäsi. Silloin ovelta kuului koputus.
”Sirius, sinun äitisi on täällä.”
Sirius nousi seisomaan ja käveli Jamesin luo.
”Me emme sitten tapaa enää, vai?” hän kysyi hiljaa.
”Luulen niin”, James sanoi ja koetti hymyillä.
”Ehkä sitten Tylypahkassa.”
Sirius hymyili.
”Minulla oli kivaa.”
Sitten hän astui Jamesin huoneesta ulos. James ryntäsi ikkunaan. Hetken kuluttua Sirius astui äitinsä kanssa ovesta ulos ja he katosivat Jamesin silmien edessä.
Hän tarttui pergamenttiin ja sulkakynään.
* * *
Kotiarestia. Totta kai Sirius oli tiennyt sen tulevan, mutta häntä ärsytti silti.
Kaksi viikkoa kotiarestia. Yhdestä vaivaisesta reissusta lammelle, ja siitä, että hän oli saanut ystävän, jonka oli tosin menettänyt saman tien.
Sirius purki vihansa tyynyynsä. Se ei ollut reilua! Jos hänen isänsä ei tullut toimeen Jamesin isän kanssa, oliko hänen pakko kärsiä siitä? Senkö takia hänen olisi pitänyt leikkiä Malfoyn ja Lestrangen kanssa, jotka olivat häntä vanhempia, ja joita ei muu kiinnostanutkaan, kuin puhdasverisyys.
Se ei ole reilua.
Yhtäkkiä Sirius kuuli koputusta ikkunan suunnalta. Sen takana huhuili pikkuinen pöllö. Sirius avasi ikkunan, ja päästi sen sisään. Pöllön jalassa oli hänelle osoitettu kirje. Sirius taitteli sen auki.
Sirius,
Luulitko sinä oikeasti, etten halua enää tavata sinua?
Toivottavasti et joutunut pahoihin ongelmiin. Äitisi ei näyttänyt kauhean kivalta ihmiseltä.
Pääsetkö lammelle joku päivä uudestaan? Odotan vastaustasi.
James.
Sirius puhkesi hymyyn. Tällä kertaa he olivat vetäneet pidemmän korren. Ehkäpä hän jopa kestäisi kotiarestinsa ja leikkisi kiltisti Malfoyn kanssa. Ehkäpä hän voisi vihdoin hymyillä salaa äitinsä selän takana.
Olen tainnut saada juuri ystävän.
-Stargazer
lauantai 24. toukokuuta 2008
Kahleita [Fic]
Characters: Remus (Sirius)
Pairing: Vaikka tekstistä ei käy ilmi, niin taustalla on Sirius/Regulus
Rating: Sallittu
Genre: Angst
Summary: Kostaminen on vain uudestaan kahliutumista.
Spin-off ficciini ”Tallulah” (Jossa on siis Sirius/Regulus paritus.) Reguluksen ajatuksia sen jälkeen, kun piirto painettiin hänen käteensä. Hän tuntee onnea kostaessaan ja häpeää pettäessään Siriuksen.
A/N: Inspiroiduin ”22 virkettä” haastetta, vaikken siihen ehtinyt osallistua. Sanat löytyvät lopusta.
Osallistuu myös FF100, luonnollisesti. Sanalle Kahle (Oma valinta.)
Regulus näytti siltä, kuin olisi nielaissut aivan liian suuren kriikunan. Hänen päänsä, ajatuksensa olivat sekaisin, kuin tanssija, joka unohti askeleensa. Pojan sydän hakkasi lujaa. Hän tuijotti edessään seisovaa miestä ja karua totuutta, joka oli tatuoitu molempien kyynärvarsiin. Toisen miehen punaiset silmät leimahtivat tyytyväisyydestä, suu taipui pilkalliseen hymyyn. Kuuma rauta hehkui edelleen oranssina, samalla kun sen jättämä jälki muuttui yhä tummemmaksi. Regulus tunsi itsensä nöyryytetyksi, säälittäväksi, kuin pummi, pieneksi, mutta samalla hyvin ylpeäksi.
Hän oli tehnyt päätöksen ja sivaltanut poikki luottamuksen isoveljeensä, kuin miekalla. Milloin hänet oli siepattu mukaan tähän hulluuteen? Eikö hän ollutkin luvannut, ettei tulisi sitä tekemään?
Hän oli rikkonut valan, pettänyt Siriuksen, mutta niin oli Siriuskin pettänyt hänet, ja siitä syystä Regulus oli toiveikas. Tämä oli kosto, joka oli jäänyt tekemättä, sanat, jotka olivat jääneet sanomatta, kuin kielimuurin pakottamana. Kaikki se kipu ja suru, joka oli kasvanut, kuin syöpä ja levinnyt sielun joka kolkkaan oli nyt haihtunut pois tulikuuman raudan mukana. Jäljellä oli vain epätodellinen, humaltava onnentunne. Regulus katsoi Pimeän piirtoaan, joka hohti jäisenä hänen kalpeaa ihoaan vasten. Varovasti hän laski villapaitansa hihan peittämään kuvion.
Se oli ollut helpompaa, kuin Regulus oli kuvitellut, helppoa, kuin karamellin vieminen Narcissalta ja lähestulkoon yhtä palkitsevaakin. Mikään ei tuntunut niin mahtavalta, kuin sietämätön painottomuus, onnistumisen tunne.
Regulusta väsytti ja yhtäkkiä hänen teki mieli nukkua alkava nousuhumala pois, uskotella, että kosto oli suloinen ja avain onneen. Totuus alkaisi kuitenkin ahdistaa, kuten laatikko, seinät lähestyivät hitaasti, kiduttaen.
Ja pyyhkäistessään varovasti piirron pintaa, Regulus tajusi ajaneensa itsensä loukkuun. Ei hän ollut tätä halunnut, jokin vieras voima oli hänet pakottanut, eikä hän ollut itseään vapauttanut, ainoastaan repinyt itsensä irti Siriuksesta asettamalla kätensä uusiin kahleisiin.
-Stargazer
A/N: Olen muuten aika iloinen, että onnistuin rikkomaan Artist blockin ja kirjoittamaan jotain jokseenkin järkevää ja julkaisukelpoista ^^
1. kriikuna
2. tanssija
3. sydän
4. karu
5. leimahdus
6. rauta
7. pummi
8. miekka
9. siepata
10. lupaus
11. toiveikas
12. kielimuuri
13. syöpä
14. humaltua
15. jäinen
16. villapaita
17. karamelli
18. painottomuus
19. nukkua
20. laatikko
21. pinta
22. vieras
Pairing: Vaikka tekstistä ei käy ilmi, niin taustalla on Sirius/Regulus
Rating: Sallittu
Genre: Angst
Summary: Kostaminen on vain uudestaan kahliutumista.
Spin-off ficciini ”Tallulah” (Jossa on siis Sirius/Regulus paritus.) Reguluksen ajatuksia sen jälkeen, kun piirto painettiin hänen käteensä. Hän tuntee onnea kostaessaan ja häpeää pettäessään Siriuksen.
A/N: Inspiroiduin ”22 virkettä” haastetta, vaikken siihen ehtinyt osallistua. Sanat löytyvät lopusta.
Osallistuu myös FF100, luonnollisesti. Sanalle Kahle (Oma valinta.)
Regulus näytti siltä, kuin olisi nielaissut aivan liian suuren kriikunan. Hänen päänsä, ajatuksensa olivat sekaisin, kuin tanssija, joka unohti askeleensa. Pojan sydän hakkasi lujaa. Hän tuijotti edessään seisovaa miestä ja karua totuutta, joka oli tatuoitu molempien kyynärvarsiin. Toisen miehen punaiset silmät leimahtivat tyytyväisyydestä, suu taipui pilkalliseen hymyyn. Kuuma rauta hehkui edelleen oranssina, samalla kun sen jättämä jälki muuttui yhä tummemmaksi. Regulus tunsi itsensä nöyryytetyksi, säälittäväksi, kuin pummi, pieneksi, mutta samalla hyvin ylpeäksi.
Hän oli tehnyt päätöksen ja sivaltanut poikki luottamuksen isoveljeensä, kuin miekalla. Milloin hänet oli siepattu mukaan tähän hulluuteen? Eikö hän ollutkin luvannut, ettei tulisi sitä tekemään?
Hän oli rikkonut valan, pettänyt Siriuksen, mutta niin oli Siriuskin pettänyt hänet, ja siitä syystä Regulus oli toiveikas. Tämä oli kosto, joka oli jäänyt tekemättä, sanat, jotka olivat jääneet sanomatta, kuin kielimuurin pakottamana. Kaikki se kipu ja suru, joka oli kasvanut, kuin syöpä ja levinnyt sielun joka kolkkaan oli nyt haihtunut pois tulikuuman raudan mukana. Jäljellä oli vain epätodellinen, humaltava onnentunne. Regulus katsoi Pimeän piirtoaan, joka hohti jäisenä hänen kalpeaa ihoaan vasten. Varovasti hän laski villapaitansa hihan peittämään kuvion.
Se oli ollut helpompaa, kuin Regulus oli kuvitellut, helppoa, kuin karamellin vieminen Narcissalta ja lähestulkoon yhtä palkitsevaakin. Mikään ei tuntunut niin mahtavalta, kuin sietämätön painottomuus, onnistumisen tunne.
Regulusta väsytti ja yhtäkkiä hänen teki mieli nukkua alkava nousuhumala pois, uskotella, että kosto oli suloinen ja avain onneen. Totuus alkaisi kuitenkin ahdistaa, kuten laatikko, seinät lähestyivät hitaasti, kiduttaen.
Ja pyyhkäistessään varovasti piirron pintaa, Regulus tajusi ajaneensa itsensä loukkuun. Ei hän ollut tätä halunnut, jokin vieras voima oli hänet pakottanut, eikä hän ollut itseään vapauttanut, ainoastaan repinyt itsensä irti Siriuksesta asettamalla kätensä uusiin kahleisiin.
-Stargazer
A/N: Olen muuten aika iloinen, että onnistuin rikkomaan Artist blockin ja kirjoittamaan jotain jokseenkin järkevää ja julkaisukelpoista ^^
1. kriikuna
2. tanssija
3. sydän
4. karu
5. leimahdus
6. rauta
7. pummi
8. miekka
9. siepata
10. lupaus
11. toiveikas
12. kielimuuri
13. syöpä
14. humaltua
15. jäinen
16. villapaita
17. karamelli
18. painottomuus
19. nukkua
20. laatikko
21. pinta
22. vieras
sunnuntai 18. toukokuuta 2008
Seitsemän Kuolemansyntiä (Originaali)
A/N: Eli joskus hiukan ennen Joulua kirjoitettu. Seitsemän lyhytta tarinaa siitä, kuinka kuolemansynnit toteutuvat arkielämässä.
Puhekieltä ja lievää kiroilua.
1. Mässäily
”Yks suklaatorttu”, Serena sanoi tiskille. Myyjä hymyili, ja ojensi hänelle leivoksen.
”Tuleeko muuta?”
”Ei.”
”Yksi ja kaksikymmentä, kiitos.”
Serena maksoi, ja käveli leivoksen kanssa pöytään. Helena kohotti hänelle kulmiaan.
”Toi on sun kolmas tänään.”
”Entä sitten?” Serena kysyi nauraen.
”Nyt on Joulu. Jouluna kuuluu syödä suklaata.”
Tytöt olivat hetken hiljaa. Serena maiskutti torttuaan.
”Tiedätsä, kehitysmaissa ne ei oo tollasta nähnytkään”, Helena aloitti.
”Ne olis ilosii, jos sai sees puuroa aamulla.”
Serena tuhahti, ja leikkasi uuden palan.
”No ne onkin sellasia luurankoja. Ei niillä oo ees rintoja, en mä halua sellainen olla.”
Helena ei sanonut mitään. Kakku katosi Serenan lautaselta.
2. Ahneus
”Mun on ihan pakko saada toi ripsari!”
Serena oli pysähtynyt hyllykön eteen.
”Ne mun vanhat on jo ihan paskoja. Ja sit uudet farkut, kun ei sellasii normaalei enää kukaan käytä.”
”Sere hei, sä ostit farkut just kaks viikkoo sitten”, Alisa huomautti. Serena tuhahti.
”Ne oli huonot. Mä tartten uudet.”
Sofia katseli ripsivärejä ja tokaisi:
”Sere on oikeessa. Uus muoti, uudet vaatteet.”
”Tehän voisitte kurkata jostain kirppikseltä”, Alisa ehdotti.
”Sielt saa oikeesti hyviä vaatteita ja tosi halvalla!”
Vastaukseksi hän sai pilkallista naurua.
”Joo, ihan kun mä jonkun vanhoja käyttäisin”, Sofia irvaili. Hän nappasi ripsivärin hyllystä.
”Mä otan ainakin tän. Se on halpa.”
”Niin, eikä se olekaan kuin vasta sun viides”, Alisa mutisi itsekseen.
3. Laiskuus
”Serena! Viehän Mauno ulos!”
”En mä nyt jaksa. Oon mesessä.”
”Sä olet ollut taas koneella koko päivän! Siellä on kiva ilma, kuule!”
Serena kurkkasi ulos ikkunasta. Satoi lunta. Varmasti ainakin kymmenen asteen pakkanen.
”Siellä on kauheen kylmä, en mä haluu lähtee!”
”Serena, Maunon pitää päästä ulos. Sillä on hätä. Sä et ole käyttänyt sitä kertaakaan tällä viikolla.””Nyt on loma.”
”Koiraa pitää käyttää lomallakin.””No emmä nyt jaksa!”
Äiti huokaisi. Hän napsautti remmin kiinni Maunon pantaan. ”Tule poika, mennään ulos.”
4. Kateus
”Se on niin nätti.”
”Niinpä! Näitsä sen hiukset? Ne näyttää tosi makeilta!
”Joo, näin. Miten se on saanu leikata ne silleen? Ja värjätä? Mun äiti ei anna mun värjätä, ennen kuin mä oon kuusitoista.”
”Sil on toises korvas kolme reikää, siis yhdessä korvassa! Ja mä en saa ees yksiä!”
”Niin, ja sit se on viel niin laiha. Vähän mä oon joku norsu, kun vertaa siihen.”
”No, et oo ainakaan yht lihava, kun mä.”
”Me ollaan kuule ihan yht laihoi, mut ei läheskään yht laihoi, kuin se. Kaikki pojat on ihan hulluna siihen.” ”Niinpä! Ei ihme, kun se on oikeesti niin täydellinen.”
”Joo. Mä oon kateellinen sille.”
5. Viha
”Miksi sä soitit mulle?”
”Sere, mä olen tosi pahoillani”, Karlan ääni sopersi. Se oli aina ollut aika herkkä.
”No se on vähän myöhäistä nyt.”
”Sere, se oli oikeesti täysi vahinko! Mä ostan sulle uuden levyn!”
”Siin oli nimmari. Sä et saa hankittuu uutta nimmaria, ne ei tuu enää ikinä Suomeen.”
Karla itki. Serena tiesi, että hän inhosi riitelyä. Ei Serenakaan siitä pitänyt. Loppujen lopuksi, sehän oli vain levy, eikä hän edes pitänyt koko bändistä.
”Mä olen oikeesti sairaan pahoillani!” Mä teen mitä vaan, mä vaan haluun pysyy sun ystävänä.”
Serena oli hiljaa. Hetken hän oli jo aikeissa antaa anteeksi.
”Painu Helvettiin”
Sitten hän katkaisi puhelun.
6. Ylpeys
”Ysi plussa?” Emmi toisti epäuskoisena. Serena nyökkäsi.
”Et sä voi saada ysi plussaa! Sä oot luokan paras enkussa!”
Serena nyökkäsi taas.
”Niinpä. Ja Kati sai kymppi miikan. Mä oon ihan varma, että se lunttas. Se ei vaan voi olla mua parempi.”
”Ei niin. Ja toi ola vaikea koe, ei siitä voi saada kymppi miikkaa huijaamatta. Ja se on huono koulus muutenkin. ”
Serena myönteli ystäväänsä. Syvällä sisimmässään hän tiesi, ettei vain ollut lukenut tarpeeksi. Kati oli varmasti numeronsa ansainnut. Mutta Serenan ylpeys ei sallinut sellaisia ajatuksia.
Hän oli kuitenkin luokan paras enkussa.
7. Haureus
”Näitsä, kun se iski mulle silmää.”
”Joo, se on varmaan ihastunut suhun!”
Serena hymyili. Hän katsoi vaivihkaa Eliasta. Hän oli koko koulun halutuin poika ja juuri jättänyt edellisen tyttöystävänsä. Se oli kolmas kerta kuukauden sisällä.
”Se on oikeesti koulun pahin naistenmies, mut se älyttömän söpö!” Elina huokaisi. Serena ei voinut kieltää sitä. Elias oli hyvännäköinen, mutta hänellä oli jo poikaystävä, Anton. Antonkin oli tosi ihana ja suloinen, muttei läheskään Eliaksen veroinen.
”Nyt se tulee tänne!” Elina supatti kiihkeästi. Serena kääntyi katsomaan. Elias käveli tyttöjen luokse, hymyillen hurmaavasti.
”Moi Sere, moi Ellu”, hän sanoi huolettomasti. Tytöt hymyilivät takaisin. Elias jatkoi.
”Mä aattelin Sere, et voisitsä tulla tonne mun kaa”, hän osoitti syrjäistä nurkkaa. ”Kun mulla olis sulle asiaa.”
Serena vilkaisi Elinaa. Molemmat tiesivät, mistä asiasta oli kyse.
Nuoleskelusta.
”Mene”, Elina kehotti. Serena oli kahden vaiheilla.
”Okei”, hän sanoi lopulta. Elias hymyili ja vei Serenan pois muiden luota.
Serena oli ollut oikeassa. Heti tarpeeksi kauas päästyään, Elias painoi hänet seinää vasten ja suuteli. Serena vastasi suudelmaan. Antonin nimi tykitti takaraivossa. Elias oli Antonia parempi suutelija.
Eikä hän saisi tietää, joten mitä se edes haittaisi?
-Stargazer
A/N: Tykkään tästä :)
Puhekieltä ja lievää kiroilua.
1. Mässäily
”Yks suklaatorttu”, Serena sanoi tiskille. Myyjä hymyili, ja ojensi hänelle leivoksen.
”Tuleeko muuta?”
”Ei.”
”Yksi ja kaksikymmentä, kiitos.”
Serena maksoi, ja käveli leivoksen kanssa pöytään. Helena kohotti hänelle kulmiaan.
”Toi on sun kolmas tänään.”
”Entä sitten?” Serena kysyi nauraen.
”Nyt on Joulu. Jouluna kuuluu syödä suklaata.”
Tytöt olivat hetken hiljaa. Serena maiskutti torttuaan.
”Tiedätsä, kehitysmaissa ne ei oo tollasta nähnytkään”, Helena aloitti.
”Ne olis ilosii, jos sai sees puuroa aamulla.”
Serena tuhahti, ja leikkasi uuden palan.
”No ne onkin sellasia luurankoja. Ei niillä oo ees rintoja, en mä halua sellainen olla.”
Helena ei sanonut mitään. Kakku katosi Serenan lautaselta.
2. Ahneus
”Mun on ihan pakko saada toi ripsari!”
Serena oli pysähtynyt hyllykön eteen.
”Ne mun vanhat on jo ihan paskoja. Ja sit uudet farkut, kun ei sellasii normaalei enää kukaan käytä.”
”Sere hei, sä ostit farkut just kaks viikkoo sitten”, Alisa huomautti. Serena tuhahti.
”Ne oli huonot. Mä tartten uudet.”
Sofia katseli ripsivärejä ja tokaisi:
”Sere on oikeessa. Uus muoti, uudet vaatteet.”
”Tehän voisitte kurkata jostain kirppikseltä”, Alisa ehdotti.
”Sielt saa oikeesti hyviä vaatteita ja tosi halvalla!”
Vastaukseksi hän sai pilkallista naurua.
”Joo, ihan kun mä jonkun vanhoja käyttäisin”, Sofia irvaili. Hän nappasi ripsivärin hyllystä.
”Mä otan ainakin tän. Se on halpa.”
”Niin, eikä se olekaan kuin vasta sun viides”, Alisa mutisi itsekseen.
3. Laiskuus
”Serena! Viehän Mauno ulos!”
”En mä nyt jaksa. Oon mesessä.”
”Sä olet ollut taas koneella koko päivän! Siellä on kiva ilma, kuule!”
Serena kurkkasi ulos ikkunasta. Satoi lunta. Varmasti ainakin kymmenen asteen pakkanen.
”Siellä on kauheen kylmä, en mä haluu lähtee!”
”Serena, Maunon pitää päästä ulos. Sillä on hätä. Sä et ole käyttänyt sitä kertaakaan tällä viikolla.””Nyt on loma.”
”Koiraa pitää käyttää lomallakin.””No emmä nyt jaksa!”
Äiti huokaisi. Hän napsautti remmin kiinni Maunon pantaan. ”Tule poika, mennään ulos.”
4. Kateus
”Se on niin nätti.”
”Niinpä! Näitsä sen hiukset? Ne näyttää tosi makeilta!
”Joo, näin. Miten se on saanu leikata ne silleen? Ja värjätä? Mun äiti ei anna mun värjätä, ennen kuin mä oon kuusitoista.”
”Sil on toises korvas kolme reikää, siis yhdessä korvassa! Ja mä en saa ees yksiä!”
”Niin, ja sit se on viel niin laiha. Vähän mä oon joku norsu, kun vertaa siihen.”
”No, et oo ainakaan yht lihava, kun mä.”
”Me ollaan kuule ihan yht laihoi, mut ei läheskään yht laihoi, kuin se. Kaikki pojat on ihan hulluna siihen.” ”Niinpä! Ei ihme, kun se on oikeesti niin täydellinen.”
”Joo. Mä oon kateellinen sille.”
5. Viha
”Miksi sä soitit mulle?”
”Sere, mä olen tosi pahoillani”, Karlan ääni sopersi. Se oli aina ollut aika herkkä.
”No se on vähän myöhäistä nyt.”
”Sere, se oli oikeesti täysi vahinko! Mä ostan sulle uuden levyn!”
”Siin oli nimmari. Sä et saa hankittuu uutta nimmaria, ne ei tuu enää ikinä Suomeen.”
Karla itki. Serena tiesi, että hän inhosi riitelyä. Ei Serenakaan siitä pitänyt. Loppujen lopuksi, sehän oli vain levy, eikä hän edes pitänyt koko bändistä.
”Mä olen oikeesti sairaan pahoillani!” Mä teen mitä vaan, mä vaan haluun pysyy sun ystävänä.”
Serena oli hiljaa. Hetken hän oli jo aikeissa antaa anteeksi.
”Painu Helvettiin”
Sitten hän katkaisi puhelun.
6. Ylpeys
”Ysi plussa?” Emmi toisti epäuskoisena. Serena nyökkäsi.
”Et sä voi saada ysi plussaa! Sä oot luokan paras enkussa!”
Serena nyökkäsi taas.
”Niinpä. Ja Kati sai kymppi miikan. Mä oon ihan varma, että se lunttas. Se ei vaan voi olla mua parempi.”
”Ei niin. Ja toi ola vaikea koe, ei siitä voi saada kymppi miikkaa huijaamatta. Ja se on huono koulus muutenkin. ”
Serena myönteli ystäväänsä. Syvällä sisimmässään hän tiesi, ettei vain ollut lukenut tarpeeksi. Kati oli varmasti numeronsa ansainnut. Mutta Serenan ylpeys ei sallinut sellaisia ajatuksia.
Hän oli kuitenkin luokan paras enkussa.
7. Haureus
”Näitsä, kun se iski mulle silmää.”
”Joo, se on varmaan ihastunut suhun!”
Serena hymyili. Hän katsoi vaivihkaa Eliasta. Hän oli koko koulun halutuin poika ja juuri jättänyt edellisen tyttöystävänsä. Se oli kolmas kerta kuukauden sisällä.
”Se on oikeesti koulun pahin naistenmies, mut se älyttömän söpö!” Elina huokaisi. Serena ei voinut kieltää sitä. Elias oli hyvännäköinen, mutta hänellä oli jo poikaystävä, Anton. Antonkin oli tosi ihana ja suloinen, muttei läheskään Eliaksen veroinen.
”Nyt se tulee tänne!” Elina supatti kiihkeästi. Serena kääntyi katsomaan. Elias käveli tyttöjen luokse, hymyillen hurmaavasti.
”Moi Sere, moi Ellu”, hän sanoi huolettomasti. Tytöt hymyilivät takaisin. Elias jatkoi.
”Mä aattelin Sere, et voisitsä tulla tonne mun kaa”, hän osoitti syrjäistä nurkkaa. ”Kun mulla olis sulle asiaa.”
Serena vilkaisi Elinaa. Molemmat tiesivät, mistä asiasta oli kyse.
Nuoleskelusta.
”Mene”, Elina kehotti. Serena oli kahden vaiheilla.
”Okei”, hän sanoi lopulta. Elias hymyili ja vei Serenan pois muiden luota.
Serena oli ollut oikeassa. Heti tarpeeksi kauas päästyään, Elias painoi hänet seinää vasten ja suuteli. Serena vastasi suudelmaan. Antonin nimi tykitti takaraivossa. Elias oli Antonia parempi suutelija.
Eikä hän saisi tietää, joten mitä se edes haittaisi?
-Stargazer
A/N: Tykkään tästä :)
sunnuntai 4. toukokuuta 2008
Perhonen [Originaali]
Characters: Ilona, Mikki
Ship: Ilona/Mikki
Genre: Angst, lievä fluff
Raiting: K 13
Warnings: Ajatuksia itsemurhasta, viittauksia henkiseen kotiväkivaltaan
Summary: Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet.
A/N: Löysin tämän kirjoitusvihostani tänä aamuna. Joskus muutamia viikkoja sitten kirjoitettu. Nimen, henkilön nimen ja aiheen peruusteella tällä on jotain tekemistä Apulannan "Ilona" kappaleen kanssa.
Mun maailma on väritön. Se hiipi salakavalasti, syöden pois kaikki sävyt.
Kun niin monen vuoden ajan olin tottunut vain haukkumiseen ja huutoon, turvattomuuteen, luulisi, että turvakotiin pääsy olisi ollut pelastus.
Väärin. Se vaan pahensi tilannetta.
Kipu kasvoi hitaasti suuremmaksi, kunnes se vei multa kaikki voimat.
Ei voi hymyillä, puhua, syödä, ei vaan jaksa ja kaikkein olen edelleen kykenemätön itkemään. Iltaisin kuiskaan itselleni ”Hyvää yötä, ehkä huominen ei tule”, mutta se tulee kumminkin, vaikka mä haluaisin nukkua.
Ikuisesti.
Tuijotan unilääkepurkkia ja sen kyljessä lukevaa tekstiä.
Hengenvaarallista liian suurina annoksina.
Riittäisikö viisi? Vai enemmän?
”Ilona, mikä sua vaivaa?”Mikki kysyy, ääni täynnä puhdasta huolta.
Kohautan olkiani. Anteeksi.
”Ilona, helvetti sun kanssas, sä pelotat mua! Jätä se lääkepurkki rauhaan ja tuu tänne”, Mikki sanoo käskevästi. Mä kävelen sen luo ja se vetää mut syliin.
”Ilona, mun Ilonapikkuinen”, se kuiskaa hellittelynimen mun korvaan ja mä nojaan Mikkiä vasten. Se tuudittaa mua sylisään kuin pikkulasta ja suutelee mun otsaa.
”Mikki.”
”Niin..?”
Seinä murtuu. Kyyneleet virtaa vapaasti ensimmäiseen kertaan moneen vuoteen.
”Mä olen niin helvetin väsynyt.”
-Stargazer
A/N: That's it :) Ensimmäinen Originaali pitkään aikaan, jossa mainitaan nimet... Olen huono keksimään nimiä.
Ship: Ilona/Mikki
Genre: Angst, lievä fluff
Raiting: K 13
Warnings: Ajatuksia itsemurhasta, viittauksia henkiseen kotiväkivaltaan
Summary: Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet.
A/N: Löysin tämän kirjoitusvihostani tänä aamuna. Joskus muutamia viikkoja sitten kirjoitettu. Nimen, henkilön nimen ja aiheen peruusteella tällä on jotain tekemistä Apulannan "Ilona" kappaleen kanssa.
Mun maailma on väritön. Se hiipi salakavalasti, syöden pois kaikki sävyt.
Kun niin monen vuoden ajan olin tottunut vain haukkumiseen ja huutoon, turvattomuuteen, luulisi, että turvakotiin pääsy olisi ollut pelastus.
Väärin. Se vaan pahensi tilannetta.
Kipu kasvoi hitaasti suuremmaksi, kunnes se vei multa kaikki voimat.
Ei voi hymyillä, puhua, syödä, ei vaan jaksa ja kaikkein olen edelleen kykenemätön itkemään. Iltaisin kuiskaan itselleni ”Hyvää yötä, ehkä huominen ei tule”, mutta se tulee kumminkin, vaikka mä haluaisin nukkua.
Ikuisesti.
Tuijotan unilääkepurkkia ja sen kyljessä lukevaa tekstiä.
Hengenvaarallista liian suurina annoksina.
Riittäisikö viisi? Vai enemmän?
”Ilona, mikä sua vaivaa?”Mikki kysyy, ääni täynnä puhdasta huolta.
Kohautan olkiani. Anteeksi.
”Ilona, helvetti sun kanssas, sä pelotat mua! Jätä se lääkepurkki rauhaan ja tuu tänne”, Mikki sanoo käskevästi. Mä kävelen sen luo ja se vetää mut syliin.
”Ilona, mun Ilonapikkuinen”, se kuiskaa hellittelynimen mun korvaan ja mä nojaan Mikkiä vasten. Se tuudittaa mua sylisään kuin pikkulasta ja suutelee mun otsaa.
”Mikki.”
”Niin..?”
Seinä murtuu. Kyyneleet virtaa vapaasti ensimmäiseen kertaan moneen vuoteen.
”Mä olen niin helvetin väsynyt.”
-Stargazer
A/N: That's it :) Ensimmäinen Originaali pitkään aikaan, jossa mainitaan nimet... Olen huono keksimään nimiä.
perjantai 2. toukokuuta 2008
Toukokuun toinen päivä 1998... [Tribuutti]
Tasan kymmenen vuotta sitten käytiin viimeinen taistelu Harry Potterin ja Voldemortin välillä. Kuten kaikki suuret taistelut, myös tämä vaati lukuisia kuolonuhreja.
Tämä teksti on kunnianosoitus Tylypahkan taistelussa menehtyneille.
* * *
Remus Lupin kuoli Anton Dolohovin sauvasta. Meidän kaikkien suosikkisutemme olikin kärsinyt jo tarpeeksi; Lykratopia, ystävien menetys, eläminen yksinäisyydessä ja juuri kun hän sai Siriuken takaisin, tämäkin kuoli. Vaikka Remus sitten avioitui Tonksin kanssa, ei hän ollut siltikään onnellinen. Hän ei ikinä saanut nähdä Tedin kasvavan, mutta ainakin hän pääsi takaisin parhaiden ystäviensä luokse. Muistamme Remuksen ystävällisenä, rauhallisena kirjatoukkana (ja Siriuksen poikaystävänä).
Nymphadora Tonks joka inhosi etunimeään. Hänen kohtalokseen koitui raivohullu tätinsä, Bellatrix Lestrange. Tonks oli iloinen ja piristävä ihminen, josta on hankala olla pitämättä. Hän kuoli aivan liian aikaisin. Hänestä olisi varmasti tullut jotakin suurta, kaikesta kömpelyydestään huolimatta. Hän kuitenkin ehti saada lapsen, jonka loppujen lopuksi kasvattivat hänen omat vanhempansa. Hänet me muistamme hauskana, persoonallisena ja sympaattisena ihmisenä.
Fred Weasley oli suuri menetys. Miten ihmeessä George selviää ilman rakasta veljeään? Kuten Tonksin, myös Fredin kohtaloksi koitui Bellatrix Lestrange. Hän oli ikuinen ongelmien aiheuttaja, mutta hänestä pidettiin silti erittäin paljon. Hänellä oli lupaava ura Pilailukauppiaana yhdessä veljensä kanssa, mutta suunnitelmat muuttuivat. Muistamme Fredin ilkikurisena, mutta reiluna ja hauskana.
Colin Creevy oli virallinen valokuvaaja. Hän livahti alaikäisenä taistelemaan ja se koitui Colinin kohtaloksi. Eniten häntä jäi suremaan hänen oma pikkuveljensä Dennis. Colin oli parantumaton Harry-fani.
Severus Snape oli sittenkin hyvä. Nuoresta asti kaltoin kohdeltu ja kiusattu Severus rakasti monta vuotta Lily Evansia, mutta joutui pettymään Lilyn naitua James Potterin. Severus ei kuitenkaan koskaan unohtanut tyttöä, ja hänen viimeinen toiveensakin oli nähdä Harryn silmät, jotka ovat aivan kuten hänen äidillään. Hän erehtyi kerran, mutta palasi takaisin oikealle. Häneen ei koskaan luotettu täysin.
Kalkaros murhasi Dumbledoren tämän omasta tahdosta, hän oli uskollinen loppuun asti. Voldemort tajusi tämän ja teki Severuksesta lopun. Severus oli rohkea, erinomainen kaksoisagentti ja väärinymmärretty ihminen, joka olisi voinut saada paremman elämän.
Bellatrix Lestrange oli Voldemortin läheisimpiä Kuolonsyöjiä. Uskollisena suvulleen hän nai puhdasverisen Rodolphuksen, mutta ei koskaan rakastanut tätä. Bellatrixista tuli kiduttaja ja murhaaja ja monen mielestä hän ansaitsikin kuolla. Totta on, että Bellatrix teki monia pahoja tekoja, mutta hän oli silti äärettömän uskollinen, uskoi siihen, mitä hän teki. Hän oli todella mielenkiintoinen ihminen ja hänessäkin oli takuulla jotakin hyvää. Ääretön usko Puhdasverisyyteen ajoi hänet yli reunan. Hän kuoli Molly Weasleyn sauvasta, koettaessaan tappaa tämän tyttären.
Tom Valedro aka Lordi Voldemort syntyi suhteesta, jossa ei ollut todellista rakkautta. Hän kasvoi ilman rakkautta, eikä näin ollen koskaan oppinut sitä taitoa. Hän pelkäsi kuolemaa, ja teki sairaita tekoja koettaessaan välttää sitä. Hän halveksi kaikkea, mikä liitti hänet muihin ihmisiin. Vaikka hänen tekonsa olivat kammottavia, hän oli kiistatta älykäs velho. Loppujen lopuksi ylimielisyys ja voitonvarmuus kostautuivat; Harry Potter tuhosi hänet monta vuotta kestäneen kamppailun jälkeen.
Seitsemän kynttilää
Seitsemälle ihmiselle
Kunnioittaen
Stargazer
Tämä teksti on kunnianosoitus Tylypahkan taistelussa menehtyneille.
* * *
Remus Lupin kuoli Anton Dolohovin sauvasta. Meidän kaikkien suosikkisutemme olikin kärsinyt jo tarpeeksi; Lykratopia, ystävien menetys, eläminen yksinäisyydessä ja juuri kun hän sai Siriuken takaisin, tämäkin kuoli. Vaikka Remus sitten avioitui Tonksin kanssa, ei hän ollut siltikään onnellinen. Hän ei ikinä saanut nähdä Tedin kasvavan, mutta ainakin hän pääsi takaisin parhaiden ystäviensä luokse. Muistamme Remuksen ystävällisenä, rauhallisena kirjatoukkana (ja Siriuksen poikaystävänä).
Nymphadora Tonks joka inhosi etunimeään. Hänen kohtalokseen koitui raivohullu tätinsä, Bellatrix Lestrange. Tonks oli iloinen ja piristävä ihminen, josta on hankala olla pitämättä. Hän kuoli aivan liian aikaisin. Hänestä olisi varmasti tullut jotakin suurta, kaikesta kömpelyydestään huolimatta. Hän kuitenkin ehti saada lapsen, jonka loppujen lopuksi kasvattivat hänen omat vanhempansa. Hänet me muistamme hauskana, persoonallisena ja sympaattisena ihmisenä.
Fred Weasley oli suuri menetys. Miten ihmeessä George selviää ilman rakasta veljeään? Kuten Tonksin, myös Fredin kohtaloksi koitui Bellatrix Lestrange. Hän oli ikuinen ongelmien aiheuttaja, mutta hänestä pidettiin silti erittäin paljon. Hänellä oli lupaava ura Pilailukauppiaana yhdessä veljensä kanssa, mutta suunnitelmat muuttuivat. Muistamme Fredin ilkikurisena, mutta reiluna ja hauskana.
Colin Creevy oli virallinen valokuvaaja. Hän livahti alaikäisenä taistelemaan ja se koitui Colinin kohtaloksi. Eniten häntä jäi suremaan hänen oma pikkuveljensä Dennis. Colin oli parantumaton Harry-fani.
Severus Snape oli sittenkin hyvä. Nuoresta asti kaltoin kohdeltu ja kiusattu Severus rakasti monta vuotta Lily Evansia, mutta joutui pettymään Lilyn naitua James Potterin. Severus ei kuitenkaan koskaan unohtanut tyttöä, ja hänen viimeinen toiveensakin oli nähdä Harryn silmät, jotka ovat aivan kuten hänen äidillään. Hän erehtyi kerran, mutta palasi takaisin oikealle. Häneen ei koskaan luotettu täysin.
Kalkaros murhasi Dumbledoren tämän omasta tahdosta, hän oli uskollinen loppuun asti. Voldemort tajusi tämän ja teki Severuksesta lopun. Severus oli rohkea, erinomainen kaksoisagentti ja väärinymmärretty ihminen, joka olisi voinut saada paremman elämän.
Bellatrix Lestrange oli Voldemortin läheisimpiä Kuolonsyöjiä. Uskollisena suvulleen hän nai puhdasverisen Rodolphuksen, mutta ei koskaan rakastanut tätä. Bellatrixista tuli kiduttaja ja murhaaja ja monen mielestä hän ansaitsikin kuolla. Totta on, että Bellatrix teki monia pahoja tekoja, mutta hän oli silti äärettömän uskollinen, uskoi siihen, mitä hän teki. Hän oli todella mielenkiintoinen ihminen ja hänessäkin oli takuulla jotakin hyvää. Ääretön usko Puhdasverisyyteen ajoi hänet yli reunan. Hän kuoli Molly Weasleyn sauvasta, koettaessaan tappaa tämän tyttären.
Tom Valedro aka Lordi Voldemort syntyi suhteesta, jossa ei ollut todellista rakkautta. Hän kasvoi ilman rakkautta, eikä näin ollen koskaan oppinut sitä taitoa. Hän pelkäsi kuolemaa, ja teki sairaita tekoja koettaessaan välttää sitä. Hän halveksi kaikkea, mikä liitti hänet muihin ihmisiin. Vaikka hänen tekonsa olivat kammottavia, hän oli kiistatta älykäs velho. Loppujen lopuksi ylimielisyys ja voitonvarmuus kostautuivat; Harry Potter tuhosi hänet monta vuotta kestäneen kamppailun jälkeen.
Seitsemän kynttilää
Seitsemälle ihmiselle
Kunnioittaen
Stargazer
Kolme tapaa suututtaa Bellatrix Musta [Fic]
Characters: Bellatrix (Mustan suku, Voldemort.)
Genre: Angst (Drama)
Pairing: Mainintana Bella/Rodophus, vihjailua Bella/Voldemortista
Raiting: K 11 (PG/K+)
Summary: Kolme tapaa suututtaa Bellatrix Musta. (Älkää kokeilko kotona)
A/N: Osallistuu "Kome kertaa kun..." haasteeseen, sekä FF100 (Liikaa) Kirjoiteltu Matikan-, fysiikan- ja ruokatunnin aikana. Oma lempikappaleeni on tuo toka.
Selvitystä iästä ym. Ficin lopussa!
1. Kutsu häntä Hulluksi
”Ihan totta, miksei?”
”Koska me emme halua leikkiä sinun kanssasi!”
Bellatrix seisoi mustassa silkkikaavussaan ja tuijotti sisaruksiaan. Andromeda piteli suojelevasti Narcissan kädestä kiinni ja sanoi vakavana;”Sinä suutut aina, jos häviät. Se ei ole kivaa.”
”Enkä suutu!” Bellatrix huudahti puolustelevasti. Narcissa pyöräytti silmiään.
”Mene pois Bella”, hän sanoi hiljaa.
”Leiki jonkun muun kanssa.”
Bellatrix tunsi vihan nousevan sisällään. Hän veti taikasauvansa esiin ja osoitti sillä Andromedaa.
”Minä olen sinun isosiskosi! Sinun kuuluu osoittaa kunnioitusta!” hän sähisi hampaidensa välistä. Narcissa uikahti ja piiloutui Andromedan taa. Tämä kuitenkin vain huokaisi ja sanoi tyynesti;”Pane sauva pois, Bella. Et saa taikoa koulun ulkopuolella.”
”Niinhän sinä luulet!” Bellatrix huusi. Häntä turhautti pikkusiskonsa kurittomuus. Hän tahtoi nähdä Andromedan alistuvan hänen tahtoonsa. Valitettavasti Andromeda oli jo tottunut siskonsa raivonpuuskiin, eikä välittänyt niistä. Hän kääntyi Narcissaan päin.
”Tule Cissy”, hän mutisi.
”Jätetään tuo hullu raivoamaan yksinään.”
Se oli virhe. Ensin kuului sähähdys, valonsäde lensi ilman läpi ja yhtäkkiä Andromedan poskeen oli ilmestynyt verta vuotava haava. Hän älähti kivusta ja painoi käden vuotavalle poskelleen. Bellatrixin silmät leimusivat suorastaan psykopaattisella tavalla, kun hän tuijotti aiheuttamaansa vahinkoa.
”Älä ikinä kutsu minua hulluksi!” hän kiljui. Sitten hän kääntyi ja juoksi pois, yönmustat hiukset takanaan heiluen.
2. Vihjaile suhteesta Voldemortin kanssa
”Miten sinulla on mennyt, Bellatrix-kulta?”
”Erittäin hyvin. Pimeän Lordi on ollut tyytyväinen palveluksiini.”
Kaunis, kahdenkymmenen ylittänyt nuori nainen hymyili meikatuilla huulillaan tädilleen, joka katsoi häneen vaikuttuneena.
”Se on hienoa. Äitisi on takuulla ylpeä sinusta”, Walburga kehui ja ylimielinen hymy Bellatrixin kasvoilla leveni.
”Kiitoksia. Jos se ei haittaa, palaisin nyt serkkujeni luo”, hän totesi kohteliaasti, nousten pöydästä. Hänen tätinsä ja tämän aviomies antoivat lyhyet nyökkäyksen hyväksynnän merkiksi ja Bellatrix lipui yläkertaan.
”Vai on hän sinuun tyytyväinen?” kysyi ivallinen ääni. Bellatrix käännähti ja tuijotti serkkuaan, joka nojaili seinää vasten kädet farkkujen taskussa. Jästivaatteissa. Hän halveksui sitä.
Pojan veli istui hiljaa sohvalla, säädyllisesti pukeutuneena ja hiukset kammattuna.
”Jos ymmärtäisit omaa parastasi, sinäkin liittyisit hänen joukkoihinsa”, Bellatrix sanoi kylmästi. Sirius nauroi. Kuinka hän kehtasi nauraa?
”Ei kiitos. Minulla on muita suunnitelmia, kuin toimia Voldemortin säälittävänä sätkynukkenaan.”
Bellatrix haukkoi henkeään.
”Kuinka uskallat! Kuinka saatat tahrata Mestarin nimen likaisella kielelläsi!”
Sirius virnisti.
”Voldemort, Voldemort, Voldemort.”
”Ei sanaakaan! Hiljaa, tai kiroan sinut!”
”Ja sen kun näkisi.”
”Anna olla Sirius”, kuului hiljainen ääni sohvalta. Regulus tuijotti tiiviisti tappelevia sisaruksiaan.
”Älä hanki enempää hankaluuksia.”
Sirius näytti siltä, että olisi halunnut sanoa jotakin, mutta totteli veljeään. Sen sijaan hän totesi ilkikurisesti;
”Taitaa Bellaa kiinnostaa muukin, kuin vain järjetön kidutus ja tappaminen.”
”Mitä sinä tarkoitat?” Bellatrix tiuskaisi. Sirius repäisi itsensä irti seinästä ja astui askeleen eteenpäin.
”Jollen pahasti erehdy Bella tuntee jotain hiukan suurempaa, kuin kunnioitusta... Miten sinä häntä kutsuit? Mestariaan kohtaan.”
Se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta Bellatrixin kalpeille poskille nousi raju puna.
”Sinä punastuit!” Sirius huudahti voitonriemuisesti. Seuraavassa hetkessä hänet painettiin väkivaltaisesti seinää vasten. Kasvot vain senttien päässä Siriuksen omista, Bellatrix huusi;”Minä olen uskollinen Rodolphukselle! Olen liian alhainen, Mestari on liian hyvä minulle!”
Bellatrixin ääni oli täyttynyt vihasta, raivosta ja inhosta, mutta edes se tosiseikka ei voinut pyyhkiä virnettä Siriuksen kasvoilta. Bellatrix tunsi suurta halua kirota pojan, mutta hän hillitsi itsensä. Keskenkasvuinen teini, hän ei ollut sen arvoinen. Hän päästi irti, kääntyi ja käveli ovelle. Sirius huusi hänen peräänsä;”Kannattaisi ottaa ero Rodolphuksesta! Äitisi tuskin katsoo hyvällä, jos olet kahden miehen kanssa yhtä aikaa!”
Bellatrix ei voinut hillitä temperamenttiaan ja kirosi; ”Saastainen verenpetturi, kakara, hyödytön Rohkelikko!” hän solvasi serkkuaan pahimmilla loukkauksilla, mitä tiesi. ”Toivottavasti kuolet!”
Hän paiskasi oven kiinni ja ryntäsi alakertaan Siriuksen pilkallinen nauru korvissaan kaikuen.
3. Ilmoita sukulaisen petturuudesta
”Olen erittäin tyytyväinen palveluksiisi, Bellatrix.”
”Se on minulle tärkeämpää, kuin mikään muu.”
Voldemort katsoi, kuinka Bellatrix kumarsi syvään. Sitten hän jatkoi kylmällä, laskelmoivalla äänellä;
”Samaa ei valitettavasti voi sanoa sukulaisistasi. Olen pettynyt teihin Mustiin.”
”Mestari... jos puhut siitä rohkelikosta... tai siitä jästin naineesta verenpetturista. He eivät kuulu sukuumme.”
Voldemortin huulet kaartuivat ivalliseen hymyyn.
”Ei. En puhu heistä. Näyttää siltä, että suvussanne on muitakin mätiä oksia.”
Bellatrix odotti, että Voldemort jatkaisi. Hänen mieleensä hiipi epäilys. Hän toivoi, että se oli väärä.
”Puhun toisesta serkustasi, Reguluksesta.”
Tätä hän oli pelännyt. Mitä Regulus oli tehnyt?
”Mestari... Jos saan kysyä... mitä on tapahtunut?”
Voldemort nauroi kylmästi ja tunteettomasti. ”Hän on osoittanut pahimmanlaatuista pelkuruutta, sanoisin. Typerä poika. Koetti pettää minut. Voin kuitenkin ilokseni kertoa, ettei hän onnistunut.”
Bellatrix vajosi polvilleen Voldemortin eteen ja sanoi; ”Mestari, olen pahoillani. Olen valmis kostamaan... valmis tappamaan hänet, Herrani.”
”Nouse ylös, Bellatrix”, Voldemort käski. Hänen huulillaan oli edelleen kylmä hymy.
”Ei sinun tarvitse vaivautua, poika on jo kuollut.”
Bellatrix nyökkäsi turtana. Voldemort kohotti sauvansa.
”Mene. En tarvitse sinua nyt. Tunnet kyllä kutsuni, kun on aika.”
Bellatrix nyökkäsi taas ja käveli poikki suuren huoneen vaitonaisesti. Heti rakennuksen ulkopuolella hän ilmiintyi vanhempiensa taloon. Siellä ei hänen onnekseen ollut ketään. Bellatrix nousi yläkertaan, huoneeseen, jossa sijaitsi valtava sukupuu. Hän liuotti sormiaan kangasta pitkin, kunnes löysi oikean nimen; Regulus Musta.
Regulus oli ollut hänen suojattinsa, lempisukulainen, läheisempi, kuin omat siskot koskaan. Vaikka Bellatrix oli tottunut tappamaan, tuntui hänen kuolemansa silti pahalta.
Mutta hän oli pettänyt Herran. Siitä ei selvinnyt ilman rangaistusta ja Reguluskin oli tiennyt sen. Hän oli omaa tyhmyyttään tehnyt sen, mitä sitten olikaan tehnyt.
Bellatrix nappasi pöydältä lasisen pallon ja paiskasi sen päin seinää. Pallo hajosi ja tuhannet lasinsirut lensivät pitkin lattiaa.
Hän vajosi polvilleen sirujen keskelle. Lasi raapi ihoa rikki, mutta Bellatrix ei tuntenut muuta, kuin silmitöntä vihaa serkkuaan kohtaan, joka oli pettänyt hänet ja jalon sukunsa.
-Stargazer
A/N:
Hahmojen Iästä
Kiitos J.K. Rowlingin sivujen, tiedämme, että Bella on syntynyt vuonna 1951. Näin ollen hän on Siriusta (-60) yhdeksän vuotta vanhempi. Myös Narcissan syntymävuosi on ilmoitettu, se on 1955, joten hän on sisartaan neljä vuotta nuorempi. Andromedan ikää ei ole sanottu. Ajattelen hänen kuitenkin olevan keskimmäinen sisarus, sillä hän on sukupuussakin keskellä. Hänen syntymävuotensa tässä ficissä on 1953. Regulus on Siriusta vuoden nuorempi, siis syntynyt vuonna 1961.
Ensimmäinen osa
Bellatrix - 12 (Ensimmäisen luokan lopettanut.) Andromeda - 10 ja Narcissa - 8.
Toinen osa
Bellatrix - 22, Sirius - 13 (Regulus - 12)
Rowling on todennut, ettei Bella koskaan rakastanut Rodolphusta, vaan hänen oikea rakkautensa oli Voldemort. Siitä siis idea tähän.
Kolmas osa
Bellatrix - 29, Regulus - 19 (Voldemort - ties mitä.)
Tämä ei ole ihan Canonia, Voldemorthan ei tiennyt Reguluksen tuhonneen Hirnyrkkejä. Nyt hän kumminkin tietää, koettakaa kestää.
Olen myös tietoinen, että Ted on jästisyntyinen velho, mutta Bellaa tuskin kiinnostaa onko hän jästisyntyinen vai jästi.
Joskus joku esitti teoriansa, että kun Siriuksen ja Andromeda olivat läheisiä, niin ehkä myös Regulus ja Bella? Sitä teoriaa on sitten lainattu.
En ole ikinä ennen kirjoittanut Voldemortista, toivottavasti onnistuin.
Genre: Angst (Drama)
Pairing: Mainintana Bella/Rodophus, vihjailua Bella/Voldemortista
Raiting: K 11 (PG/K+)
Summary: Kolme tapaa suututtaa Bellatrix Musta. (Älkää kokeilko kotona)
A/N: Osallistuu "Kome kertaa kun..." haasteeseen, sekä FF100 (Liikaa) Kirjoiteltu Matikan-, fysiikan- ja ruokatunnin aikana. Oma lempikappaleeni on tuo toka.
Selvitystä iästä ym. Ficin lopussa!
1. Kutsu häntä Hulluksi
”Ihan totta, miksei?”
”Koska me emme halua leikkiä sinun kanssasi!”
Bellatrix seisoi mustassa silkkikaavussaan ja tuijotti sisaruksiaan. Andromeda piteli suojelevasti Narcissan kädestä kiinni ja sanoi vakavana;”Sinä suutut aina, jos häviät. Se ei ole kivaa.”
”Enkä suutu!” Bellatrix huudahti puolustelevasti. Narcissa pyöräytti silmiään.
”Mene pois Bella”, hän sanoi hiljaa.
”Leiki jonkun muun kanssa.”
Bellatrix tunsi vihan nousevan sisällään. Hän veti taikasauvansa esiin ja osoitti sillä Andromedaa.
”Minä olen sinun isosiskosi! Sinun kuuluu osoittaa kunnioitusta!” hän sähisi hampaidensa välistä. Narcissa uikahti ja piiloutui Andromedan taa. Tämä kuitenkin vain huokaisi ja sanoi tyynesti;”Pane sauva pois, Bella. Et saa taikoa koulun ulkopuolella.”
”Niinhän sinä luulet!” Bellatrix huusi. Häntä turhautti pikkusiskonsa kurittomuus. Hän tahtoi nähdä Andromedan alistuvan hänen tahtoonsa. Valitettavasti Andromeda oli jo tottunut siskonsa raivonpuuskiin, eikä välittänyt niistä. Hän kääntyi Narcissaan päin.
”Tule Cissy”, hän mutisi.
”Jätetään tuo hullu raivoamaan yksinään.”
Se oli virhe. Ensin kuului sähähdys, valonsäde lensi ilman läpi ja yhtäkkiä Andromedan poskeen oli ilmestynyt verta vuotava haava. Hän älähti kivusta ja painoi käden vuotavalle poskelleen. Bellatrixin silmät leimusivat suorastaan psykopaattisella tavalla, kun hän tuijotti aiheuttamaansa vahinkoa.
”Älä ikinä kutsu minua hulluksi!” hän kiljui. Sitten hän kääntyi ja juoksi pois, yönmustat hiukset takanaan heiluen.
2. Vihjaile suhteesta Voldemortin kanssa
”Miten sinulla on mennyt, Bellatrix-kulta?”
”Erittäin hyvin. Pimeän Lordi on ollut tyytyväinen palveluksiini.”
Kaunis, kahdenkymmenen ylittänyt nuori nainen hymyili meikatuilla huulillaan tädilleen, joka katsoi häneen vaikuttuneena.
”Se on hienoa. Äitisi on takuulla ylpeä sinusta”, Walburga kehui ja ylimielinen hymy Bellatrixin kasvoilla leveni.
”Kiitoksia. Jos se ei haittaa, palaisin nyt serkkujeni luo”, hän totesi kohteliaasti, nousten pöydästä. Hänen tätinsä ja tämän aviomies antoivat lyhyet nyökkäyksen hyväksynnän merkiksi ja Bellatrix lipui yläkertaan.
”Vai on hän sinuun tyytyväinen?” kysyi ivallinen ääni. Bellatrix käännähti ja tuijotti serkkuaan, joka nojaili seinää vasten kädet farkkujen taskussa. Jästivaatteissa. Hän halveksui sitä.
Pojan veli istui hiljaa sohvalla, säädyllisesti pukeutuneena ja hiukset kammattuna.
”Jos ymmärtäisit omaa parastasi, sinäkin liittyisit hänen joukkoihinsa”, Bellatrix sanoi kylmästi. Sirius nauroi. Kuinka hän kehtasi nauraa?
”Ei kiitos. Minulla on muita suunnitelmia, kuin toimia Voldemortin säälittävänä sätkynukkenaan.”
Bellatrix haukkoi henkeään.
”Kuinka uskallat! Kuinka saatat tahrata Mestarin nimen likaisella kielelläsi!”
Sirius virnisti.
”Voldemort, Voldemort, Voldemort.”
”Ei sanaakaan! Hiljaa, tai kiroan sinut!”
”Ja sen kun näkisi.”
”Anna olla Sirius”, kuului hiljainen ääni sohvalta. Regulus tuijotti tiiviisti tappelevia sisaruksiaan.
”Älä hanki enempää hankaluuksia.”
Sirius näytti siltä, että olisi halunnut sanoa jotakin, mutta totteli veljeään. Sen sijaan hän totesi ilkikurisesti;
”Taitaa Bellaa kiinnostaa muukin, kuin vain järjetön kidutus ja tappaminen.”
”Mitä sinä tarkoitat?” Bellatrix tiuskaisi. Sirius repäisi itsensä irti seinästä ja astui askeleen eteenpäin.
”Jollen pahasti erehdy Bella tuntee jotain hiukan suurempaa, kuin kunnioitusta... Miten sinä häntä kutsuit? Mestariaan kohtaan.”
Se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta Bellatrixin kalpeille poskille nousi raju puna.
”Sinä punastuit!” Sirius huudahti voitonriemuisesti. Seuraavassa hetkessä hänet painettiin väkivaltaisesti seinää vasten. Kasvot vain senttien päässä Siriuksen omista, Bellatrix huusi;”Minä olen uskollinen Rodolphukselle! Olen liian alhainen, Mestari on liian hyvä minulle!”
Bellatrixin ääni oli täyttynyt vihasta, raivosta ja inhosta, mutta edes se tosiseikka ei voinut pyyhkiä virnettä Siriuksen kasvoilta. Bellatrix tunsi suurta halua kirota pojan, mutta hän hillitsi itsensä. Keskenkasvuinen teini, hän ei ollut sen arvoinen. Hän päästi irti, kääntyi ja käveli ovelle. Sirius huusi hänen peräänsä;”Kannattaisi ottaa ero Rodolphuksesta! Äitisi tuskin katsoo hyvällä, jos olet kahden miehen kanssa yhtä aikaa!”
Bellatrix ei voinut hillitä temperamenttiaan ja kirosi; ”Saastainen verenpetturi, kakara, hyödytön Rohkelikko!” hän solvasi serkkuaan pahimmilla loukkauksilla, mitä tiesi. ”Toivottavasti kuolet!”
Hän paiskasi oven kiinni ja ryntäsi alakertaan Siriuksen pilkallinen nauru korvissaan kaikuen.
3. Ilmoita sukulaisen petturuudesta
”Olen erittäin tyytyväinen palveluksiisi, Bellatrix.”
”Se on minulle tärkeämpää, kuin mikään muu.”
Voldemort katsoi, kuinka Bellatrix kumarsi syvään. Sitten hän jatkoi kylmällä, laskelmoivalla äänellä;
”Samaa ei valitettavasti voi sanoa sukulaisistasi. Olen pettynyt teihin Mustiin.”
”Mestari... jos puhut siitä rohkelikosta... tai siitä jästin naineesta verenpetturista. He eivät kuulu sukuumme.”
Voldemortin huulet kaartuivat ivalliseen hymyyn.
”Ei. En puhu heistä. Näyttää siltä, että suvussanne on muitakin mätiä oksia.”
Bellatrix odotti, että Voldemort jatkaisi. Hänen mieleensä hiipi epäilys. Hän toivoi, että se oli väärä.
”Puhun toisesta serkustasi, Reguluksesta.”
Tätä hän oli pelännyt. Mitä Regulus oli tehnyt?
”Mestari... Jos saan kysyä... mitä on tapahtunut?”
Voldemort nauroi kylmästi ja tunteettomasti. ”Hän on osoittanut pahimmanlaatuista pelkuruutta, sanoisin. Typerä poika. Koetti pettää minut. Voin kuitenkin ilokseni kertoa, ettei hän onnistunut.”
Bellatrix vajosi polvilleen Voldemortin eteen ja sanoi; ”Mestari, olen pahoillani. Olen valmis kostamaan... valmis tappamaan hänet, Herrani.”
”Nouse ylös, Bellatrix”, Voldemort käski. Hänen huulillaan oli edelleen kylmä hymy.
”Ei sinun tarvitse vaivautua, poika on jo kuollut.”
Bellatrix nyökkäsi turtana. Voldemort kohotti sauvansa.
”Mene. En tarvitse sinua nyt. Tunnet kyllä kutsuni, kun on aika.”
Bellatrix nyökkäsi taas ja käveli poikki suuren huoneen vaitonaisesti. Heti rakennuksen ulkopuolella hän ilmiintyi vanhempiensa taloon. Siellä ei hänen onnekseen ollut ketään. Bellatrix nousi yläkertaan, huoneeseen, jossa sijaitsi valtava sukupuu. Hän liuotti sormiaan kangasta pitkin, kunnes löysi oikean nimen; Regulus Musta.
Regulus oli ollut hänen suojattinsa, lempisukulainen, läheisempi, kuin omat siskot koskaan. Vaikka Bellatrix oli tottunut tappamaan, tuntui hänen kuolemansa silti pahalta.
Mutta hän oli pettänyt Herran. Siitä ei selvinnyt ilman rangaistusta ja Reguluskin oli tiennyt sen. Hän oli omaa tyhmyyttään tehnyt sen, mitä sitten olikaan tehnyt.
Bellatrix nappasi pöydältä lasisen pallon ja paiskasi sen päin seinää. Pallo hajosi ja tuhannet lasinsirut lensivät pitkin lattiaa.
Hän vajosi polvilleen sirujen keskelle. Lasi raapi ihoa rikki, mutta Bellatrix ei tuntenut muuta, kuin silmitöntä vihaa serkkuaan kohtaan, joka oli pettänyt hänet ja jalon sukunsa.
-Stargazer
A/N:
Hahmojen Iästä
Kiitos J.K. Rowlingin sivujen, tiedämme, että Bella on syntynyt vuonna 1951. Näin ollen hän on Siriusta (-60) yhdeksän vuotta vanhempi. Myös Narcissan syntymävuosi on ilmoitettu, se on 1955, joten hän on sisartaan neljä vuotta nuorempi. Andromedan ikää ei ole sanottu. Ajattelen hänen kuitenkin olevan keskimmäinen sisarus, sillä hän on sukupuussakin keskellä. Hänen syntymävuotensa tässä ficissä on 1953. Regulus on Siriusta vuoden nuorempi, siis syntynyt vuonna 1961.
Ensimmäinen osa
Bellatrix - 12 (Ensimmäisen luokan lopettanut.) Andromeda - 10 ja Narcissa - 8.
Toinen osa
Bellatrix - 22, Sirius - 13 (Regulus - 12)
Rowling on todennut, ettei Bella koskaan rakastanut Rodolphusta, vaan hänen oikea rakkautensa oli Voldemort. Siitä siis idea tähän.
Kolmas osa
Bellatrix - 29, Regulus - 19 (Voldemort - ties mitä.)
Tämä ei ole ihan Canonia, Voldemorthan ei tiennyt Reguluksen tuhonneen Hirnyrkkejä. Nyt hän kumminkin tietää, koettakaa kestää.
Olen myös tietoinen, että Ted on jästisyntyinen velho, mutta Bellaa tuskin kiinnostaa onko hän jästisyntyinen vai jästi.
Joskus joku esitti teoriansa, että kun Siriuksen ja Andromeda olivat läheisiä, niin ehkä myös Regulus ja Bella? Sitä teoriaa on sitten lainattu.
En ole ikinä ennen kirjoittanut Voldemortista, toivottavasti onnistuin.
torstai 1. toukokuuta 2008
Imaginary [Fic]
Characters: Sirius
Genre: Fantasy
Raiting: S (G/K)
Summary: Kotoa lähdön jälkeen Siriuksella on ollut vaikeuksia pysytellä todellisessa maailmassa.
A/N: Kirjoitettu Evanecsencen kappaleeseen ”Imaginary”. Osa FF100 haastetta ja sana on ”sisäpuoli”
Siriuksen PoV.
Remus,
Sirius lähti kotoa.
Hän ei aio palata.
- James
* * *
Where the wind will whisper to me
Where the raindrops, as they’re falling, tell a story
Tuijotan ikkunaa ja sen takana tanssivia sadepisaroita. Kohotan sormiani ikkunalasille, ikään kuin koettaisin murtautua läpi, ulos tuulen ja sateen riepoteltavaksi. Lasi on kovaa, kestävää ja kylmää, eikä takuulla aio antaa periksi, ei vaikka kuinka rukoilisin.
Miltä tuuli tuntuu? Millaisia tarinoita sade kertoo, kun tarpeeksi tarkkaan kuuntelee? Millaista on, kun kylmyys turruttaa aistit, eikä tunne enää mitään?
In my field of paper flowers
And candy clouds of lullaby
Kuin huomaamatta on minun ja muun maailman väliin muodostunut muuri, periksi antamaton lasiseinämä. Toisella puolella ei kukaan ole turvassa. Ihmiset valehtelevat, isät lyövät lapsiaan, ihmisiä kuolee ja elämä tuhoutuu. Ja toisella puolella, lasisen kuplan sisällä, on turvallista; paperikukkia ja hattarapilviä, suloista kauneutta ja ennen kaikkea turvaa, jota ei muualta saa.
I lie inside myself for hours
And watch my purple sky fly over me
Tämän maailman löysin jo kauan sitten, jo nuorena tajusin paeta sinne, kun alkoi olla liian turvatonta. Tapahtuiko se kaikki vain pääni sisällä, sitä minä en tiedä, mutta olin onnellinen ja lupasin palata uudestaan. Siellä päivät muuttuivat ajattomiksi ja värit sekoittuivat toisiinsa.
Mutta kun menin kouluun, unohdin oman turvapaikkani, sillä löysin uutta suojaa ystävistäni, jotka osasivat auttaa ja kertoa mitä tehdä.
Mutta sen jälkeen, kun lähdin kotoa, asiat ovat olleet toisin. Ja olen taas alkanut viettää siellä enemmän aikaa, kuin missään muualla.
Don’t say I’m out of touch
With this rampant chaos - your reality
”Mä alan huolestua Siriuksesta.”
”Ei sun tartte, kyllä se pärjää. Se pääsee yli siitä.”
”Mutta kun se on ollut niin... outo. Ihan kuin se ei olisi edes täällä.”
”Sillä ei ole kaikki kunnossa. Jonkun pitäis tutkia sen pää.”
Ei. Älkää yrittäkö rikkoa niin herkästi särkyvää maailmaani, viimeistä suojapaikkaani. Teidän maailmassanne, teidän todellisuudessanne, ei ole enää mitään selvää tai järkevää ja minä olen muukalainen siellä. En tiedä, mitä tehdä. Älkää pakottako minua palaamaan vielä.
I know well what lies beyond my sleeping refuge
The nightmare I built my own world to escape
Onko se väärin, että koetan unohtaa? Häivyttää viimeisetkin todellisuuden rippeet, puuduttaa kivun ja tunteet. Onko se väärin, etten halua enää elää painajaista, joka vainoaa muuallakin, kuin vain unissani? Unohtaa.
Swallowed up in the sound of my screaming
Cannot cease for the fear of silent nights
Haluan vain paeta pelkojani, sulkea korvat huudoilta. Pelko leijuu ilmassa, sen voi melkein tuntea.
Ja vielä pahempia ovat hiljaiset yöt, joiden aikana ei voi muuta kuin maata hereillä ja odottaa aamua.
Onko väärin uskoa satuihin ja tarinoihin?
Oh, how I long for the deep sleep dreaming
The goddess of imaginary light
Se kaikki on minun valtakuntaani, hattarankeveää todellisuutta. Pidän siitä tiukasti kiinni, enkä halua herätä takaisin todellisuuteen. Rakennan itselleni elämää, joka on niin kaunista ja täydellistä, että olen alkanut itsekin epäillä sitä.
Ja kun istuin paperikukkaniitylläni, lukien tarinaa Pienestä Tulitikkutytöstä kysyn itseltäni, että onko tämä edes todellista.
- Stargazer
A/N: Eskapismia.
Pieni Tulitikkutyttö on lempitarinoitani. Kaunis ja surullinen.
Hyvää Vappua!
Genre: Fantasy
Raiting: S (G/K)
Summary: Kotoa lähdön jälkeen Siriuksella on ollut vaikeuksia pysytellä todellisessa maailmassa.
A/N: Kirjoitettu Evanecsencen kappaleeseen ”Imaginary”. Osa FF100 haastetta ja sana on ”sisäpuoli”
Siriuksen PoV.
Remus,
Sirius lähti kotoa.
Hän ei aio palata.
- James
* * *
Where the wind will whisper to me
Where the raindrops, as they’re falling, tell a story
Tuijotan ikkunaa ja sen takana tanssivia sadepisaroita. Kohotan sormiani ikkunalasille, ikään kuin koettaisin murtautua läpi, ulos tuulen ja sateen riepoteltavaksi. Lasi on kovaa, kestävää ja kylmää, eikä takuulla aio antaa periksi, ei vaikka kuinka rukoilisin.
Miltä tuuli tuntuu? Millaisia tarinoita sade kertoo, kun tarpeeksi tarkkaan kuuntelee? Millaista on, kun kylmyys turruttaa aistit, eikä tunne enää mitään?
In my field of paper flowers
And candy clouds of lullaby
Kuin huomaamatta on minun ja muun maailman väliin muodostunut muuri, periksi antamaton lasiseinämä. Toisella puolella ei kukaan ole turvassa. Ihmiset valehtelevat, isät lyövät lapsiaan, ihmisiä kuolee ja elämä tuhoutuu. Ja toisella puolella, lasisen kuplan sisällä, on turvallista; paperikukkia ja hattarapilviä, suloista kauneutta ja ennen kaikkea turvaa, jota ei muualta saa.
I lie inside myself for hours
And watch my purple sky fly over me
Tämän maailman löysin jo kauan sitten, jo nuorena tajusin paeta sinne, kun alkoi olla liian turvatonta. Tapahtuiko se kaikki vain pääni sisällä, sitä minä en tiedä, mutta olin onnellinen ja lupasin palata uudestaan. Siellä päivät muuttuivat ajattomiksi ja värit sekoittuivat toisiinsa.
Mutta kun menin kouluun, unohdin oman turvapaikkani, sillä löysin uutta suojaa ystävistäni, jotka osasivat auttaa ja kertoa mitä tehdä.
Mutta sen jälkeen, kun lähdin kotoa, asiat ovat olleet toisin. Ja olen taas alkanut viettää siellä enemmän aikaa, kuin missään muualla.
Don’t say I’m out of touch
With this rampant chaos - your reality
”Mä alan huolestua Siriuksesta.”
”Ei sun tartte, kyllä se pärjää. Se pääsee yli siitä.”
”Mutta kun se on ollut niin... outo. Ihan kuin se ei olisi edes täällä.”
”Sillä ei ole kaikki kunnossa. Jonkun pitäis tutkia sen pää.”
Ei. Älkää yrittäkö rikkoa niin herkästi särkyvää maailmaani, viimeistä suojapaikkaani. Teidän maailmassanne, teidän todellisuudessanne, ei ole enää mitään selvää tai järkevää ja minä olen muukalainen siellä. En tiedä, mitä tehdä. Älkää pakottako minua palaamaan vielä.
I know well what lies beyond my sleeping refuge
The nightmare I built my own world to escape
Onko se väärin, että koetan unohtaa? Häivyttää viimeisetkin todellisuuden rippeet, puuduttaa kivun ja tunteet. Onko se väärin, etten halua enää elää painajaista, joka vainoaa muuallakin, kuin vain unissani? Unohtaa.
Swallowed up in the sound of my screaming
Cannot cease for the fear of silent nights
Haluan vain paeta pelkojani, sulkea korvat huudoilta. Pelko leijuu ilmassa, sen voi melkein tuntea.
Ja vielä pahempia ovat hiljaiset yöt, joiden aikana ei voi muuta kuin maata hereillä ja odottaa aamua.
Onko väärin uskoa satuihin ja tarinoihin?
Oh, how I long for the deep sleep dreaming
The goddess of imaginary light
Se kaikki on minun valtakuntaani, hattarankeveää todellisuutta. Pidän siitä tiukasti kiinni, enkä halua herätä takaisin todellisuuteen. Rakennan itselleni elämää, joka on niin kaunista ja täydellistä, että olen alkanut itsekin epäillä sitä.
Ja kun istuin paperikukkaniitylläni, lukien tarinaa Pienestä Tulitikkutytöstä kysyn itseltäni, että onko tämä edes todellista.
- Stargazer
A/N: Eskapismia.
Pieni Tulitikkutyttö on lempitarinoitani. Kaunis ja surullinen.
Hyvää Vappua!
Tarpeetonta Angstausta
Tuntuu taas, että kaikki kaatuu päälle. Anaa ei huvita jättää mua rauhaan, enkä mä ymmärrä mitä se musta haluaa. Toisaalta kaipaan niin paljon nälän tuntemista, ikuista laihtumista ja kaikkea, toisaalta tiedän, että en voi tehdä sitä enää.
Onnistuin laihtumaan yhdeksän kiloa kahdessa kuukaudessa, voisin tehdä sen uudestaan, mutta vanhempani vahtivat liian tarkkaan. Välistä vaan tuntuu, että on liikaa kaikkea; liikaa painoa, liikaa ihoa kauniiden kylkiluiden päällä, jotka haluaisin niin kovasti nähdä. Pelkään, etten ole tarpeeksi hyvä muille kun en itsellenikään kelpaa ja monta kertaa on tehnyt mieli kysyä kavereiltä; Lupaatteko rakastaa mua, vaikka musta ei ikinä tullut laihaa ja kaunista? mutten sitten uskalla, en viitsi. Pelottaa, että ne hylkää mut. Että ne ei jaksa tälläistä angstaavaa idiottia, joka on välillä ihan sekaisin ja ihan liian tarkka kaikesta, laskee liian tarkkaan kaloreita ja miettii mikä on terveellistä ja mikä ei. Mä pelkään yksin jäämistä enemmäin kuin mitään, koska ystävät on mulla niin tärkeitä ja mä rakastan niitä niin paljon. Pelkään, että olen liian outo ja jään ulkopuolelle.
Mä haluaisin päästä tästä irti, mutta kun kukaan ei oikein osaa auttaa, vaikka ne yrittää. Selitin tilanteen terkkarille joo, mä syön kyllä, mutta pelkään, että saatan aloittaa sen uudestaan kun en pysty hyväksymään itseäni. Ja hän punnitsi minut, katsoi, että olen normaalipainoinen ja totesi, ettei tässä mitään, kiitos käynnistä, tervemenoa. Jaha. Juuri näin. Välillä tosin tuntuu, että asia on näin; Se oli vain kaksi kuukautta, vain yhdeksän kiloa, ei se ole paljon, tuskin edes todellista ja nyt mä olen taas lihava, ei mulla ole mitään syytä valittaa, kun kehitän vain ongelmia itselleni.
Mä tiedän, että se on niin tyhmää ja että siihen kuolee lopulta, mutta minkäs teet? Mä haluan niin kauheasti olla pienikokoinen, laiha, kevyt, kaunis, puhdas ja viaton. Mutta mä en pysty siihen, koska mun vanhemmat ei hyväksi, kavereille en voi tehdä sitä. En halua satuttaa niitä, koska yksi on jo itkenyt mun takia. Ja mun serkut, mä olen niille esikuva, en mä halua tehdä sitä niillekkään. Välistä se on OK, mä olen tarpeeksi laiha, välistä taas en. Ja välillä ei huvita, ei huvita syödä tai hymyillä ja silloin mä olen ärsyttävä. Sulkeudun, itken, angstaan, vittuilen vain kaikille vaikka ne ei oo tehnyt mitään. Ei se ole niiden vika, ettei ne tiedä, kun en ole kertonut.
Mä en vaan pääse yli siitä. Mua pelottaa kuunnella tiettyjä kappaleita, lukea tiettyjä kirjoja, koska ne muistuttaa mua siitä kaikesta pelottavasta ja kauniista ja silloin mua masentaa, haluaisin vaan palata ja aloittaa taas, mutta kun tiedän, etten voi.
Mut on kai tuomittu koko iäkseni inhoamaan itseäni. En uskalla puhua siitä kavereille, koska pelkään niiden ajatuksia; se vaan hakee huomiota, vanha juttu, onko sen taas pakko aloittaa toi valitus? Mua ei jaksaisi kiinnostaa. Joten yritän selvitä kirjoittamalla. Se on mun pelastus, kynä, paperi ja musiikki. Tosin välillä sekään ei onnistu, mä en osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Vaadin itseltäni liikaa, mutta kirjoittaminen on asia, johon mä suhtaudun vakavasti ja rakastan. Toivottavasti opin vielä rakastamaan itseäni ja elämääni. Siihen asti koetan estää itseäni uppoamasta liian syvälle ja pakenen omaan maailmaani, jossa kaikki on mahdollista; Mielikuvitukseen ja Stargazerin maailmaan.
In my fields of paper flower
And candy clouds of Lullaby
I lie inside myself for hours
And watch purple sky fly over me
The Goddes of Imaginary light
-Stargazer
Onnistuin laihtumaan yhdeksän kiloa kahdessa kuukaudessa, voisin tehdä sen uudestaan, mutta vanhempani vahtivat liian tarkkaan. Välistä vaan tuntuu, että on liikaa kaikkea; liikaa painoa, liikaa ihoa kauniiden kylkiluiden päällä, jotka haluaisin niin kovasti nähdä. Pelkään, etten ole tarpeeksi hyvä muille kun en itsellenikään kelpaa ja monta kertaa on tehnyt mieli kysyä kavereiltä; Lupaatteko rakastaa mua, vaikka musta ei ikinä tullut laihaa ja kaunista? mutten sitten uskalla, en viitsi. Pelottaa, että ne hylkää mut. Että ne ei jaksa tälläistä angstaavaa idiottia, joka on välillä ihan sekaisin ja ihan liian tarkka kaikesta, laskee liian tarkkaan kaloreita ja miettii mikä on terveellistä ja mikä ei. Mä pelkään yksin jäämistä enemmäin kuin mitään, koska ystävät on mulla niin tärkeitä ja mä rakastan niitä niin paljon. Pelkään, että olen liian outo ja jään ulkopuolelle.
Mä haluaisin päästä tästä irti, mutta kun kukaan ei oikein osaa auttaa, vaikka ne yrittää. Selitin tilanteen terkkarille joo, mä syön kyllä, mutta pelkään, että saatan aloittaa sen uudestaan kun en pysty hyväksymään itseäni. Ja hän punnitsi minut, katsoi, että olen normaalipainoinen ja totesi, ettei tässä mitään, kiitos käynnistä, tervemenoa. Jaha. Juuri näin. Välillä tosin tuntuu, että asia on näin; Se oli vain kaksi kuukautta, vain yhdeksän kiloa, ei se ole paljon, tuskin edes todellista ja nyt mä olen taas lihava, ei mulla ole mitään syytä valittaa, kun kehitän vain ongelmia itselleni.
Mä tiedän, että se on niin tyhmää ja että siihen kuolee lopulta, mutta minkäs teet? Mä haluan niin kauheasti olla pienikokoinen, laiha, kevyt, kaunis, puhdas ja viaton. Mutta mä en pysty siihen, koska mun vanhemmat ei hyväksi, kavereille en voi tehdä sitä. En halua satuttaa niitä, koska yksi on jo itkenyt mun takia. Ja mun serkut, mä olen niille esikuva, en mä halua tehdä sitä niillekkään. Välistä se on OK, mä olen tarpeeksi laiha, välistä taas en. Ja välillä ei huvita, ei huvita syödä tai hymyillä ja silloin mä olen ärsyttävä. Sulkeudun, itken, angstaan, vittuilen vain kaikille vaikka ne ei oo tehnyt mitään. Ei se ole niiden vika, ettei ne tiedä, kun en ole kertonut.
Mä en vaan pääse yli siitä. Mua pelottaa kuunnella tiettyjä kappaleita, lukea tiettyjä kirjoja, koska ne muistuttaa mua siitä kaikesta pelottavasta ja kauniista ja silloin mua masentaa, haluaisin vaan palata ja aloittaa taas, mutta kun tiedän, etten voi.
Mut on kai tuomittu koko iäkseni inhoamaan itseäni. En uskalla puhua siitä kavereille, koska pelkään niiden ajatuksia; se vaan hakee huomiota, vanha juttu, onko sen taas pakko aloittaa toi valitus? Mua ei jaksaisi kiinnostaa. Joten yritän selvitä kirjoittamalla. Se on mun pelastus, kynä, paperi ja musiikki. Tosin välillä sekään ei onnistu, mä en osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Vaadin itseltäni liikaa, mutta kirjoittaminen on asia, johon mä suhtaudun vakavasti ja rakastan. Toivottavasti opin vielä rakastamaan itseäni ja elämääni. Siihen asti koetan estää itseäni uppoamasta liian syvälle ja pakenen omaan maailmaani, jossa kaikki on mahdollista; Mielikuvitukseen ja Stargazerin maailmaan.
In my fields of paper flower
And candy clouds of Lullaby
I lie inside myself for hours
And watch purple sky fly over me
The Goddes of Imaginary light
-Stargazer
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
