Little World Muuttaa!

Kyllä, näin on. Käytännön syistä minä muutan osoitteeseen http://stargazerworld.livejournal.com/
Olen siirtänyt kaikki vanhat tekstini sinne paria poikkeusta lukuunottamatta. Kaikki tekstit pysyvät näillä sivuilla, mutta tätä ei päivitetä ja kommentteja tullaan tuskin katselemaan. Joten pyydän, että menette sinne kommentoimaan :)

Hieman keskeneräistä on vielä, mutta enköhän minä tästä saa kaiken järjestykseen. Kiitos paljon ^^

Stargazer

Sudenkarvaa [Fic]

Pairing: S/R
Genre: Puhdas Fluff
Rating: Sallittu
Summary: ”Sinä kiehnäät, tiedätkös.”

A/N: Dialogi, jonka keksin tänä aamuna kouluun kävellessä. Parafiilia haasteeseen Frotterismilla: Saa tyydytyksen hankaamalla itseään toisia ihmisiä vasten (=kiehnäämällä)
Kiitos Remille, joka mainitsi sen olevan parafilia ;D


”Sirius?”
Niin?”
”Onkohan McGarmiwa ihan kamalan vihainen siitä, mitä teimme tunnilla?”
”Tarkoitatko sitä suukkoa?”
”Niin.”
”Miksi olisi?”
”Hänen mielestään se oli merkki kieroutuneesta seksuaalisuudesta.”
”McGarmiwa on vain ahdasmielinen. Älä välitä siitä.”
”En siltikään tiedä oliko maailman paras idea käyttää kieltä.”
”Älä väitä, ettet pitänyt siitä!”
”Ei se nyt kovin hauskaa katseltavaa ole, kun poikaystäväni suutelee muodonmuutosten opettajaani, joka sattuu olemaan nainen.”
”Kutsutaan sitä tieteelliseksi koekentäksi.”
”Niin kai sitten.”
”...”
”Sirius...”
”Mmh?”
”Sinä kiehnäät, tiedätkös.”
”Enkä. Minun silmääni vain kutittaa.”
”Eikö se ole sinustakin outoa, että silmääsi alkaa kutittaa aina, kun me olemme kahdestaan ja istumme jossakin?”
”Ehkä hieman. Olen varmaan allerginen kissoille.”
”... Ei minulla ole kissaa.”
”No susille sitten.”
”Sirius!”
”Minäkin pidän sinusta, Kuutamo.”

- Stargazer

Pala harmaata taivasta [Fic]

Characters: Sirius, Remus (James, Peter)
Pairing: Sirius/Remus
Genre: Fluff
Rating: K 11
Summary: Hän ei jaksanut epätietoisuutta siitä, mitä Remus sillä hetkellä teki, tunsi, ajatteli. Sietämätön ikävä raastoi poikaa ja vielä enemmän häntä raastoi pelko siitä, että Remus ei kenties ikävöinyt häntä ollenkaan.

A/N: Minä podin ideapulaa ja Taika-Ankka ystävällisesti haastoi minut. Haaste oli seuraavanlainen:

Siriukselle ja Remukselle tulee riita, jonka aikana Sirius vaikkapa lyö Remusta. Ensin hän voi ajatella sillä tavalla "hahaa, ihan oikein sille!" mutta kun Remus muuttuu hiljaiseksi ja surulliseksi, Sirius alkaa huolestua, jos hän vaikka aiheutti Remukselle jonkin vamman. Mutta oikeasti Remusta surettaa riitä ystävänsä kanssa. Lopulta Sirius pyytää anteeksi pienen, tai kenties hieman isomman, suukon kera.

Pakolliset:
Järvi, tällipaju, kaunis, säikähtää, pelätä, ahdistua, suru, rakkaus.

Kielletyt:
Juoma, pullo, kyynel.


Syyskuu oli jo hyvää vauhtia edennyt puoliväliin ja maa oli kirkkaan väristen lehtien peitossa. Syksy on kertakaikkisen kaunista aikaa, mutta tuo tullessaan myös kylmät pakkasillat ja rankkasateet.
Tällä hetkellä jälkimmäiset pyyhkivät yli Skotlannin, pakottaen Tylypahkalaiset pysymään sisällä kirjaa lukien, läksyjä tehden, tai vaikka yleistä sekoilua harjoittaen. Eräs joukko neljäsluokkalaisia harrasti juuri kaikkea kolmea rohkelikkojen oleskeluhuoneen pimeässä nurkassa.
Sirius kinasteli Jamesin kanssa huispaustilastoista, mutta poika ei ollut siinä koko sydämellään mukana, vaan hänen katseensa harhaili vähän väliä paksua kirjaa lukevaan Remukseen, joka ei tuntunut tietävän muusta maailmasta tuon taivaallista. Se ärsytti suunnattomasti Siriusta, joka uneksi ruskeahiuksisen ystävänsä jakamattomasta huomiosta, jota ei ollut vielä onnistunut saavuttamaan. Lopulta, kyllästyneenä toisen passiivisuuteen, Sirius nappasi kirjan Remuksen käsistä ja paukautti tätä opuksella päähän.
”Auh! Mistä hyvästä tuo oli?” Remus valitti päätään hieroen. James, joka oli ollut selostamassa perusteluja sille, miksi Kadlein kanuunat oli selvä ykkönen, lopetti ja jäi seuraamaan episodia.
Sirius virnisti kaikkea muuta kuin anteeksipyytävästi ja käänsi kirjan käsissään niin, että saattoi lukea kannen otsikon.
”Kuinka lähestyä ihastusta”, James luki ystävänsä olan yli. ”Taitaa Kuutamolla olla tyttö kiikarissa?” hän kysyi kiusoittelevalla äänellä. Remus punastui hennosti ja Sirius tuhahti. ”Ei Remus mitään tyttöjä ajattele, hän tietää, ettei hänellä ole mahdollisuuksia”, Sirius ilmoitti tajuamatta oikein itsekään sanojensa merkitystä. Kun James, Remus ja läksyjään epätoivoisesti rustaava Peter käänsivät katseensa häneen, oli hänen pakko jatkaa: ”Tai siis, kuka sinut nyt haluaisi?” hän naurahti Remukselle, vaikkei oikeastaan naurattanut. Kukahan, totta tosiaan?
”Siis sinähän näytät itse ihan tytöltä!”
Ja hemmetin suloiselta sellaiselta, ääni Siriuksen päässä kuiskasi. Remus ei kumminkaan näyttänyt kovin iloiselta Siriuksen sanoista - pikemminkin hyvin loukatulta.
”Väitätkö sinä, etten minä kelpaa kellekään?” hän kysyi hitaasti, tuijottaen intensiivisesti Siriusta.
”Jos haluat ilmaista asiasi noin”, Sirius virnuili, vaikka totuushan oli täysin toinen.
”Ethän sinä ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa ja olet muutenkin aivan onneton, kun tytöistä on kyse.”
”Se, että en ole koskaan seurustellut ei tarkoita, etteikö kukaan olisi voinut olla kiinnostunut minusta”, Remus totesi äänellä, joka ei enteillyt hyvää. Hän nousi seisomaan. ”Kaikki meistä eivät pidä tyttöjä leikkikaluinaan, Sirius.”
”Enhän minä pidäkään”, Sirius totesi huolettomasti. ”Ja sinä otat tämän nyt hieman liian vakavasti, se oli pelkkää -”
”Mikä sinä olet arvostelemaan muita ihmisiä?” Remus ärähti. ”Itserakkautta sinulla kyllä riittää vaikka muille jakaa, mutta sinulta puuttuu kokonaan kyky empatiaan ja itsenäiseen ajatteluun. Voisit ajatella välillä muitakin kuin itseäsi - saattaisi parantaa asemaasi muiden ihmisten silmissä.”
Nyt Siriuskin nousi seisomaan. Hän ei halunnut näyttää kuinka paljon Remuksen sanat olivat häntä oikein loukanneet. Miten niin hän ajatteli vain itseään? Hän ei haaveillut animaagiksi tulosta sen takia, että se olisi hauskaa - hyvä on, kyllä hiukan senkin takia, mutta silti - hän tahtoi ensisijaisesti olla Remuksen lähellä, sillä tunsi niin paljon huolta ja vähän muutakin ystäväänsä kohtaan.
”Älä viitsi Remus, et tunne minua, jos ajattelet noin!”
”Tunnenpa hyvinkin, ehkä hiukan liian hyvin”, Remus totesi kylmästi. ”Tiedän sinusta paljon sellaista, mitä ehkä kaikki eivät. Vaikkapa sen, että sinä olisit kaikesta huolimatta kuulunut Luihuisiin.”

Se mitä tapahtui seuraavassa kahdessa sekunnissa tuli melkein kaikille yllätyksenä. Sirius iski nyrkkinsä Remuksen kasvoihin, jonka seurauksena kuului ikävä rusahdus ja Remus kaatui selälleen lattialle. Nenä oli murtunut ja alkoi vuotaa verta laajana purona.
”Älä enää ikinä sano noin”, Sirius sanoi hitaasti, katsoen minne tahansa muualle, kuin Remukseen. Sitten hän nappasi laukkunsa ja Jamesin estoyrityksistä huolimatta rynnisti ulos oleskeluhuoneesta.

Sirius sulkeutui loppupäiväksi tarvehuoneeseen selvittelemään ajatuksiaan ja katselemaan sateen ropinaa. Remus ei varmastikaan tajunnut, kuinka paljon hänen sanansa loukkasivat Siriusta. Oliko aivan pakko vetää hänen sukujuurensa mukaan? Se ei ollut reilua.
Ei ollut sekään, miten sinä arvostelit Remusta, alitajuntainen ääni hänen takaraivossaan moitti. Ja kyllä sinä tiedät, että häntä hävettää olla niin onneton tyttöjen kanssa. Ei sinun olisi tarvinnut piikitellä häntä siitä. Eikä se lyöminenkään ollut kamalan hyvä idea.
”Se on vain murtunut nenä”, Sirius sanoi seinille. Matami Pomfrey oli oikea noita murtuneiden luiden kanssa, siitä Siriuksella oli omakohtaisia kokemuksia. Poika oli toisella luokalla saanut päähänsä koettaa onneaan huispausjokkoeen karsinnoissa. Hänen haaveensa päästä lyöjäksi olivat kariutuneet siinä silmänräpäyksessä, kun hän oli saanut ryhmyn kasvoihinsa ja -
Sirius lopetti ajattelun. Häntä hävetti liikaa. Remus ei ollut nauranut hänelle, eikä ollut laskenut jutusta leikkiä jälkeenpäin, kuten monet muut. Hän oli ymmärtänyt.
”Tämä on eri asia”, Sirius väitti itsepintaisesti. ”Hän saa tulla pyytämään minulta anteeksi.”
Hän ei aikonut tuntea huonoa omatuntoa sen tapauksen takia.

Kello oli reilusti yli keskiyön, kun Sirius katsoi otolliseksi hiippailla takaisin Rohkelikkotorniin. Hämmästyksekseen hän ei jäänyt kiinni, vaikkakin lihava leidi loi häneen melko paheksuvia katseita kysyessään salasanaa.
Sirius astui oleskeluhuoneeseen, joka oli täysin autio. Ei mikään ihme, olihan jo myöhäinen torstai-ilta, tai pikemminkin erittäin aikainen perjantaiaamu, riippui siitä, miten asian halusi ajatella. Sirius oli itse enemmän yöihmisiä, eikä hänen valveillaolonsa siihen aikaan ollut mitään uutta tai yllättävää. Kaikesta huolimatta tyhjä oleskeluhuone oli karmiva, kun tulikaan ei enää palanut takassa. Ehdottomasti ei sellainen paikka, jossa tahtoisi törmätä johonkin hirviöön aivan yllättäen.
Joku tarrasi Siriusta olkapäästä.
”Aaaaah!” Sirius huusi ja hyppäsi puolisen metriä ilmaan. Kääntyessään ympäri hän kohtasi Jamesin katseen. Pojan silmälasinsangat hohtivat pimeässä.
”Sinä säikytit minut!” Sirius huudahti. James painoi sormensa huulilleen antaen Siriukselle merkin olla hiljaa. ”Näin tarkemmin ajateltuna se on sinulle aivan oikein. Satutit Remusta aika ikävästi.”
”Mutta hänen nenänä saatiin korjattua?” Sirius kysyi lievästi kyllästyneenä. Hän ei olisi jaksanut ruveta tappelemaan myös Jamesin kanssa juuri sillä hetkellä.
”Kyllä, mutten minä siitä puhunut. Itse asiassa se, mitä sinä sanoit hänelle, satutti tekojasi enemmän, tajuatko?” James kysyi.
”En minä mikään idiootti ole”, Sirius kivahti.
”Joskus sinä vain käyttäydyt sillä lailla.”
”Älä viitsi, Kuutamo on vain liian herkkänahkainen.”
James huokaisi ja istui lähimpään nojatuoliin. ”Minusta tuntuu, että Remusta vaivaa jokin. Hän ei ole ihan oma itsensä. Sinun kannattaisi pyytää häneltä anteeksi.”
”En, ennen kuin hän pyytää minulta”, Sirius sanoi hampaitaan kiristellen. James huokaisi.
”Tee kuten parhaaksi näet”, hän totesi ja harppoi sitten Siriuksen ohi makuusaleihin vieviin portaisiin. Sirius katseli hänen menoaan, ja lysähti sitten vapautuneeseen nojatuoliin, tuijottamaan hiljalleen kytevää hiillosta.
* * *

Omituinen häly tunkeutui Siriuksen unimaailmaan, kiskoen hänet pois toisesta todellisuudesta. Poika avasi silmänsä ja tajusi nukahtaneensa oleskeluhuoneeseen. Aamiaiselle lähtevät oppilaat olivat herättäneet hänet. Ja hyvä niin - tunnit alkaisivat puolen tunnin kuluttua. Kiroten tyhmyyttään Sirius juoksi portaat makuusaliin. Huone näytti ensisilmäyksellä olevan vailla älyllistä elämää, mutta sitten Sirius huomasi parin pitkiä jalkoja, jotka sätkivät Jamesin sängyn alla.
Sirius polvistui ihmetellen jalkojen viereen. ”Mitä sinä sieltä etsit?” hän kysyi varovasti. Kuului kolahdus - sängyn alla räpiköivä rohkelikko oli selvästi unohtanut olinpaikkansa ja nostanut päätään - sitten älähdys. Lopulta James ryömi Siriuksen näkökenttään, roikottaen kädessään paria mustia, pölyisiä sukkia. Se siitä älyllisestä elämästä.
”Minä etsin sukkiani”, James selitti päätään hieroen. ”Sinä säikytit minut!”
”Vuoroin vieraissa käydään”, Sirius totesi hyväntuulisesti ja helpottuneena siitä, että James ei vaikuttanut ollenkaan vihaiselta hänelle. ”Missä muut ovat?”
”Peter ja Remus? Menivät aamiaiselle”, James vastasi vetäessään sukkia jalkaan. ”Ja sivumennen sanoen, kannattaa pistää hieman vauhtia. Lipetit antaa meille jälki-istuntoa, jos myöhästymme vielä yhdeltäkin hänen tunniltaan.”
Sirius nyökkäsi hajamielisesti, ja alkoi etsiskellä koulupukuaan poikien sekaisesta huoneesta. James heilautti kättään hänelle ja katosi aamiaiselle.

Kun Sirius lopulta oli saanut itsensä säädylliseen kuntoon ja asteli kohti oikeaa luokkahuonetta, alkoi poikaa hermostuttaa. Hän ei ollut koskaan ennen riidellyt kenenkään kanssa, eikä oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt reagoida Remuksen läsnäoloon. Olla hiljaa? Jos Remus sanoisi hänelle jotakin? Pitäisikö vain teeskennellä, että mitään ei ollut tapahtunut?
Sirius järsi peukalonkynttään ja tunsi itsensä säälittäväksi. Hänen olisi ryhdistäydyttävä; ulkopuoliset eivät saisi tajuta, että jokin oli vialla.
Mutta kun Sirius saapui loitsujen luokkahuoneelle, hän näki Jamesin ja Peterin juttelemassa. Remusta ei vain näkynyt missään. ”Mihin te olette Kuutamon hukanneet?” hän kysyi, yllättyen itsekin äänensä huolestuneesta sävystä. Hänen ystävänsä kohauttivat olkiaan. ”En ole nähnyt häntä sitten aamiaisen”, Peter informoi. ”Hän lähti sieltä ennen minua, eikä kertonut, minne aikoi mennä.”
Sirius nyökkäsi, tuntien huojennusta, ja samalla hieman huolta. Tunnin alkuun ei ollut kuin pari minuuttia, eikä ollut missään nimessä remusmaista olla myöhässä.
Hän istui ikkunalaudalle ja jäi tuijottamaan ankeaa maisemaa, kuin olisi toivonut löytävänsä kohteensa sieltä. Niin ei kumminkaan käynyt.
Kellon soitto repi Siriuksen takaisin todellisuuteen. Hän ehti nähdä vilahduksen kirjojaan kantavasta Remuksesta, ennen kuin poika katosi muiden rohkelikkojen seassa luokkahuoneen uuvuttaviin syövereihin.

Koko päivän Sirius tarkkaili Remusta, kenties ihan puolivahingossa, ja huomasi pari häntä huolestuttavaa seikkaa. Ensimmäinen oli se, että Remus oli epätavallisen hiljainen, jopa ollakseen Remus. Eihän poika normaalistikaan aivan hirmuisesti puhunut, ellei sitten sattunut olemaan tuliviskin vaikutuksen alaisena, mutta ei hän silti mikään tuppisuu ollut. Koko päivän aikana hän ei sanonut sanakaan, ellei joku erikseen kysynyt.
Toinen seikka oli se, että hänen kasvoiltaan puutui kokonaan se suloinen, ujo hymy, jonka näkeminen riitti piristämään Siriuksen päivän. Mutta tänään Remuksen huulet olivat roikkuneet koko ajan alaspäin. Ehdottoman huolestuttavaa.
Sirius pureksi sulkakynänsä päätä, ja koetti kirjoittaa pimeyden voimilta suojautumisen esseetä, jonka oli tarkoitus olla valmis maanantaiksi. Viisi tapaa tunnistaa ja suojautua vampyyreiltä? Mahtoiko yksi olla pupillin muoto? Ei, se päti ihmissusiin. Sirius hakkasi päätään pöytään keräten pelästyneitä katseita joukolta ekaluokkalaisia, jotka siirtyivät heti kauemmas hänestä.
Miksi ihmeessä, Sirius ajatteli tuijottaen puupöytää, kaikki mitä teen, jokainen ajatus, jonka ajattelen, liittyy jollakin tavalla siihen suklaasilmäiseen idioottiin?
Hän nosti päänsä pöydästä ja tuijotti puhdasta pergamenttiaan. Hänen oli keksittävä jokin tapa, jolla hän voisi repiä ajatuksensa kokonaan irti Remuksesta. Miksi hän ajatteli tätä joka sekunti?
Kyllä Sirius oli tietoinen siitä, mitä tunsi ystäväänsä kohtaan, oli ollut kolmannesta luokasta asti ja selvästi liian ujo ja epävarma tehdäkseen mitään. Ainoa asia, jonka hän oli tehnyt sen eteen oli se, että hän oli päättänyt pitää tytöt kaukana Remuksesta. Tähän mennessä siinä ei ollut edes ollut mitään ongelmaa, Remus ei ollut koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta vastakkaista sukupuolta kohtaan. Oliko syy sitten siinä, että Remus kerta kaikkiaan oli olento, jolta seksuaalinen vietti puuttui kokonaan, vai olisiko mahdollista, että pojan kiinnostuksen kohteet olivat sittenkin jossakin muualla?
Älä herätä turhia toiveita, Sirius käski itseään. Ei ollut mitenkään mahdollista, että Remus olisi ollut kiinnostunut hänestä. Ei vain ollut.

Sirius laski kynän kädestään ja siirsi katseensa ikkunaan, jonka takana tanssivat sadepisarat. Vai olisiko sittenkin?
* * *

Lauantai valkeni edelleen harmaana, mutta monta päivää jatkunut sade oli sentään lakannut. Monille se oli suuri ilo, sillä juuri se päivä sattui olemaan lukuvuoden ensimmäinen Tylyahoviikonloppu. Sirius ei kumminkaan ollut ollenkaan sillä tuulella, että olisi jaksanut lähteä ystäviensä mukaan nauramaan ja pitämään hauskaa. Hän ilmoitti Jamesille olevansa hieman kipeä ja jäävänsä nukkumaan. James heitti häneen pahoittelevia katseita ja lupasi tuoda Siriukselle jotakin Hunajaherttuasta. Poika ynähti vastaukseksi eikä viitsinyt lisätä, ettei todellakaan ollut sillä tuulella. Oikeastaan hän ei ollut oikein millään tuulella.
Jamesin lähdettyä Sirius kyhjötti vielä hetken peittonsa alla. Hänellä oli toden totta kurja olo, mutta syy oli kaikkea muuta kuin fyysinen. Hän ei jaksanut epätietoisuutta siitä, mitä Remus sillä hetkellä teki, tunsi, ajatteli. Sietämätön ikävä raastoi poikaa ja vielä enemmän häntä raastoi pelko siitä, että Remus ei kenties ikävöinyt häntä ollenkaan.
Lopulta Sirius pakotti itsensä nousemaan ylös ja painumaan muualle. Oli kerta kaikkiaan häpeällistä jäädä sillä lailla vellomaan itsesäälissä, kuin pahainen piski.

Puolisen tuntia Sirius vaelsi käytävällä ilman mitään sen tähdellisempää tekemistä, hän ei kerta kaikkiaan jaksanut alaluokkalaisten ilonpitoa oleskeluhuoneessa. Poika pysähtyi ikkunan luo ja tuijotti väritöntä taivasta.
”Taivaskin itkee puolestamme”, hän mutisi kliseisen rivin, jota oli kuullut Remuksen kerran puolitosissaan käyttävän. Ja Remuksesta puheen ollen...
Siriuksen katse pysähtyi järven rannassa istuvaan poikaan ja hänen vatsanpohjaansa humahti jotakin kylmää. Niinkin kaukaa hän saattoi tunnistaa ruskeat hiukset ja monesti paikatun kangasviitan. Sirius rypisti otsaansa. Miksi Remus oli jäänyt Tylypahkaan? Normaalisti poika ei olisi jättänyt käyttämättä tilaisuutta kartuttaa hieman suklaavarastoaan. Tosin sillä hetkellä mikään ei ollut kovin normaalisti.
Sirius oli kahden vaiheilla. Hän voisi jättää Remuksen oman onnensa nojaan kylmään aamupäivään, jossa hän todennäköisesti vilustuisi - Remus kun oli niitä ihmisiä, jotka sairastuivat aivan liian helposti, tai hän voisi mennä tarkkailemaan tilannetta. Punnittuaan hetken näitä kahta vaihtoehtoa hän juoksi portaat alas eteisaulaan, ja sieltä koulun pihalle.

Siriuksen onnistui hiipiä puiden ja pensaiden turvin tarpeeksi lähelle Remusta erottaakseen toisen kasvojen liikkeet. Remus hymyili surullisesti, tuijottaen veden tummaa pintaa. Näky sai Siriuksen sydämen hyppäämään pojan kurkkuun. Remus hymyili, vaikkakin niin alakuloisesti, ja Remuksen hymy oli kaunis. Pojan silmissä ei näkynyt merkkiäkään itkusta, vaan niistä kuvastui hieman surumielisyyttä ja hyväksyntää. Remus näytti jotenkin kohtaloonsa tyytyneeltä, leikistä luopuneelta ja se oli omiaan lisäämään Siriuksen ahdistusta. Remus näytti olevan aivan omissa maailmoissan, ottamatta kontrollia mihinkään, mitä hänen ympärillään tapahtui ja se pelotti poikaa. Entä jos Siriuksen lyönti olikin ollut pahempi, kuin oli tarkoitus? Jos hän oli vahingoittanut toista poikaa, aiheuttanut vaikka jonkin pysyvän vamman, Sirius ei ikinä antaisi sitä itselleen anteeksi. Kuinka hän olisikaan halunnut rynnätä Remuksen luo, halata poikaa tiukasti, eikä koskaan päästää irti -
Hiljainen aivastus keskeytti Siriuksen fantasiat. Remus pyyhki vuotavaa nenäänsä kaavun kulmaan. Näky oli kertakaikkisen lohduton ja Sirius tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän ei enää kestäisi, vaan hänen olisi pakko pyytää anteeksi. Ja mieluiten ennemmin, sillä jos Remus nyt sairastuisi, saisi vaikka keuhkokuumeen, ehkä jopa kuolisi, se olisi kaikki vain hänen syytään. Silloin hän olisi juuri niin itsekäs, kuin Remus oli väittänyt. Ja juuri tämän väitteen Sirius tahtoi todistaa perättömäksi.

Näin ollen Sirius nousi ylös, jalat olivat, kuin hyytelöä, ja sydän hakkasi villisti. Epävarmoin askelin hän lähti astelemaan Remuksen luo.
Päästyään perille Sirius polvistui varoen Remuksen vierelle. Toinen poika ei vaikuttanut yllättyneeltä, kuin olisi tiennyt Siriuksen koko ajan olleen jossakin lähellä. Hänen silmissään väikähti jotakin, mitä Sirius ei osannut tulkita, oliko se iloa, pettymystä, vihaa? Muuten hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.
Sirius rykäisi ja aloitti sitten: ”Remus? Tuota... minulla olisi hieman asiaa...”
Remus ei vastannut, mutta nyökkäsi osoittaakseen kuuntelevansa. Sirius veti henkeä ja jatkoi: ”Minä ajattelin... kun sinä et ole Tylyahossa ja... tai siis, kun olet täällä, mutta... eikä sinulla taida olla suklaata ja minä - ”
Hän keskeytti lauseensa ja sulki silmänsä. Ei hän sen takia ollut tullut, hänen olisi otettava itseään niskasta kiinni, kerrottava Remukselle, miten pahoillaan oli...
Sirius avasi silmänsä ja aloitti uuden lauseen: ”Minä olen pahoillani siitä, mitä sanoin sinulle, minun ei olisi pitänyt arvostella sinua sillä lailla, ja sinä saatat olla aivan oikeassa, olen myös pahoillani, että rikoin nenäsi, joka on sivumennen sanoen erittäin suloinen ja sinä olet kaunein ihminen, jonka olen koskaan tavannut ja minä taidan olla ihastunut sinuun...”
Sirius veti henkeä ja tunsi kuumotuksen leviävän kaulalleen. Siinä se nyt oli, hänen oli onnistunut puhua ohi suunsa. Nyt hän ei enää ikinä uskaltaisi katsoa Remusta silmiin, hän ei kestäisi nähdä sitä inhoa ja arvostelua. Poika tuijotti tiiviisti tällipajun maahan ravistelemia lehtiä ja odotti, että Remus sanoisi jotakin, vaikka sitten haukkuisikin hänet lyttyyn.
Siriuksen yllätykseksi hänen vierestään alkoi kuului tukahdutettua hihitystä. Poika nosti varovasti katseensa Remukseen. Tämä oli läimäissyt kätensä suunsa eteen ja nauroi avoimesti niiden takana. Sirius ei oikein tiennyt, mitä olisi tehnyt. Oliko se hyvä merkki?
Hetken he vain istuivat siinä, toinen punaisena, kuin vastapoimittu tomaatti ja toinen yritti tasata hengitystään. Oliko riitojen sopiminen tosiaan näin helppoa? Tyttöjen kinoihin tuntui aina liittyvän niin paljon itkua, katkeruutta, juonittelua ja kuudensia osapuolia.
Lopulta Sirius tunsi jotakin lämmintä maassa makaavan kätensä päällä. Remus oli siirtänyt oman kätensä Siriuksen kämmenselälle ja hymyili pojalle lämpimästi.
”Ei se mitään”, Remus sanoi. ”Ei se mitään. Minäkin olen pahoillani. Et sinä kuuluisi Luihuiseen. Ja minusta on kivaa, että sinä olet rohkelikko.”
Poikien välille laskeutui hiljaisuus, joka ei ollut tippaakaan vaivautunut, päinvastoin; se oli kummallinen sekoitus luottamusta ja anteeksi antoa. Sirius tarkkaili Remuksen sivuprofiilia ja suuta, joka oli aavistuksen raollaan. Millaista olisi suudella Remusta? Pojan huulten välistä purkautui höyryä jokaisella varovaisella henkäyksellä. Sirius kumartui eteenpäin.
”Halusitko sanoa jotakin?” Remus kysyi, kääntäen kasvonsa ystäväänsä. ”En”, Sirius kuiskasi ja suuteli Remusta * * *

”Harmittaako sinua, ettet saanut suklaata?” Sirius kysäisi. Pojat makasivat vierekkäin kosteassa ruohikossa, katsellen yllään lipuvia pilviä. Remus poimi maasta kellertävän ruohonkorren ja pisti sen suuhunsa.
”Eipä erityisemmin”, hän virnisti. ”Ja voihan sitä aina hiippailla jälkeenpäin Hunajaherttuaan.”
”Enpä olisi osannut odottaa päivää, jolloin kuulen sinun sanovan noin”, Sirius naurahti ja kierähti vatsalleen. Remuksen posket olivat omenanpunaiset ja samoin oli hänen nenänsä.
”Pitäisikö meidän mennä sisään?” Sirius kysäisi ja sipaisi toisen ruskean hiussuortuvat pois otsalta. Remus pudisti päätään. ”Ei vielä, tässä on hyvä.”

Sirius kierähti takaisin selälleen. Riita oli puhdistanut ilmaa poikien välillä, sen saattoi maistaa. Olisikohan Sirius koskaan paljastanut, että oli hyvää kyytiä rakastumassa Remukseen, ellei sanaharkkaa olisi syntynyt? Ei sitä koskaan voinut tietää.
Ja turha sitä on nyt jossitella, Sirius ajatteli ja hymyili. Hän oli onnellinen juuri siinä, oman Remuksensa kanssa ja yläpuolellaan pala harmaata taivasta.

- Stargazer

A/N: Tekstissä saattaa olla virheitä, mutta minä todella toivon, että näin ei ole. Minulle kävi hieman hassusti; kirjoitin tämän jo aamulla loppuun, mutta jotenkin onnistuin pyyhkimään koko tekstin bittiavaruuteen. Ärsytti hieman, koska tämä sattui olemaan pisin ficci, jonka olen koskaan tehnyt. Ei auttanut muu, kuin kirjoittaa koko komeus alusta loppuun ja tästä tulikin sitten huimat puoli sivua pidempi ;D Minua kuitenkin kiristetään tuolla. On mentävä nukkumaan, enkä ehtinyt näin ollen lukea tekstiäni läpi. Eli virheistä saa ja pitää huomauttaa.

Gethsemane (Kun vesi tiivistyy)

Characters: Sirius, Remus (James)
Pairing: S/R
Genre: Fluff
Rating: K 11
Summary: ”Tiedätkö sä kun on suihkussa, niin se vesi tiivistyy ikkunaan niin, että siihen voi kirjoittaa?” Sirius kysyi. Odottamatta vastausta hän jatkoi: ”Mä kirjoitin siihen höyryyn meidän nimikirjaimet ja piirsin siihen sydämen.”

A/N: Vähän outo one-shot, jonka kirjoitin tänään. Gethsemane on Nightwishin biisi, joka liittyy tämän tarinan syntyyn tavallaan.. Tai aika oleellisesti.



Bussi kaartoi pysäkille, pudottaen matkustajansa viileään kesäiltaan. Läheisellä kiviaidalla istui joukko vaaleahiuksisia tyttöjä, kikattaen kovaäänisesti ja huudellen mitä omituisimpia asioita. Sirius rypisti otsaansa joukolle. ”Varmaan jästejä. Ei ainakaan tokaluokkalaisia vanhempia.”
”Saattaisi olla kolmosella”, Remus totesi hymyille. ”Mutta tuskinpa täällä muita noitia asuu.”
Hän nosti katseensa taivaalle, jota koristi puolikuu ja tuikkivat tähdet.
”Sanonpa vain, että pikkulapsien pitäisi olla nukkumassa tähän aikaan”, Sirius tuhahti. Häiriö ärsytti häntä. Sirius tahtoi olla Remuksen kanssa edes hetken kahden, kun Jameskin oli lähtenyt. Ei sillä, etteikö James olisi ollut hauskaa seuraa ja hyvä ystävä Siriukselle mutta...
Sirius katseli Remuksen profiilia, joka piirtyi tummaa taivasta vasten. Hän tahtoi täydellisen lopetuksen sille illalle.

Kolme poikaa olivat vallanneet reunimmaiset penkit jästibussin takaosassa. Remus katseli ikkunasta ulos ja tarjosi vihreää jääteetä vieressään istuvalle Siriukselle. Tämä otti pullon epäillen ja maistoi hieman sen sisältämää nestettä. James katseli episodia Siriuksen toiselta puolelta, jalat rennosti edessä olevalla penkillä.
”Hyvä Sirius, mä olen ylpeä susta”, hän vinoili. Sirius irvisti hänelle ja sysäsi pullon takaisin oikealle omistajalle. Remusta hymyilytti. ”Sä saat nyt palkinnon.” Hän painoi varoen suukon Siriuksen suulle.
James virnisti ystävilleen ja suuteli vuorostaan Siriusta - hänen osuutensa pojan palkinnosta.
”Suukko on paras, mitä sulle voi antaa, kunnes sä vähän kasvat -” Remus aloitti kiusoitellen, muttei päässyt koskaan lausettaan loppuun. Sirius pamautti ystäväänsä kevyesti nenää ja loi häneen katseen, joka oli tarkoitettu moittivaksi. Pojan huulet kaartuivat pakostakin hymyyn.
”Sä olet ihan punainen”, James huomautti ja Siriuksen virne leveni entisestään. Ei James ollut tajunnut, oletti vain kaiken olevan pelkkää leikkiä. Kuten aina.

”Hitto täällä on kylmä”, Sirius mutisi ja hieroi käsivarsiaan. Remus oli eri mieltä hänen kanssaan.
”Sulla onkin takki”, Sirius totesi ja sujautti kätensä Remuksen käteen. He kävelivät pitkin autoita asfalttikatuja.
”Tiedätkö sä kun on suihkussa, niin se vesi tiivistyy ikkunaan niin, että siihen voi kirjoittaa?” Sirius kysyi. Odottamatta vastausta hän jatkoi: ”Mä kirjoitin siihen höyryyn meidän nimikirjaimet ja piirsin siihen sydämen.”
Hetken hiljaisuus.
”Mutta siitä valui vesipisara, joka katkaisi sen sydämen. Ja mun piti piirtää se uudelleen, koska mä en halua, että meille käy niin.”
”Mmm...”
”Olen tosissani.”
”Taisit nauttia siitä Jamesin suudelmasta?”
Remuksen ääni oli kiusoitteleva ja syvällä kurkussa kupli nauru. Sirius mottasi häntä kylkeen. ”No en tietenkään, ainakaan samalla lailla, kuin sun.”
Remus myhäili itsekseen ja nyökkäsi hyväksyvästi.
”Mutta Regulus on kyllä aika suloinen...”
”Remi!” Sirius parkaisi. ”Se on mun veli! Ja sitä paitsi varattu!”
Remus antoi naurulle luvan purkautua huulilta. ”Hölmö, luulitko, että mä olin tosissani?”


He pysähtyivät Remuksen pihatien alkupäähän. Suklaasilmä katseli ympärilleen.
”Arvaa miksi mä raahasin sut tänne asti.”
”No?”
”Tuolla oli liikaa porukkaa.”
”Niin mä vähän arvelin...”
Remus suuteli Siriusta ja kosketti kielellään tämän huulia.
”Nähdään!” hän hihkaisi iloisesti ja Sirius päästi sudenpentunsa juoksemaan pimenevään yöhön.

Another beauty loved by a beast
Another tale of infinite dreams
Your eyes they were my paradise
Your smile made my sunrise

Without you poetry within me is dead.

Stargazer

A/N: ... No comments.

Prinsessani

Genre: Angst, romance
Rating: K 15
Warnings: Raiskaus, chan (eli nuoremman ja vanhemman suhde)
Summary: Minä tahdon oman prinsessani. Tahdon kuulla hänet kuiskailemassa omaa nimeäni, pienet kädet takertumassa minun hiuksiini. Haluan nähdä hänen nuoren vartalonsa valkoisilla lakanoilla.

A/N: Eleanor ansaitsee halaukset esiluvusta *Halaus* Syntyi, sillä kuuntelin liikaa Hellfirea saksaksi ;)



Huulet ovat verenpunaiset. Hiukset mustat, kuin eebenpuu, iho valkea, kuin lumi.
Minä luulin, että niin on vain saduissa. Ei, tuo tyttö ei ole todellinen. Minä katselen häntä hellästi. Olen aina ollut hyvä hänelle, kiltti ja ystävällinen, prinssi, joka ratsasti hänen luokseen uljaalla ratsullaan.


Hän on kaunis, mutta tyttö on kiittämätön ja ylpeä, eikä koskaan palkinnut avuliaisuuttani. Ja se raastaa minua. Minä tahdon palkintoni.

Seuraan häntä kotiin. Minä tiedän, missä hän asuu. Hänen ikkunansa on itään, kohti nousevaa aurinkoa ja uutta aamunkoittoa. Kuvittelen, kuinka aamuaurinko valaisee meidän yhtyeenkietoutuneet vartalomme.

Miksi, oi miksi? Olen yrittänyt hillitä tunteitani, hän on vain pieni tyttö, kahdeksan vuotta minua nuorempi. Niin nuori ja viaton, kahdentoista kesäinen prinsessa.
Minä tahdon oman prinsessani. Tahdon kuulla hänet kuiskailemassa omaa nimeäni, pienet kädet takertumassa minun hiuksiini. Haluan nähdä hänen nuoren vartalonsa valkoisilla lakanoilla.


Hänen vanhempansa ovat poissa kotoa, minä tiedän sen. Kuulin hänen puhuvan siitä ystävilleen, hän on saanut viettää yönsä yksin. Eikö hän ole liian nuori sellaiseen? Jonkun täytyy nukkua hänen vierellään, pidellä sievistä käsistä kiinni ja koskettaa.

Niinpä minä kiipeän palotikkaita pitkin hänen huoneensa ikkunalle ja katselen sisään. Tyttö istuu peilin edessä, kammaten märkiä hiuksiaan, päällään ainoastaan valkea pyyhe. Minä koputan ikkunaan. Prinsessani hätkähtää, mutta avaa ikkunan.

”Mitä siinä teet täällä?” hän kysyy, hämmentyneenä.
”Tulin suojelemaan sinua pahoilta unilta”, vastaan, suudellen hänen täydellisiä huuliaan. Pelkkä suudelma, siihen minä olen tyytynyt jo puolen vuoden ajan. Tyttö oli niin helppo, antautui ihailulle kyseenalaistamatta, rajoja asettamatta.

Enää se ei riitä. Minä liu’utan käteni hänen pyyhkeensä reunalle. Prinsessani vetäytyy kauemmas.
”Mene pois”, hän käskee epävarmalla äänellä. Hymy leikkii huulillani.
”En mene, pieni prinsessani. Olen prinssisi ja tulin suojelemaan sinua.”

Kuka suojelee tyttöä minulta?
Minkä minä sille voin, että hän on niin upea? Minä en pyytänyt häntä astumaan elämääni. Minä olen syytön tähän kaikkeen, olemme päätyneet tähän yksinomaan tytön kevätkenkäisyyden takia.

Otan tyttöä kädestä kiinni ja vedän varoen pyyhettä pois hänen päältään. Hän seisoo siinä, tietämättä, mitä tehdä. ”Älä”, hän kuiskaa hiljaa, mutta minä en kuuntele. Kangas liukuu prinsessani jalkoihin ja minä katselen hänen vartaloaan, jota toinen yrittää epätoivoisesti peittää.

Enää ei mikään estä minua. Kovakouraisesti minä kaadan tytön sängylle, pehmoeläinten keskelle. Selätän hänet valkoisille, neitseellisille lakanoille ja pidän aloillaan. Avaan housujeni vetoketjun. Tajuaako hän edes, mitä on tapahtumassa?

Tyttö vetää peiton päälleen piilottaakseen posliinisen vartalonsa minulta. Riisuudun ja kömmin hänen viereensä sängylle.

”Älä pelkää, prinsessa”, minä kuiskaan. ”Ota se peitto pois päältäsi. Kukaan ei satuta sinua, kulta.”

Hän pudistaa päätään, peloissaan. Minä hengitän hänen kasvoilleen. ”Ota peitto pois”, kuiskaan uhkaavasti. Prinsessani pitää itsepintaisesti vartalonsa piilossa. Hän ei arvosta yritystäni rakastaa ja se loukkaa minua, saa vihan kuplimaan sisälläni.

Minä tartun häneen. Otan hänestä kiinni ja heitän lattialle. Tyttö huutaa kivusta, kun hänen ruumiinsa kohtaa puisen lattian. Nopeasti hän yrittää kömpiä jaloilleen, mutta minä olen nopeampi. Istun hajareisin hänen siron lantionsa päälle, painan hänet lattiaa kaikella voimallani. Hyväilen pientä prinsessaani, hänen nuoria rintojaan.

Tunnen nautinnon joka puolella kehoani. Tyttö vapisee, pyytää minua lopettamaan, huutaa apua. Joku voi kuulla sen.
”Hiljaa, kaunokainen”, minä kuiskaan hänen korvaansa. ”Hiljaa, prinsessani. Anna minun rakastaa sinua, anna minun viedä neitsyytesi.”

”Lopeta”, tyttö itkee. ”Ole kiltti, lopeta...”

Hän ei nauti kosketuksestani. Hän ei halua olla kokonaan minun. Se suututtaa minua yhä enemmän.

”Anna minun rakastaa sinua”, kuiskaan uudestaan. ”Anna minun tulla sisääsi, tai sinä kuolet.”
”Teen mitä tahansa, päästä minut menemään...”

Sormeni puristuvat hänen valkean kaulansa ympärille. ”Anna minun ottaa sinut.”
Ote tiukentuu.
”Sinä olet minun prinsessani.”

Tyttö puhkeaa hervottomiin kyyneliin. Hän makaa lattialla ja itkee lohduttomasti. Minä levitän hänen reisiään ja varoen työnnyn hänen sisäänsä.

Tyttö huutaa ja yrittää estää minua. Varmoin työnnöin minä etenen yhä pidemmälle, lähemmäksi huippuani. Punaista verta valuu pitkin valkoisia reisiä.

Minä en tunne katumusta, en häpeää, ainoastaan mielihyvää. Laukean nuoren vartalon sisään ja huuliltani karkaa huokaisu.

”Olet täydellinen, prinsessani.”
Suukko huulille. Nuolen kyyneleet pois.
”Liian täydellinen, jotta voisin jättää sinut kylmään maailmaan.”

Tytön ikkuna on kohti itää ja auringonnousua, jota hän ei enää koskaan näe.

- Stargazer

A/N: Viel Danke.

Pieni ihminen

Genre: Kevyttä tunnelmointia.
Rating: S
Summary: Tää on aika outo ja lyhyt, mutta niin olen minäkin ja hyvin olen elämässä pärjäillyt <3 - Huna-Chan

A/N: Eli tuli mieleen Hunan lausahdus ja siitä sitten syntyi tämä teksti ^^ Vaikka tästä ehkä saa toisenlaisen kuvan, haluan korostaa, etten ajattele lyhyitä ja pitkiä ihmisiä eriarvoisina. En myöskään tiedä, mitä muut pikkuiset ajattelevat omasta pituudestaan. Nämä ovat minun henkilökohtaisia tuntemuksiani. Minulla ei ole mitään pitkiä ihmisiä vastaan. Rakkaimmat ystäväni ovat pitkiä ja aivan ihania ihmisiä. Mutta itse tykkään olla lyhyt ;)
Kun nyt kerran olet siinä, niin kuuntelepa Sian "Breathe me". En itse juuri tykkää laulajan äänestä, mutta musiikki ja sanat ovat kauniit.


Minä olen pieni ihminen. Olen aina ollut. Tai en ehkä ihan aina, nuorena minä olin vielä yhtä pitkä, kuin kaikki muutkin. Mutta kun he muut kasvoivat vauhdilla, jäin minä perään matelemaan. Ja nyt minä olen lyhyt.

Pienenä olo on joskus pelottavaa. On pelottavaa, koska ei voi puolustautua isoja ihmisiä vastaan. Kun kaikki muut huitelevat niin kaukana sinusta, he katsovat alas sinuun. Pienet ihmiset eivät pelota ketään. He eivät voi olla pelottavia, koska he ovat niin pieniä. He jäävät välillä huomaamatta. Suuressa väkijoukossa lyhyet eksyvät herkästi muista ja jäävät toisten jalkoihin. Kun on pikkuinen, ei kiinnitä heti ihmisten huomiota. Varsinkin jos on ujo ja hiljainen. Ehkä juuri siksi monet lyhyet ovat myös kovaäänisiä. Heidän on pakko saada itsensä esiin jollakin tapaa.

Tämä maailma on suuri ja siihen hukkuu herkästi. Ei voi kahlata syvälle, sillä silloin pää ei enää ulotu pintaan. Siksi pienten ihmisten täytyy oppia uimaan ja pysymään pinnalla elämän valtameressä.

Joskus minusta tuntuu, ettei minua oteta tosissaan, koska olen lyhyt. Se loukkaa minua hieman, sillä meillä on yhtä tärkeitä ajatuksia, kuin pidemmilläkin. Se, että näytän hieman lapselta, ei tarkoita, että olisin. Minä katson maailmaa pienen ihmisen silmin ja silloin se näyttää hieman erilaiselta. Sitä katsellaan matalalta.

Mutta lyhyydestä on niin paljon hyötyäkin. Lyhyet kastuvat hitaammin sateessa. Kun sinun täytyy hypätä jostakin, maa näyttää olevan lähempänä, koska on itse lähempänä sitä. Ei olekaan niin korkealla. Ja silloin uskaltaa hypätä.Pienet ihmiset mahtuvat erilaisiin koloihin. Löytyy enemmän paikkoja piiloutua. Ja kun mahtuu vaikka ryömimään johonkin koloon, voi auttaa muita ihmisiä, jotka eivät niihin mahdu.

Keijukaiset ovat pieniä. Keijukaiset ovat myös kauniita.Lyhyys liitetään usein nuoruuteen ja nuoruus viattomuuteen. Ja viattomuus on kaunista.Pienuus on kaunista.Vaikka nykyaikana ihannenainen on satakahdeksankymmentä senttiä, kuinka moni poika tahtoo tyttöystävän, joka on pidempi?
Vaikka maailma on välillä pelottavan suuri, tuo suuruus myös turvallisuuden tunnetta.Pienet ihmiset herättävät helposti sympatiaa. Toiset kutsuvat sinua pikkuisekseen, halaavat sinua ja silloin sinä olet turvassa, sillä joku sinua pidempi suojaa sinua maailmalta. Pikkuiset ovat rakastettavia. Heidät on helpompi ottaa syliin. Heitä voi kantaa reppuselässä.

Minä kaipaan hellyyttä ja ehkäpä juuri lyhyyteni on yksi tie siihen. Vaikka muuta väitän, on minusta ihanaa, kun minua kutsutaan pikkuiseksi. Silloin tunnen olevani rakastettu ja turvassa. Turvassa jonkun pidemmän rinnalla. Turvassa suurelta maailmalta.

Be my friend
Hold me, wrap me up
Unfold me
I am small
I'm needy
Warm me up
And breathe me

- Stargazer

A/N: Hunalle ja kaikille muille lyhyille ja oudoille tässä maailmassa!

Punaista Valkoisella

Characters: Sirius, Rabastan
Pairing: Pikkuinen Sir/Rab lopussa
Genre: Angst
Rating: K 13
Warnings: Huumeiden käyttöä
Summary: Sirius halveksi sitä eksynyttä ilmettä, joka piileksi hänen silmiensä takana. Hän ei ollut eksynyt, hän oli vain hieman poissa reitiltä. Mutta ei koskaan eksynyt tai epätoivoinen, vaan tiesi aina tarkalleen, mitä tehdä. Vai kannattiko Mustille ominaista ylpeyttä kantaa enää mukana?

A/N: Kirjoitettu finin päihdehaasteeseen ;D Tästä tuli Sirius/Rab ihan vahingossa. Se osuus, jossa ollaan huumeiden vaikutuksen alaisena on melko lyhyt, mutta se on silti keskeisessä roolissa tarinaa.

Omistettu Eleanorille, ikuiselle narkkisficcifriikille, haasteen pystyttäjälle ja ystävälle ^^

Oli kaunis, pimenevä keskikesänilta, kun Sirius ravasi pitkin polttavia asfalttikatuja. Pojan oikea poski oli sinipunainen voimakkaasta iskusta ja silmät olivat tummuneet vihasta lähes mustiksi. Kaunis ilma häiritsi häntä, olisi voinut sataa, ehkä hän olisi siinä tapauksessa voinut hieman itkeä. Ei sillä, että häntä olisi huvittanut, tietenkään. Mustat eivät itke.
Vaikken minä enää olekaan Musta, hän lisäsi hiljaa mielessään ja purki turhautumisensa maassa lojuvaan alumiinitölkkiin.
Juuri sillä hetkellä Sirius olisi antanut mitä vain, jos olisi saanut juoda itsensä humalaan ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Mutta se ei olisi ollut hyvä idea, sillä oli keksittävä paikka, mihin mennä loppukesäksi, ellei hän tahtonut jäädä kaduille. Remus tai James olisi varmasti ottanut hänet mielellään taloonsa, mutta mustelma poskessa olisi aiheuttanut liikaa kysymyksiä, eikä häntä huvittanut juuri vastailla niihin. Hän olisi saattanut sanoa jotakin, mitä olisi katunut jälkeenpäin, sillä Siriuksella oli tapana puhua, ennen kuin ajatteli.
Sitten oli Rabastan. Rabastan Lestrange, Mustien perhetuttu. Hänen veljensä Rodolphus oli mennyt naimiseen Bellatrixin kanssa ja Andromeda oli aluksi luvattu Rabastanille, mutta kihlat oli purettu, sillä Rabastin käyttäytymisessä oli ilmennyt... tiettyjä häiriöitä.
Siriusta hymyilytti, kuinka hän oli nuorempana aina ihmetellyt pienistä jäljistä Rabastanin iholla, muttei ollut koskaan uskaltanut kysyä, sillä Rabastan käyttäytyi oudosti, kun niistä tuli puhe. Kaikesta huolimatta pojat olivat aina olleet läheisiä, vaikka kymmenen vuoden ikäero hieman rajoittikin ystävyyttä.
Hän ei ollut nähnyt Rabastania pitkään aikaan. Siriuksen vanhemmat eivät pitäneet pojasta, sillä tämä masennuksineen ja huumeriippuvuuksineen oli häpeä puhdasverisille.
Sirius tiesi Rabastanin kärsivän sosiaalisen elämän puutteesta ja olisi kaikella todennäköisyydellä yksin kotona, tuijottamassa seinää. Tietenkin vaarana oli se, että hän saattoi olla pilvessä, tai sammunut tai kuollut yliannostukseen... Mutta hyvällä tuurilla melko selvin päin ja todennäköisesti ilahtuisi häiriöstä.
Asia oli selvä. Sirius muutti suutansa kohti Rabastanin taloa.

Pieni vuokra-asunto kohosi rähjäisenä. Rabastanin lähiö ei ollut turhan hieno; lähes joka talon nurkassa nukkui hieman hämärämpää väkeä, ihmiset tappelivat aikansa kuluksi ja varastivat syödäkseen. Sirius lähestyi epävarmoin askelin likaisenpunaista taloa ja koputti oveen.
Hetkeen kukaan ei avannut. Sitten Rabastanin pää pilkisti ovesta. Hän oli harvinaisen selväjärkisen näköinen; musta kaapu oli puhdas ja mustat hiukset kammattu. Silmätkin olivat kirkkaat ja suupielet kohosivat pieneen hymyyn, kun hän huomasi, kuka tulija oli. Sirius heilautti kättään. ”Hei, olitko lähdössä jonnekin?”
Rabastan ravisti päätään. ”En oikeastaan... Tai oikeastaan ajattelin... No, ei sillä väliä. Tuletko sisään?”
Sirius astui sisälle taloon. Se ei ollut suuri, pikkuinen olohuone-keittiö, yksi makuuhuone ja vessa. Mutta se riitti Rabastanille. Mies sulki oven hänen perässään. ”Tappelitko vanhempiesi kanssa?” hän kysyi ystävällisesti. Sirius nyökkäsi. ”Puhuivat taas kuolonsyöjiin liittymisestä... Eivät oikein perustaneet mielipiteistäni.” Hän naurahti, vaikkei Siriusta oikeastaan naurattanut. Itketti enemmänkin.
Rabastanin ilme muuttui vakavaksi. ”Kuule oletko ihan varma, että se olisi niin paha juttu? Ehkä sinun kannattaisi antaa mah -”
”Puolustatko sinä kuolonsyöjiä?” Sirius kivahti. Hän ei ollut uskoa korviaan. Vaikka Rabastan oli luihuinen, tämä oli kumminkin aina pitänyt Siriuksen puolia Andromedan rinnalla, käskenyt tämän luottaa omiin vaistoihinsa. Mitä tämä nyt oikein tarkoitti?
Rabastan huokaisi. ”Sirius, sota on tulossa. On valittava puolensa tarkoin ja tällä hetkellä näyttää, että pimeyden lordin joukot ovat -”
”Pimeyden lordi? Mistä asti sinä olet häntä tuolla tavalla nimittänyt?” Sirius kysyi. Hän alkoi olla vihainen. Eikö kehenkään voinut enää luottaa?
Rabastan huokaisi. ”Niin, siitä minun piti sinulle puhua, Sirius”, hän sanoi hiljaisella, lannistuneella äänellä. Sitten hän veti hihaansa ylös ja näytti Siriukselle ihoonsa painetun merkin, pimeän piirron.
Musta pääkallo, jonka suusta luikersi käärme. Sirius tuijotti sitä epäuskoisena. Häntä alkoi huimata. Miten Rabastan oli saattanut tehdä tämän hänelle?

”Istu. Olet ihan valkoinen”, Rabastan käski samalla hiljaisella äänellä. Sirius totteli käskyä ja hautasi kasvot käsiinsä. Rabastan kietoi käsivartensa lohduttavasti pojan ympärille, mutta Sirius ravisteli ne pois.
”Sirius, sinä et ole turvassa täällä”, hän sanoi. ”Sinun olisi parempi mennä ystäviesi luokse. Sinä olet vaarassa, jos vaikka Rodolphus tai Malfoy tulee... Ei, en minä aio sinua ilmiantaa, älä kuvittele”, hän lisäsi kiireesti, sillä Sirius oli kohottanut kasvonsa häneen ja näytti pelokkaalta. ”Tarkoitan vain, että... Me olemme vihollisia, Sirius, tajuatko? He voisivat tappaa meidät molemmat tästä hyvästä.”
”Olisit miettinyt sitä ennen, kuin hankit tuon hienon tatuoinnin!” Sirius ärähti. Väri alkoi palata pojan kasvoille.
”Sirius, sinä et tajua. Se on monimutkainen juttu. En minäkään tätä olisi halunnut, nyt vain kävi näin. Sinun on kestettävä totuus”, Rabastan sanoi.
”Minä lähden sitten”, Sirius totesi hampaitaan kiristellen. Rabastan pysäytti hänen aikeensa kohottamalla kätensä ja pudistamalla päätään. ”Ei. Pysy tämä yö täällä, katsotaan aamulla, mitä tehdään.” Hän mittaili poikaa katseella. Sitten hän jatkoi ystävällisesti; ”Kuule, istu siinä vähän aikaa. Minä katson, jos löydän jotakin syötävää sinulle. Olet aika kalpea edelleen.”
Sirius oli hiljaa, tuijotti jalkojaan. Häntä hävetti. Tämä oli ollut odotettavissa. Rabastan oli jo monta vuotta ollut pohjalla, olisi pitänyt aavistaa, että hän keksisi uuden tavan vajota vielä syvemmälle.

Hän katsoi Rabastanin selkää tämän kaivellessa kaappeja ja mutistessa vedenlämmitysloitsuja. Ei hänestä olisi kuolonsyöjäksi. Rabastan oli täysin eri maata, kuin veljensä; hän oli inhimillinen, ja omasi järjen ja tunteet. Ainakin Sirius oli näin käsittänyt. Ehkä hän joskus käyttäytyi hieman väkivaltaisesti ollessaan aineissa, mutta pyysi aina jälkeenpäin anteeksi, eikä koskaan ollut tapahtunut mitään ylivoimaisen pahaa. Ei, Rabastan ei kerta kaikkiaan ollut ihminen, joka olisi kiduttanut jästejä huvin vuoksi.
Rabastan kääntyi takaisin Siriukseen päin ja laski pojan eteen kaksi palaa leipää ja kupillisen teetä. Sirius alkoi syödä, välttäen Rabastanin silmien katsetta. Miten joku niin mukava ihminen saattoi olla Voldemortin käskyläinen? Hän itse oli pahimmanlaatuisia verenpettureita, tappolistalla, vaikka oli velhomaailman vanhimman puhdasverisen suvun perillinen. Oli ollut, siis. Kai hänen täytyi vain tottua ajatukseen siitä, ettei hänellä ollut enää sukunimeä. Hän oli pelkkä Sirius. Sen olisi kuulunut tuntua hyvältä, hänhän oli päässyt pois. Nyt hänellä ei ollut enää mitään asiaa koko taloon. Mutta ei, se ei tuntunut hyvältä.

”Oletko menossa sinne vielä?”
Rabastanin kysymys havahdutti Siriuksen omista ajatuksistaan. Mies oli istunut puiselle tuolille Siriusta vastapäätä ja katseli toista tarkkaavaisesti.
”En.”
”Oliko se niin paha?”
”Minä en tahdo puhua siitä.”

Rabastan huokaisi. ”Kuule, etkö sinä ole nyt vähän dramaattinen?”
Sirius kohotti toista kulmakarvaansa. Hyvähän Rabastanin oli dramaattisuudesta puhua ja unohtaa kaikki, mitä itse oli vuosien mittaan tehnyt ja sanonut.
”He repivät minut irti sukupuusta.”
”Ai.”

He istuivat kauan hiljaisuuden vallitessa. Sirius mutusti keskittyneesti leipäänsä ja kulautti loputkin teestä kurkkuunsa. Sitten hän nousi seisomaan ja vei astiat takaisin keittiön tiskipöydälle.
”Onko kaikki kunnossa?”
Sirius oli hetken hiljaa. Lukuun ottamatta omituista tuntua vatsanpohjassa, epätodellista tunnelmaa, ja henkistä kuvotusta, oli.
Rabastan nousi seisomaan myös ja käveli eteisen kaapille, vetäen viitan kaapista. Sirius seurasi miehen liikkeitä mielenkiinnolla. ”Mihin sinä olet menossa?”
”Käyn tekemässä vain pari juttua... Ihan henkilökohtaisia asioita, ei liity mitenkään pimeyden lordiin, turha katsoa minua tuolla lailla. En ole kauaa poissa, vartin, korkeintaan puolisen tuntia.” Hän tarkkaili Siriusta hermostuneesti, mikä ärsytti poikaa. ” Oletko varma, että pärjäät täällä nyt?”
”Olen!” Sirius kivahti. Hän ei pitänyt siitä, että häntä kohdeltiin, kuin pikkulasta. Hän osasi kyllä pitää huolen itsestään.
”Ei tarvitse kimpaantua, kunhan kysyin”, Rabastan hymähti ja avasi oven. Sirius katsoi, kuinka mies katosi yhä pimenevään iltaan. Hän huokaisi. Autio talo tuntui ahdistavalta ja vieraalta. Mieleen tulvi muistoja edellisistä käynneistä, eivätkä kaikki olleet suinkaan miellyttäviä.
Sirius vaelteli hermostuneena niin laajaa ympyrää, kuin vain ahdas tila salli. Ei, tästä oli tultava loppu. Hänen oli pakko saada muuta ajateltavaa.
Sirius vaelsi turhautuneena vessaan ja veti oven lukkoon. Hän istui täristen alas, nojasi oveen. Missähän Rabastan säilytti savukkeitaan? Vai polttiko tämä enää? Ajatukset olivat täysin sekaisin, eikä Sirius jaksanut järjestellä niitä oikein.
Hän nousi seisomaan ja katseli itseään peilistä. Sirius halveksi sitä eksynyttä ilmettä, joka piileksi hänen silmiensä takana. Hän ei ollut eksynyt, hän oli vain hieman poissa reitiltä. Mutta ei koskaan eksynyt tai epätoivoinen, vaan tiesi aina tarkalleen, mitä tehdä. Vai kannattiko Mustille ominaista ylpeyttä kantaa enää mukana?
Siriuksen katse harhaili ympäri kylpyhuonetta. Vessanpönttö, suihku, josta tuli aina kylmää vettä, yksinkertainen käsienpesuallas, pikkuinen peili ja kaappi... Voisiko Rabastanilla olla jotakin voidetta, joka voisi hieman häivyttää mustelmaa poskessa? Sirius avasi kaapin varoen. Sieltä putosi jotakin lattialle.
Sirius kumartui poimimaan pudottamansa esineen. Se oli ruisku. Sirius kavahti taaksepäin, ja katsoi uudelleen kaappiin. Se oli täynnä pieniä ruiskuja, pillereitä, jauhetta ja nesteitä. Rabastanin huumekätkö, niinpä tietysti. Sirius otti ruiskun käteensä ja tutkaili sitä. Piikki oli pitkä ja terävä. Putkilo oli puolillaan läpinäkyvää nestettä. Mitä se mahtoi olla?
Siriukseen iski kokeilunhalu. Mitä ikinä aine oli, oli Rabastan todennäköisesti sitä käyttänyt. Eikö hän ollutkin kertonut Siriukselle, että siitä sai sietämättömän hyvänolontunteen ja kaikki muu unohtui? Eikä Rabastan ollut kuollut.. Hän oli alkanut piikittää itseään Siriuksen ikäisenä, ehkä aikaisemminkin. Noh, hän oli ollut muutamia kertoja erossa huumeista, puolen vuoden jaksoja, mutta palasi aina samaan käytäntöön. Jos Sirius kerran koettaisi. Eihän siitä mitään pahaa voisi tapahtua...?
Varoen Sirius kääri mustan kaapunsa hihan ylös. Mihin sitä kuului pistää? Kyynärtaipeeseen? Sirius erotti siniset verisuonet vaalean ihon alla, hän osuisi kyllä... Pojan sydän hakkasi koko ajan lujempaa. Sattuiko pistäminen? Ei kai se ylivoimaisen pahaa voinut olla?
Toimi. Iso poika, ethän sinä kipua pelkää? Sinä olet kokenut sitä ennenkin. Yksi piikki ei ole mitään verrattuna kaikkeen muuhun. Anna mennä!
Sirius puri hammasta ja survaisi piikin kyynärtaipeeseen. Neste valui kehoon, sulautui yhteen hemoglobiinin kanssa. Ruisku tippui lattialle.
Sirius tunsi olonsa kevyeksi. Aivan kuin maailmasta olisi kadonnut kaikki pahuus. Hän oli turvassa omassa pienessä lasikuplassaan, kukaan ei voinut tehdä hänelle pahaa...
Sirius tunsi jotakin jalkansa alla. Hän katsoi lattiaan ja huomasi astuneensa pudottamansa ruiskun päälle. Piikki painui jalkapohjaan, mutta se ei sattunut. Ei, kipu oli kokonaan poissa. Sirius veti ruiskun varovasti irti kehostaan ja laittoi sen lavuaariin.
Pojan pää oli lievästi sekaisin, eikä hän ollut oikein varma, missä oli. Pieni huone, väri oli valkoinen. Sirius tunsi valtaisaa onnea, kaikensyövää ilontunnetta, puhdasta euforiaa. Hän ei voinut pysyä paikoillaan, oli pakko liikkua jonnekin, tehdä jotakin. Mutta miten hän saattoi tehdä mitään siinä pienessä komerossa? Jalat tuntuivat raskailta, hän ei ehkä jaksaisi kohta liikuttaa niitä...
Missä oli ovi? Mistä hän pääsisi ulos? Joka puolella oli valkeaa, samaa valkoista väriä, piirteet sekoittuivat toisiinsa... Sirius liikehti rauhattomana, käveli samaa ympyrää.
Hänen katseensa osui ikkunaan silmien tasolla. Voisiko hän kiivetä siitä ulos?
Sirius toimi täysin vaistonvaraisesti ja iski ikkunan nyrkillään rikki. Lasinsirut upposivat lihaan, hän ei vain tuntenut niitä. Hetkeksi Sirius jäi tuijottamaan nyrkkiään, joka alkoi valua verta likaiselle lattialle. Lasinsirut upposivat jalkapohjiin, lattiaan jäi veriset jalanjäljet. Punaista, punaista valkoisella. Häntä alkoi hermostuttaa. Punainen ei ollut hyvä juttu, ei ollenkaan...

Sirius perääntyi ikkunan luota. Veri ja lasinsirut tekivät lattian liukkaasti ja Sirius horjahti.
Hän muisti yrittäneensä pysyä epätoivoisesti pystyssä. Hän muisti, kuinka kaatui taaksepäin ja hän muisti, kuinka makasi kylmällä lattialla veren valuessa hänen ympärilleen. Sietämätön uneliaisuus otti hänestä vallan, eikä hän muistanut enää mitään.

Kun Sirius avasi silmänsä, oli kohtalaisen valoisaa. Valoa tulvi hänen silmiinsä ja se teki kipeää. Hän älähti hiljaa. Suussa maistui oksennus ja olo oli kertakaikkisen uninen.
”Heräsit vihdoinkin.”
Sirius räpytteli silmiään muutaman kerran ja kuva terävöityi. Rabastan tuijotti häntä kivikasvoisena
”Tajuatko ollenkaan, mitä menit tekemään?” Rabastan jatkoi. Hänen äänensä oli vihainen. ”Heroiinia, Sirius! Kuinka monta kertaa olen kieltänyt sinua koskemasta ruiskuihini? Minä jätän sinut hetkeksi yksin ja sinä -” hän veti muutaman kerran syvään henkeä ja jatkoi sitten tärisevällä, joskin lempeämmällä äänellä. ”Et ikinä arvaa, kuinka paljon säikähdin... Aluksi sinua ei näkynyt missään... Sitten minä löysin sinut sieltä lattialta, veren ja lasinsirujen lammikosta... Olin varma, että olit tappanut itsesi. Ottanut yliannostuksen. Enkä ole pelännyt montaa kertaa niin paljoa.”

Sirius antoi Rabastanin sanojen upota hitaasti tajuntaan. Hän muisti tapahtumat, pääpiirteittäin ainakin. Hän oli säikähtänyt punaista valkoisella.
”Sinä olit ihan tokkurassa koko yön... Oksensit. Minä pysyin hereillä, vahdin sinua. Sinä puhuit perheestäsi, ystävistäsi, minusta...” Rabastan vaikeni ja Siriusta kylmäsi. Mitä hän oli mennyt sanomaan?
”Sirius, minä haluan sinun tietävän tämän; sinä olet aina ollut minulle rakas. Mikään ei tule muuttamaan sitä. Sinä olet liian nuori tajuavaan minun motiivejani. Minä en ole yhtä rohkea, kuin sinä. En uskalla vastustaa painostusta. Mutta sinä uskallat, ja se on hyvä.”

Hän katseli Siriusta tutkivasti, hieman pettyneesti.
”Me emme voi enää tavata, Sirius. Minun on pyydettävä sinua poistumaan tästä talosta niin pian, kuin on mahdollista. Minä katkaisen kaikki siteeni sinuun, ja toivon sinun tekevän samoin. Meidän pitää unohtaa, tajuatko? Minä en tahdo sinulle samaa kohtaloa, kuin itselleni.”

”Sinä olet pelkuri”, Sirius sähähti hampaidensa välistä. Kaikki oli taas selkeää. Hän tiesi tarkalleen, mitä haluasi; pois siitä talosta, pois Rabastanin luota.

* * *

Nyt ollaan taas samassa pisteessä, Sirius ajatteli. Hän tuijotti taivaanrantaa ja laskevaa aurinkoa kävellessään pitkin tietä jo toista kertaa kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Tällä kertaa hän oli menossa Jamesille.

Poika ei ollut vilkaissutkaan taakseen jätettyään Rabastanin talon ikuisiksi ajoiksi. He eivät olleet puhuneet sanaakaan toisilleen sen jälkeen, kun Sirius oli syyttänyt toista pelkuruudesta.
Takaraivossa tykytti ajatus siitä, että kyllä Rabastan oli oikeassa. Sirius ei ansainnut hänen luottamustaan sen jälkeen, mitä oli mennyt tekemään. Ja kuolonsyöjät eivät kaveeranneet verenpettureiden kanssa, sehän oli selvä asia. Mustaa valkoisella.
Ei, ei mustaa. Ei enää ikinä mustaa, vaan punaista. Sirius palautti mieleensä lasinsirut ja veritahrat valkealla kaakelilattialla, tumman hahmon hänen vierellään, käden hänen vuotavassa kädessään ja suudelman hänen huulillaan.

- Stargazer

A/N: Ehm, toivottavasti piditte. Minä en itse oikein tiedä :'D

Syntisiä Aktiviteettejä [Fic]

Characters: Sirius, Bellatrix
Pairings: Sirius/Bellatrix (Mainintana Sirius/Remus, viittaus Sirius/Andromeda, canonin mukainen Bella/Rod)
Genre: Romance
Rating: K 15
Warning: Chan (Yhdeksän vuoden ikäero)
Summary: Mutta Bellatrixiin poika on aina katsonut vihaten, ehkäpä jopa inhoten, eikä neito ole koskaan pitänyt siitä. Sillä Bellatrix halusi Siriuksen. Ja hän oli tottunut saamaan kaiken haluamansa.

A/N: Eka hetti, eka R tason Romance, joten koettakaa kestää ;) SirrenSieni kaipaili ficciä tällä parituksella, ja minä suostuin, oli kyse hetkellisestä mielenhäiriöstä tai kokeilunhalusta. Kirjoittaminen oli kumminkin hauskaa.
Ja tosiaan, heillä on ikäeroa yhdeksän vuotta. Ah, canon on paras ystävä.
Kiitokset Eleanorille, joka tuntee asianomaisen genren minua paremmin, oli apuna luomisvaiheessa ja esiluki tekstin.

Jos teksti on surkeaa ja juoni huono, niin rakentavasta me kaikki elämme :'D Enhän minä muuten mitään opi ^^


Bellatrix istui tätinsä talossa, mustalla samettisohvalla, valtavassa oleskeluhuoneessa, kuunnellen rakkaan tätinsä tyhjänjauhantaa, vastaillen kohteliaasti tämän kysymyksiin. Hänen katseensa kuitenkin harhaili jatkuvasti kahteen samassa huoneessa istuvaan poikaan; neljäntoista kesäiseen, hiljaiseen ja kilttiin Regulukseen, sekä Siriukseen, jonka koko olemus huokui tyytymättömyyttä ja kapinaa. Bellatrixin huulet kaartuivat hymyyn. Hän näki Siriuksessa itsensä, levottoman teini-ikäisen, jolle maailma ei koskaan riitä. Sirius, taivaan kirkkain tähti, Mustan suvun häpeä. Poika on omalla tavallaan käsittämättömän vahva, Bellatrix ei voi olla ihailematta hänen jääräpäisyyttään. Se on hänen voimavaransa, mutta myös heikkoutensa, suvulle niin ominainen ylpeys ja halu olla oikeassa.
Sirius on kaunis. Mutta poika on myös sokea, hulluna Bellatrixin siskoon. Pienestä asti hän on liehakoinut Andromedaa, aina vain Andromedaa, oliko se lapsenomaista ihastusta, puhdasta kunnioitusta, mitä, kukaan ei ole saanut siitä selvää. Mutta Bellatrixiin poika on aina katsonut vihaten, ehkäpä jopa inhoten, eikä neito ole koskaan pitänyt siitä. Sillä Bellatrix halusi Siriuksen.
Ja hän oli tottunut saamaan kaiken haluamansa.

Yö tuli nopeammin, kuin kukaan ehti olettaa ja näin ollen Bellatrix päätti nukkua kartanossa. Hänelle sijattiin vuode vierashuoneeseen. Bellatrix kaivoi kaapista esiin Walburgan vanhan silkkiyöpuvun ja riisui päältään raskaan samettimekkonsa. Sen alla hänellä oli tiukkaan nyöritetty korsetti, jonka pois ottamiseen hän tarvitsi apua kotitontuilta. Korsetin käytön Bellatrix oli aloittanut jo viidentoista ikäisenä, melkein kymmenen vuotta aiemmin. Se kuului sen ajan muotiin, ja vaikka se oli mennyt pois muodista ajat sitten, ei hän ollut halunnut luopua korseteistaan.
Suuresta ikkunasta pääsi valoa sisään ja kynttiläkin loi omaa hehkuaan pimeään huoneeseen. Seinällä riippui kullattu kokovartalopeili, eikä Bellatrix voinut olla tarkastelematta itseään siitä.
Hänellä oli kaunis vartalo, sitä ei käynyt kieltäminen. Runsas korsetinkäyttö oli kaventanut vyötäröä, iho oli marmorinkalpeaa, kylkien luut kuulsivat kauniisti ihon läpi, antamatta kumminkaan liian laihaa vaikutelmaa. Rinnat olivat valkeat ja pyöreät, kuin koulutytöllä. Vaikkei hän mikään koulutyttö enää ollut; kypsässä kahdenkymmenenneljän iässä Bellatrix oli seurapiirien halutuimpia noitia, mutta sormus nimettömässä oli merkinnyt hänet jonkun omaisuudeksi, tehnyt hänestä Lestrangen. Hän oli kaukana pikkutytöstä, nuori nainen, neitsyytensä menettänyt kukkanen.

Varoen Bellatrix hivutti yöpuvun päälleen. Se istui täydellisesti, olihan hän perinyt rakkaan tätinsä geenit. Hiukset olivat vielä verkon alla nutturalla. Kun tyttö vapautti ne, valuivat mustat laineet pitkin selkää, lähes lanteille asti.

Pöydältä hän otti mukaansa jalallisen kynttilän ja astui ulos vierashuoneesta. Käytävä loisti autiona ja seinillä roikkuvat muotokuvat nukkuivat. Monet niistä raottivat silmiään kynttilän liekin häiritessä unia. Maalaukset loivat katseitaan käytävällä paljain jaloin liikkuvaan neitoon, toiset ihaillen, toiset paheksuen. Ne alkoivat sipistä keskenään, mutta Bellatrix jatkoi varmana matkaansa kokolattiamatolla. Hänen lähestyessään käytävän viimeistä ovea sipinä sen kuin yltyi.

”Hän on menossa nuoren herran huoneeseen.”
”Mutta poika on vasta viidentoista!”
”Neiti on naimisissa -”
”Sanokaa minun sanoneen, heillä on mielessään syntisiä aktiviteettejä.”

Bellatrix asetti kätensä varoen messinkikahvalle ja väänsi oven auki. Sirius istui avoimen ikkunan edessä, omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Sormien välissä hänellä oli jästisavuke, joka paloi hiljaa. Bellatrix paheksui serkkunsa tapaa, mutta koska Sirius poltti hyvin harvoin, hän oli jättänyt kertomatta tästä hänen vanhemmilleen. Poika oli muutenkin ongelmissa perheensä kanssa, tosin se oli hänen oma vikansa.
Bellatrix sulki varoen oven ja laski kynttilän pöydälle.
”Sinun ei pitäisi polttaa, tiedät kyllä.”
Sirius hätkähti, selvästi peläten, että hänen äitinsä oli astunut huoneeseen. Hän käänsi kasvonsa Bellatrixiin. Harmaat silmät tummuivat. ”Mitä sinä täällä teet, Bella? Mikset ole nukkumassa? Valvominen ei tee hyvää silmänalusille.”
Bellatrix naurahti pehmeästi. Nokkelaa, poika ei ollut koskaan kadottanut kykyään sarkasmiin. Yksi hänen pinttyneitä piirteitään.
Tyttö lipui pitkin puulattiaa Siriuksen luo. Pojan hiukset olivat kosteat ja se kieli äskettäin otetusta suihkusta. Bellatrix nappasi savukkeen serkkunsa sormista ja veti myrkkyä keuhkoihinsa. Sirius seurasi vierestä, kuinka Bellatrix puhalsi savut ulos ja nakkasi sitten koko putkilon ulos ikkunasta.
”Minulla ei ole enempää”, poika totesi happamasti. Bellatrix hymyili. ”Etkä sinä tarvitsekaan, serkkupieni. Pilaat vielä kauniin äänesi.”
”Mitä sinä oikein haluat?”
Bellatrixin silmissä välähti nälkäisesti. Hän kohotti toista kämmentään ja siveli pitkällä kynnellään varoen Siriuksen luisevia poskipäitä. Pojan silmät seurailivat sormien liikkeitä, mutta hän pysyi hiljaa. Tyttö asetteli kämmenensä pojan leuan alle ja painoi huulensa tämän omille.
Hetkeen Sirius ei reagoinut. Sitten hän raotti hiukan huuliaan, antaen serkulleen luvan jatkaa. Suudelma syveni.
Bellatrix siirsi kätensä Siriuksen yläselälle, naputteli enkelinsiipiä, lapaluita. Poika veti itsensä suudelmansa. Hänen poskensa olivat karahtaneet punaisiksi, silmät etsivät hätäisesti kiintopistettä. Häntä nolotti.
Bellatrix veti poikaa lähemmäs omaa ruumistaan. Sirius esitti vastahakoista, mutta hänestä huokui silti tietynlainen, ei niin viaton kiinnostus serkkuaan kohtaan. He olivat keskenään melkein samanpituisia, vaikka Sirius vasta odottikin kasvupyrähdystään. Hän ei hävinnyt Bellatrixille edes kymmentä senttiä, kuten ei ikävuosissakaan.
Tyttö tarkasteli Siriuksen vaatetusta. Kevyt, musta pitkähihainen ja siniset pyjamahousut. Ne olisi helppo riisua nopeasti, ei nappeja. Ja laski kätensä pojan paidanhelmalle ja veti sen märkien hiusten yli.
Sirius hengitti jännittyneesti Bellatrixin tarkastellessa arvioivasti hänen vartaloaan. He muistuttivat toisiaan siinä suhteessa, että molemmat olivat hentorakenteisia. Bellatrixin kohdalla tämä oli varsin kadehdittava ominaisuus, mutta tyttöjen kesken linnunluiset pojat eivät olleet juurikaan suosiossa, ihmekös tuo. Kuka olisi tahtonut tulla halatuksi hammastikkukäsivarsilla tai käpertyä vasten laihaa rintakehää? Mutta Siriusta se tuskin haittasi, kyllä Bellatrix oli kuullut huhuja. Hän liikkui sen Lupinin kanssa käsi kädessä, pojat olivat suudelleet kasvihuoneiden takana. Se ei ollut mikään viaton suukko, joka suikataan rakkaan ystävän huulille puolihuolimattomasti, vaan aivan kunnon suudelma, jossa oli kuulopuheiden mukaan käytetty kieltä ja käsiä. Bellatrixista moinen luonnottomuus oli vastenmielistä, mutta se ei silti vähentänyt Siriuksen arvoa hänen silmissään.

Nainen avasi silkkipukunsa napit ja antoi kankaan valahtaa lattialle, hänen jalkoihinsa. Puna Siriuksen kasvoilla syveni hänen tuijottaessaan serkkunsa paljasta miehustaa. Bellatrix nautti harmaiden silmien epäluuloisesta katseesta ihollaan. Olikohan Sirius koskaan ollut näin lähellä puolialastonta tyttöä? Tämä tuntui olevan pojalle täysin uusi kokemus, niin epävarmoja hänen liikkeensä olivat. Bellatrixin oli otettava ohjat käsiinsä.
Hän tarttui nuoren serkkunsa ranteeseen ja ohjasi tämän pojan suurelle, puiselle parisängylle. Sirius istui sängyn laidalle edelleen epäröiden, mutta hän soi Bellatrixille pikaisen hymyn tämän istuessa hänen viereensä.

Bellatrixin sormet leikittelivät pojan mustilla hiuksilla, hamuilivat toisen vartaloa. Sirius värähteli kosketuksen alla, mutta tuntui kaikesta huolimatta nauttivat siitä. Poika hivutti kätensä Bellatrixin reidelle, sieltä hitaasti kylkiä pitkin vatsan päälle, johon ne pysähtyivät hetkeksi, ja jatkoivat sitten matkaansa rintakehälle. Hänen kosketuksensa oli sekoitus lapsenomaista uteliaisuutta ja innostusta, kokeilunhaluinen nuori kun oli. Sirius siveli varoen Bellatrixin rintoja, välttäen katsekontaktia tämän kanssa. Bellatrix hymyili eleelle ja suuteli Siriuksen otsaa, poskia ja lopulta kaulaa. Hän asetti kätensä Siriuksen lanteille, tuntien lanneluut terävinä kämmeniensä alla. Sitten hän alkoi varoen vetää pojan housuja alemmas. Sirius avitti toimenpidettä kohottamalla lanteitaan ja tämä hymyilytti Bellatrixia yhä enemmän. Poikahan alkoi oppia jutun juonen.
Päästyään eroon housuista hän siirtyi tutkimaan pojan nivusia, joita alushousut edelleen peittivät. Kaikesta huolimatta oli helppoa havaita, että Sirius oli kovana. Tämä kiemurteli vaivautuneena, mutta Bellatrix laski kätensä rauhoittavasti tämän olkapäälle. Hän oli onnistunut tavoitteessaan ja saanut serkkunsa kiihottumaan kosketuksestaan.

”Meidän on päästävä näistä eroon”, tyttö mutisi sormeillen Siriuksen housujen kuminauhaa. Sirius ei sanonut mitään, tyytyi vain nyökkäämään jännittyneenä. Bellatrix riisui serkkunsa kokonaan ja heitti housut lattialle muiden vaatteiden joukkoon. Sirius koetti peitellä alastomuuttaan käsillään, mutta Bellatrix siirsi ne kevyesti syrjään. ”Ei sinulla ole mitään hävettävää. Me olemme molemmat samassa veneessä”, hän kuiskasi serkkunsa korvaan.
”Sinulla on vielä alushousut jalassasi”, Sirius huomautti. Se oli totta. Bellatrix hymyili pirullisesti, heittäen pitsiset pikkuhousunsa kasan päälimaiseksi.
”Näin”, hän kehräsi hiljaa Siriuksen korvaan äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin pojan selkää.

Bellatrixin sormet juoksentelivat pitkin Siriuksen kaunista selkärankaa ja hän painoi huulensa uudelleen tämän suulle. Tällä kertaa suudelma ei ollut enää hellä ja tunnusteleva, se oli täynnä halua nuorta poikaa kohtaan. Bellatrix tahtoi maistaa jokaisen tuuman hänen ihoaan, saada pojan kokonaan itselleen. Naisen hampaat raapivat Siriuksen alahuulta ja hän tunsi suussaan veren. Sirius inahti kivusta. Bellatrix selätti pojan sängylle makaamaan, lukitsi tämän käsivarret tiukasti vasten sänkyä. Siriuksen silmissä kuvastui pelko ja Bellatrix oli varma, ettei tämä ollut uskonut heidän todella menevän niin pitkälle. Mutta tämä ei voisi enää perääntyä. He menisivät loppuun asti.
Bellatrix tunsi toisen kovana hänen reittään vasten. Hän hyväili serkkunsa paljasta rintakehää ja vatsaa, hyräillen itsekseen kaunista sävelmää. Siriuksen hengityksestä oli tullut kiivaampaa ja hän alkoi kiemurrella Bellatrixin alla - kaikesta päätellen pojalla oli tukalat oltavat.

”Sinä taidat olla valmis?”
Se oli enemmänkin toteamus, kuin kysymys. Sirius kohotti hitaasti katseensa Bellatrixin silmiin.
”Bella... Mitä me oikeastaan olemme tekemässä?”

Bellatrix tuijotti sormiaan, jotka kipittelivät yhä alemmas pojan vartalolla.
”Jotkut kutsuvat tätä rakkaudeksi...”
Hän veti terävällä kynnellään haavan pojan lantiolle.
”...Mutta minulle nämä ovat enemmänkin syntisiä aktiviteettejä.”

Hän alkoi nauraa kovaa, metallista naurua. Ja tämän naurun säestämänä Bellatrix otti oman serkkunsa yhdeksi ainoaksi yöksi.


A/N: Hope U liked ^^

Lokakuun kahdeskymmenestoinen [Originaali}

Characters: Anonyymi poika (Hänen perheensä)
Genre: Angst
Rating: K 13
Warnings: Itsemurha
Summary: Tänään jätän hyvästit maailmalle. Ja se tuntuu helvetin hyvältä.


A/N: Tällainen tuli mieleen Nightwishin mestariteosta, Dead boy's Poemia kuunnellessa (http://www.youtube.com/watch?v=yOPqrG007Jo&NR=1)
Lukaiskaa myös A/Nt tekstin lopussa, kiitos.


Born from silence, silence full of it
A perfect concert my best friend
So much to live for, so much to die for
If only my heart had a home

Sing what you can't say
Forget what you can't play
Hasten to drown into beautiful eyes
Walk within my poetry, this dying music

My loveletter to nobody


Lokakuun kahdeskymmenestoinen.
Jo kuukausien ajan olen laskenut päiviä, mutta nyt se aika tuntuu kuluneen aivan liian nopeasti. Istun koulussa, tuijotan seinää, ajattelen.
Päiväni on kulunut kuin hidastettuna, ihmiset ohittavat minut, kaikkialla vallitsee painostava hiljaisuus. Tunnen itseni unissakävelijäksi, joka elää painajaistaan, mutta kukaan ei herätä.
Mika kysyy onko kaikki kunnossa, kun olen niin hiljaa. Minä vastaan olevani vain ajatuksissani, kehtaan jopa hymyillä päälle.
Kunpa vain tietäisit, miten kunnossa. Kunpa voisin kerta. Kertoa sen, kuinka pimeää täällä on, kuinka paljon sattuu hengittää. Voisinpa kertoa, että olen kerännyt masennuslääkkeitä purkkiin sänkyni alle helmikuusta lähtien. Että olen jo monena iltana nukahtanut toivoen, ettei huomista olisi.
Ja sen, että toiveeni toteutuu tänään.

Tänään minä jätän maailman.
Ja se tuntuu helvetin hyvälle.

Lokakuun kahdeskymmenestoinen, sillä on merkityksensä. Päivä, joka sammutti auringon. Ja jonka eläminen vuodesta toiseen on yhtä tuskaa.
Vielä vuosi sitten uskoin, että näkisin taas toivoa, syytä elää. Kaikki kääntyisi hyväksi, jos vain uskaltaisin elää vielä yhden päivän lisää. Luotin siihen, että huominen olisi parempi.
Mutta ei, se ei ollut parempi. Kaikki kääntyi vain pahemmaksi.

Kaikkialla aina sanotaan, kuinka masennuksesta voi nousta, kuinka siitä voi parantua, jos siitä vain puhuu jollekulle. Ja jos sanat takertuvat kurkkuun, kuolevat huulille, niin silloin kirjoittaa. Kokeiltu on. Lauseet pysyvät paperilla, kuten tuska sielussa, kyyneleet kuivuvat silmiin.
Ei pitäisi luovuttaa, vaan jatkaa yrittämistä. Mutta kun on jo aivan rikki, niin mistä saa siihen voimaa? Minkä vuoksi enää taistella? Koko elämä on suorittamista kumminkin.

Ja kyllähän minä jo yritin. Aina kun minut lyötiin maahan, nousin, taistelin, hävisin. Kiinni noidankehässä, häkkieläimenä oravanpyörässä, mahdotonta irtautua. Ja se on turhauttavaa, syö jo valmiiksi nakerrettua itsetuntoa olemattomiin.

Pikkusisko juoksee halaamaan heti, kun astun ovesta sisään. Se tyttö on oikea enkeli, niin kaunis ja sinisilmäinen, että ihan pahaa tekee. Mitähän sillekin käy? Kuka opettaa pienen elämään, kun veli lähtee pois?
Olen pahoillani, Katja, isoveljeä väsyttää. Enää ei jaksa leikkiä.

Ruusukin juoksee vastaan, haukkuen, heiluttaa häntäänsä. Oikea pallosalama, jopa koiraksi. Kuka sen kanssa tekee pitkiä kävelylenkkejä pelloille lauantaiaamuisin?

Tällaisina hetkinä mietin sitä, teenkö oikean ratkaisun. Onko minulla oikeutta luovuttaa, kun täällä on ihmisiä ja eläimiä, jotka edelleen tarvitsevat minua, jäävät ehkä jopa kaipaamaan? Voinko minä noin vain sanoa heille, että tämä oli nyt tässä, game over, ei enempää! Teenkö todella oikean ratkaisun, kun riistän itseltäni hengen?

Olisi vielä paljon keskeneräisiä asioita, toteutumattomia unelmia, mutta sellaiseksi ne jäävätkin. Niin paljon tärkeitä ihmisiä, sanoja sanomatta, kertomatta, kuinka upeita ystäviä minulla on, mutta kuinka kylmää on elämä.
Ei vain jaksa enää hymyillä.

Viimeisellä aterialla on tarjolla kalaa. Yleensä ruodot pistelevät inhottavasti kurkussa, mutta nyt ei jaksa välittää edes siitä. Äiti hymyilee onnellisena ja minä hymyilen takaisin, teeskentelen iloa jo toisen kerran samana päivän aikana. Miltähän tämäkin pöytä näyttää, kun lautasia on vain kolme?

Minä kiitän ja nousen pöydästä. Vanhemmat ovat onnensa sokaisemia, eivätkä tajua, etten minä ruuasta kiittänyt, vaan koko elämästäni. Kiitin yrittämisestä, vaikka kaikki menikin pieleen. Luoja, he todella yrittivät, antoivat kaikkensa, jotta minulla olisi hyvä elämä, mutta mikään ei riittänyt.
Sillä kukaan ei ole vielä keksinyt sanoja, joilla hymy houkutellaan huulille.

Kuka osaa korjata rikkinäisiä sieluja?


Lokakuun kahdeskymmenestoinen ja kello on kymmenen. Olen käynyt suihkussa ja pukenut päälleni rippipuvun. Kampaan hiuksiani peilin edessä ja annan niiden valua olkapäille. On toivotettu hyvää yötä. Nyt täytyy enää toivoa, ettei kukaan tule tänne ennen aamun koittoa, auringonnousua, jota minä en enää koskaan näe.

Kaivan varovasti pienen rasian sänkyni alta ja kaadan kasan erivärisiä pillereitä kämmenelleni, minun kohtaloni. Kyyneleet kipuavat tahtomatta silmiini, kyyneleet, joita minulla ei ole ollut aikaa itkeä. Voisin vuodattaa ne nyt, viimeisenä rukouksena maailmalla, ennen kuin lähden jonnekin muualle, jossa en tunne enää kipua.
Pienet purot virtaavat poskilleni ja minä ujutan lääkkeet varovasti suuhuni, huuhdon ne alas vedellä.

Käteni tärisevät, kun kaivan esiin mustekynäni ja paperin. Ostin mustettakin juuri tätä varten. Epävakain vedoin alan kirjoittaa viestiä läheisilleni, toivoen, että se selittäisi edes jotakin.

Jos luet tämän rivin, älä ajattele kättä, joka sen kirjoitti.
Muista vain lause, lauluntekijän itku, ilman kyyneliä.
Olen vuodattanut tähän paljon voimiani, viimeisetkin rippeet.
Kaunis koti, äitini syli, mahdollisuus kuolevaisuuteen
Siellä halu olla toivottu on ylivoimainen.
Pianonuotit kuvittavat elämääni.

Opeta minulle tunnetta, sillä pelkään sen kadonneen.
Osoita rakkautesi, lohduta unohdettua.
Niin paljon enemmän halusin teille antaa, jotka minua rakastitte.
Olen pahoillani.
Aika näyttää (Nämä katkerat jäähyväiset)
En enää elä, enkä voi hävetä itseäni, tai sinua.

Ja sinä... Toivon, että tunteeni sinua kohtaan ovat kuolleet.

Ja niin minä painauduin makuulle, tunsin selittämättömän raukeuden, hyvän olon pyyhkäisevän ylitseni, hukuttavan minut. Ja ensimmäistä kertaa niin moneen vuoteen, tunsin onnea, aitoa iloa, sillä minä olin lopulta turvassa.

Nyt minun ei enää tarvitsisi kärsiä.


Never sigh for better world
It's already composed, played and told
Every thought the music I write
Everything a wish for the night

A lonely soul
And ocean soul


- Stargazer

A/N: "Itsemurharuno" kuuluu Tuomas Holopaiselle, käännös on Stargazerin käsialaa ;) Se on se "Kuolleen pojan runo".

22. 10. on todella merkityksellinen päivä minulle, sillä se on päivä, jolloin Nightwish veti viimeisen keikkansa vanhalla kokoonpanollaan. Siksi valitsin kyseisen päivämäärän. Tosin päähenkilölläni on aivan omat syynsä, mitä ne ikinä ovatkaan.

Siivekkäitä Lehmiä

Character: Anonyymi
Genre: Angst
Rating: Sallittu
Summary: Pyytelen liikaa anteeksi, pyytelen anteeksi sitä, että olen olemassa, vaikka minun ei pitäisi.

A/N: Hetkessä syntynyttä tajunnanvirtaangstia.


Tuijottelen tietokoneen näyttöruutua ja rukoilin vastausta. Että jotakin tapahtuisi. Ettei vain olisi näin tylsää.
Voisin tietty sammuttaa koneen ja mennä vaikka lukemaan, mutta kun ei huvita. Ei jaksa, ei voi keskittyä. Sormet hamuilevat kännykkää, haluavat näppäillä numeron ja soittaan. Vaikkei kukaan vastaa.

Tämä olkaa olla jo turhauttavaa.
Vaikka tiedän, ettei minun pitäisi olla vihainen, ei tuntea surua, tuskaa ja ahdistusta. Minulla sentään on ystäviä. Ja silti minua pelottaa.

Tuntuu pahalta olla liian innokas, ja saada vain väsyneitä vastauksia. Tuntuu pahalta, kun odottaa turhaan vastausta tekstiviesteihin. Tuntuu pahalta, kun saa kuulla, että muut ovat olleet yhdessä ja yksin on vain odottanut, toivonut, että joku soittaisi.
Eikä kukaan koskaan soita. Eikä uskalla enää itse soittaa, koska pelkää tuppautuvansa.

Oman kodin seinät alkavat ahdistaa ja siellä oleminen kuristaa kurkkua. Itkettää. Mitähän nuokin minusta ajattelevat? Nyhjään kaiket illat koneella, onko sillä nyt edes ystäviä?
Onhan minulla. Kai? Kyllä he ovat, minun täytyy vain ymmärtää, antaa tilaa hengittää. Ei niiden tarvitse vastata, niillä on omat ystävät. Miksi minä tärisen tällä lailla?

Paniikki paniikki. Eikö tämä koskaan lopu? Eristynkö minä kokonaan muista? Tuntuu pahalta, että tässä menevät kaikki illat hukkaan, yksin. Alan jo jutella itselleni, kun ei ole muita.
En voi omistaa ketään, kyllä minä tiedän. Enkä edes halua. Se on väärin olettaa, se on väärin. Eihän se heidän vikansa ole, että minä pelkään niin paljon, aivan liikaa menettää.

Vika taitaa olla minussa. Minä olen kai liian hiljainen. Tai sitten liian puhelias. Tai ehkäpä minä vain olen? Kun pyytelen liikaa anteeksi, pyytelen anteeksi sitä, että olen olemassa, vaikka minun ei pitäisi. Ja olen pahoillani kaikesta, mitä teen. Koska en halua satuttaa, en ikinä.

Taidan mennä nukkumaan. Menen nukkumaan, itken hetken yksinäisen ihmisen, ahdistuneen lapsen itkua ja sitten... Minä nukahdan. Ja huomenna minä soitan. Minä soitan ja he tulevat ulos kanssani ja meillä on kivaa, eikä minun tarvitse enää koskaan olla yksin.

Hah. Ja lehmätkin lentävät.

- Stargazer

Maailmalle kuolleita [Fic]

Characters: Sirius, Regulus
Genre: Angst
Rating: K 13
Warnings: Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa
Summary: Ensimmäiset kymmenen vuotta minä elin tyhjiössä.

A/N: Jotakin, mitä tuli mieleen Nightwishin Dead to the Worldia kuunnellessa.
(http://www.youtube.com/watch?v=Zw0AZQOaxeQ)
Lievästi sanottuna outo.


Ensimmäiset kymmenen vuotta minä elin tyhjiössä.
En nähnyt muuta maailmaa, kuin meidän suuren kartanomme ja sen, mitä sen ikkunoista saatoin katsoa. Meitä ei päästetty ulos, ei minua, ei Siriusta.
Me olimme vankina omassa talossamme, ja tyytyväisiä siihen, kun emme paremmasta tienneet.
Emme me tienneet, että muut lapset saivat leikkiä ulkona.
Emme sitä, että vanhemmat halasivat lapsiaan.
Me luulimme, että kaikki muutkin kuluttivat aikansa opiskeluun ja vanhemmat löivät lapsiaan. Siitä ei vain saanut puhua.

Mutta kun Sirius meni kouluun, kaikki muuttui. Hänelle avautui täysin uusi maailma, josta hän kertoi hämmästellen minulle.
Minä en osannut edes kuvitella sellaista määrää erilaisia ihmisiä, sellaista elämää.
Sirius kuvaili sitä onnea, kun viikonloppuisin saattoi nukkua juuri niin pitkään, kuin tahtoi. Tai sai tehdä, mitä huvitti.
Jos joskus vastasi väärin, ei kukaan suuttunut. Piti vain yrittää uudestaan.
Sirius oli oppinut, että virheitä sai tehdä, eikä niistä pitänyt rangaista.
Minun silmäni laajenivat hämmennyksestä ja kaipuusta tuohon ihmeelliseen maailmaan.

Minäkin tahdoin tavata samanikäisiä velhoja. Minä en tuntenut ainoatakaan ikäistäni, minulla ei ollut yhtäkään ystävää, jos Siriusta ei lasketa.

Lonely soul, Ocean soul

Minä pelkäsin pimeää. Minua pelotti olla öisin yksin.
Kun Sirius oli kotona, hän tuli usein minun viereeni. Me käperryimme lähekkäin, pidimme toisiamme käsistä kiinni, kunnes minä nukahdin. Silloin Sirius nousi ylös ja hiipi takaisin omaan huoneeseensa.
Mutta jos hän joskus erehtyi nukahtamaan minun viereeni, seuraukset olivat ikävät.
Koska isä ei pitänyt siitä, että me nukuimme vierekkäin.
Isä antoi vyöstä.

It’s not the monster under your bed, it is the man next door

Pojat eivät saa nukkua vierekkäin.
Se on väärin.

That makes you fear, makes you cry

“Se on valetta”, Sirius kertoi minulle. ”Ei se ole väärin. Remus sanoi minulle niin. Siinä ei ole mitään väärää.”
Hän oli hetken hiljaa. ”Arvaa, mitä Remus opetti minulle? Hän näytti, millaista on suudella.”

Sirius oli oppinut suutelemaan. Sirius osasi halata. Sirius oli löytänyt jonkun, joka rakasti häntä vapaaehtoisesti. Minä olin edelleen riippuvainen hänestä, hänen rakkaudestaan, hänen suojelustaan.
Ja se oli väärin.

Unloved, unscarred

Meidän isä poltti tupakkaa. Hän imi savua sisäänsä ja sanoi, että se tuntui hyvältä. Mutta me emme saaneet koettaa. Emme edes koskea.
Mutta minä koskin. Isä oli jättänyt savukkeensa pöydälle ja minä en voinut vastustaa kiusausta, vaan nappasin yhden. Valkoinen putkilo, täynnä hengenvaarallista myrkkyä, niin oli minulle sanottu.
Kiikutin aarteeni Siriukselle. Olisin luullut, että hän ilahtuu.
Vielä mitä.

”Vie se takaisin!” Sirius sihisi vihaisesti. ”Etkö tajua, se on vaarallista koskea isän tavaroihin!”
Minä olin pettynyt.

Ja niin oli isäkin. Hän sai minut kiinni, kun olin palauttamassa savuketta oikealle paikalleen.
Hän huusi minulle, hän löi minua poskelle. Silloin Sirius astui väliimme.

”Sinä et saa tehdä näin”, hän sanoi hitaalla, vakaalla äänellä. Minua alkoi pelottaa. Isän silmät tummuivat melkein mustiksi. Hän alkoi todella suuttua.
Mutta Sirius piti päänsä.
”James sanoi niin. Hän sanoi... ettei lapsia saa satuttaa. Lapsia pitää halata, ei lyödä”, Sirius jatkoi hiljaa, vaikka häntä pelotti. Minä tunsin suurta kunnioitusta isoveljeäni kohtaan.

Isä raivostui. Hän tarrasi Siriusta hiuksista ja heilautti tämän kovakouraisesti toiselle puolelle huonetta.
Minä huusin. Minä en halunnut, että tässä kävisi näin. Sirius oli ongelmissa ja se oli minun syytäni.
Isä ei kuitenkaan välittänyt siitä, kuka oli syyllinen. Hän asteli suoraan Siriuksen luo ja käski tätä ottamaan paitansa pois.

Ja kun isä antoi ensimmäisen iskunsa, minä suljin silmäni ja painoin kädet korvilleni. Lukitsin itseni täysin muulta maailmalta ja sen tapahtumilta. En voinut katsoa. En halunnut nähdä, halunnut hyväksyä.

Who gave his love not for the world, but for me...
Innocence reborn once more.

Kun se loppui, minä polvistuin Siriuksen viereen. Hänen selkänsä oli kokonaan punainen, siellä täällä oli soljen jättämiä ruhjeita, verta. Minun teki pahaa.

”Sirius, Sirius”, minä kutsuin häntä hiljaa. Sirius nousi varovasti ylös lattialta. Kasvoiltaan hän oli kalpea, väkinäisessä hymyssä paistoi tuska.
Minä purskahdin itkuun, vaikken olisi saanut.

”Miksi?” kysyin. ”Miksi tämä tapahtuu meille? Miksei meillä ole sellaista maailmaa, jossa muut elävät? Miksi?”
Sirius katseli minua onnettomana, osaamatta vastata.
”Miksei kukaan tule ja pelasta meitä, Sirius?”

Hän kietoi kätensä ympärilleni, keinuttaen minua hiljaa. Minä nyyhkytin, painoin kasvoni hänen paljaalle olkapäälleen.
”Kukaan ei kuule meitä, Regs”, Sirius kuiskasi, äänestä kuulsi avuttomuus.
”Eivät he voi auttaa, ei kukaan voi.”
Rauhoittava käsi hiuksissani. Sirius tuoksui turvalliselta.

”Tämä on meidän maailmamme, ei heidän. Me olemme täysin näkymättömiä. Muulle maailmalle me olemme kuolleita.”

Heaven queen, carry me
Away from all pain
All the same, take me away
We're Dead to the World

- Stargazer

Uhri [Käännös]

Pairing: Sirius/Lucius
Genre: Drama/Angst
Rating: K 15
Warnings: Raiskaus, joka tosin jätetään kirjoittamatta. Alistamista.

Summary: Sirius on karannut kotoaan. Lucius ajattelee, että kosketus ja kiristäminen olisivat paikallaan. Tai oikeastaan muutama kosketus...

A/N: En omista, kuin sanajärjestyksen ja rakkaan tietokoneeni, jonka nimi on Alabaster. Kaikki muu kuuluu J.K. Rowlingille ja niille ihmisille, jotka julkaisevat tämän mahtavan rouvan teoksia.

Hyvin tärkeä viesti:
Katsokaas, olen amerikkalainen, kalifornialainen tarkkaan ottaen, enkä tiedä onko Lontoossa tosiaan mitään tällaista, tai missään muussakaan U.K:n suuressa kaupungissa. Olen siis tätä tarinaa varten luonut pikkuisen osan maailmaa, joka muistuttaa niitä Los Angelesin kaikkein kurjimpia slummeja, enkä voi olla ajattelematta, että mitään sellaista.. ei... tosiaan... ole. Se Englanti, josta meille kerrotaan täällä läntisillä mailla, on pubeja ja korppeja ja linnoja ja vahdin vaihtamista. Teillä on katujengejä ja strippibaareja, vai mitä? Otin pieniä vapauksia, uskoakseni, vaikken ole varma. Joten.. No, leikitään. Ja myös... Tekstin lopussa on yötaivaasta, joka on kamalan virheellinen siihen aikaan vuodesta, mutta... leikkikää.

Joten.. Suoraan toimintaan... Niin sanoakseni.

T/N: Eli minä en omista valitettavasti kerrassaan mitään. Alkuperäinen tarina on Zevazon Victim (http://www.fanfiction.net/s/2731060/1/Victim). Minä vain lekin Kaparia ja todellakin lekin, sillä en saa tästä, kuin päänsäryn, kipeät ranteet ja hyvän mielen :)



Uhri

”Eli se on sovittu nyt”, Sirius kuiskasi. ”Ei sanaakaan äidilleni.”
”Ei sanaakaan”, Lucius vahvisti. ”Tule tänne.”
Sirius otti muutaman varovaisen askeleen häntä kohti.
”Ei”, Lucius sanoi hiljaa. ”Polvillesi.”

Sirius pysähtyi kokonaan, huultaan purren. Lucius hymyili, tietäen, että Sirius tottelisi lopulta. Aivan liian lujaa ohi kulkevan rekan ääni sai lattian tärisemään. Aurinko paistoi vinosti toisen kerroksen ikkunan läpi juuri sellaisessa kulmassa, ettei se jäänyt naapuritalojen taakse. Se vuokra-asunto, jossa Sirius majaili, oli hylätty, tuomittu – likainen paikka. Sirius nukkui lattialla patjalla, joka oli puoliksi peitossa huonokuntoisten lakanoiden ja vilttien alla. Sininen lakana oli potkittu nurkkaan, sillä Sirius nukkui melko levottomasti. Paljaat laudat olivat likaiset, laastiset seinät olivat paljaat, kultaiset pölyhiukkaset tanssahtelivat melkein kuusitoistavuotiaan Siriuksen ja häntä kymmenen vuotta vanhemman Luciuksen välillä. Jälkimmäinen oli tietoinen siitä, että hänellä oli valta tässä taistelussa.

”Todellakin”, Lucius kommentoi, ”kuinka voit elää täällä? Mikset mennyt saastaisten ystäviesi luo?”
Sirius heitti päätään taakse ylpeänä. ”Minä en ole sellainen tapaus”, hän vastasi. Siriuksella oli päällään sininen, napitettava paita, käytetyt ja kuluneet farkut – kerran mustat, nykyään harmahtavat – ja rähjääntyneet lenkkarit. Hänen kiiltävät, pikimustat hiuksensa, jotka roikkuivat pitkinä ja hivenen epäsiistinä latvoista, olivat tasaiset, eivätkä tippaakaan kurittomat. Siniset silmät – tumman, syvän siniset – kiusasivat Luciusta. Yleensä niin uhmakas ilme oli vaihtunut avuttomaan ja epäröivään katseeseen.

”Olen varma, ettei sinusta ole mukavaa elää kadulla”, Lucius sanoi alentavaan sävyyn.
”En minä ole kadulla, kunhan he eivät hajota tätä rakennusta”, Sirius huomautti.
Lucius kohotti kulmiaan. ”Mutta tuskin tämä on kovin turvallinen ja mukava paikka.”

”Ei”, Sirius huokaisi. ”Ei olekaan. Täällä on rottia. Eivät ne yleensä haittaa, mutta kun ne tulevat öisin lähelle, se on epämukavaa. Ja eräs paikallisen jengin johtaja hakkasi minut pari yötä sen jälkeen, kun saavuin tänne, osoittaakseen valtansa. On vaikeaa löytää syötävää. Varastan sen verran, kuin on pakko. Onnistuin melkein tapattamaan itseni häirittyäni erään toisen jengin johtajaa. Hän tuli perääni veitsen kanssa. Haluatko nähdä haavan?” Hän kohotti hihaansa ja osoitti pitkää, syvää viiltoa, joka yritti kasvattaa itselleen uutta ihoa. ”Loppujen lopuksi jouduin vain hakatuksi. Taas.” Hän laski hihasta alas ja katsoi ylös, silmissä leimusi inho. ”Mutta arvaa mitä? Tämä on paljon parempi, kuin äitini talo.”

”Niin paljon parempi – ” Lucius elehti lankkulattioita kohden. ”Sitten sinä varmaan suostut siihen, mitä ikinä pyydän. Jos et, kerron heti äidillesi, missä oikein olet.”

Sirius risti kätensä. ”Kuka sanoi, etteivät he voisi määrätä minua Pottereille?”
”Minun edesmennyt isäni oli sinun kummisetäsi”, Lucius sanoi pehmeästi. ”Ja hänen vanhimpana poikanaan, minä otan hänen vastuunsa. Mukaan lukien aseman sinun sijaishuoltajanasi. Tulisit meille aluksi. Ja kuten voit päätellä, Sirius, kumppanieni sukupuoli ei ole moraalinen kysymys minulle.”
Sirius värisi, hangaten käsivarsiaan.
”Tämä ei kumminkaan ole mikään merkityksetön juttu; kukaan ei uskoisi sinua. On edelleen ihme, ettei perheesi päättänyt nostaa syytettä isäsi murhasta.”

Reaktio oli siihen mennessä voimakkain.
”Minä en tappanut häntä!” Sirius huusi, siniset silmät kipinöiden. Mutta hän suojasi itseään edelleen rinnalle ristityillä käsillään. Pieni merkki epävarmuudesta, pelosta. Lucius hymyili. Minä aion laittaa sinut itkemään, pieni serkku, hän ajatteli, saaden nautintoa ideasta. Kyllä, hän nauttisi katsellessaan, kuinka Sirius menettäisi itsehillintänsä. Poika itki tuskin koskaan. Joskus hänen äitinsä oli onnistunut hakata kyyneleet ulos pojan silmistä, mutta muuten ei. Ei vuosiin. Ei silloinkaan, kun hänet oli jätetty ruuatta viikoksi rangaistuksena väärään tupaan joutumisesta ja vääristä ystävistä. Tai silloin, kun hänelle oli saarnattu ja nöyryytetty veljensä, setiensä, tätiensä ja serkkujensa edessä. Ei silloin, kun hänen isänsä kuoli.

”Minä työnsin hänet alas portaita”, Sirius jatkoi raivoissaan. ”Hän ei edes kuollut siihen. Hän kuoli sairaalaan. Hänellä oli ratsastuskeppi kädessä ja minä vain työnsin hänet pois luotani. Mikään laki maailmassa ei voi tuomita minua syylliseksi murhaan ja sinun kaikista ihmisistä kuuluisi tietää se!”

Lucius oli ehdottoman tyytyväinen. ”Sovitaan sitten niin. Nyt tahdon nähdä sinut ryömimässä jaloissani.”
”Ei”, Sirius kuiskasi.
”Se veitsi olisi voinut leikata kurkkusi auki”, Lucius puhui rauhallisesti. ”Jos se olisi, kukaan ei olisi saanut tietää. Jos sinä katoat, kukaan ei katso tarpeeksi tarkasti löytääkseen sinut äitisi talosta. Tai minun. Joten sinulla ei ole mahdollisuuksia pelastaa itseäsi, jos kerron äidillesi, mistä sinut löytää. Tai jos vien sinut kotiini nyt. Joten. Polvillesi, Sirius.”

Pojan kädet tärisivät. Lucius huomio tämän ja tunsi valtavaa tyydytystä. Vihdoinkin, Sirius polvistui hitaasti.
”Hyvä poika”, Lucius kuiskasi. ”Tulehan nyt.”

Sirius pysyi paikoillaan, kauniit silmät puoliksi suljettuina ja konttasi sitten nopeasti Luciuksen luo. Lucius pudotti kätensä nuoremman pojan päälaelle, antaen sormiensa vaellella Siriuksen hiuksissa. Hän oli jo pitkän ajan halunnut koskettaa noita hiuksia, mutta oli aina estänyt itseään. Enää ei kukaan voinut estää.

Luciuksen huulet kaartuivat ilottomaan hymyyn. Joitain asioita ei voinut saada vaimolta, tai rakastajalta, eikä myöskään keneltäkään itseään kunnioittavalta kurtisaanilta, joka oli liian hyväpalkkainen häpäistäkseen itsensä. Ei ollut tarvetta käyttäytyä, kuin herrasmies Siriuksen kanssa. Lucius ajatteli voivansa vaatia muutamaa asiaa, jota ei vaivautunut edes kysymään Narcissalta.
”Näytä, että todella tahdot minulta palveluksen”, Lucius kehotti hiljaa. ”Nuole saappaitani.”

Sirius kavahti taaksepäin. Lucius livutti sormensa läpi ihanien, mustien hiuksien, ja pakotti nuoren serkkunsa pään alas. ”Jos et tee juuri sitä, mitä käsken”, hän ilmoitti Siriukselle, ” otan sinut kotiini ja äitisi saa kertoa kaikille, että olet henkisesti vaurioitunut. Me haluamme antaa sinulle anteeksi isäsi murhan, mutta väkivaltaista luonnettasi ei voi enää piilotella ja ystäväsi pahentavat tilannetta. Me voimme pitää sinut kotona tai sitten laittaa sinut laitokseen. Mieluimmin sellaiseen, jossa käytetään pakkopaitoja. Oletko ollut koskaan sellaisessa, Sirius? Minä kävin turvakodissa kerran. Pelkkä avuttomuus saattaa ajaa ihmiset siellä vielä pahemmin raiteiltaan. Sinä tosin... sinä olet erilainen. Avuttomuus ei satuta sinua. Sinä pidät siitä. Arvokkuutesi tekee tilanteesi vielä huonommaksi. Sinun täytyy olla avuton. Sinun täytyy olla häväisty.”

”Ei”, Sirius kuiskasi uudestaan, pehmeällä, tukehtuneella, eläimellisellä äänellä. Hän oli todella peloissaan. Lucius hymyili.

”Nyt”, hän sanoi, ”sinä tarvitset nöyrtyvän asenteen, jotta opit, millaista on olla avuton. Totteleva. Alistuva. Sinä voit oppia sen täällä ja nyt, teet vain, kuten käsken, tai voit mennä kotiin ja oppia siellä. Valitse nopeasti. Alan olla kärsimätön.” Hän repi Siriuksen hiuksia ilkeästi ja päästi ne irti.

Lopulta Sirius päätti totella. Hän pysyi hetken paikallaan ja kumartui sitten lattiatasolle. Hän nuolaisi varovasti Luciuksen oikeaa saapasta ja sai suunsa täyteen nahan ja tappion makua.
”Enemmän”, Lucius käski kylmästi. ”Et lopeta, ennen kuin sanon niin.”
Sirius pysyi paikoillaan, silmät kosteassa läiskässä nahassa, peläten itseään.
”Et sinä tahdo lopettaa”, Lucius sanoi.
”Jätä minut rauhaan”, Sirius kuiskasi.
”Tee se, tai tule kanssani kotiin”, Lucius käski, äänentaso nousten hiukan. Sirius perääntyi hiukan - se oli niin tyydyttävää – ja teki, kuin oli käsketty.
Lucius oli ihastuksissaan.

”Voit lopettaa”, hän totesi muutamien minuuttien kuluttua, astuen taaksepäin. ”Erittäin hyvä poika.” Hänen äänensä oli hieman ahdistunut. Hän oli tainnut nauttia pojan häpäisemisestä hieman enemmän, kuin oli sallittua. ”Hyvä poika.”
Lucius pudotti jotakin lattialle. ”Poimi se.”

Sirius katsoi ylöspäin, kasvot kalpeina. Hänen siniset silmänsä näyttivät suuremmilta. Toinen siro käsi tavoitteli likaisella lattialla olevaa esinettä.

”Ei. Ota se hampaisiisi.”

Sirius pudisti päätään.

Taitaa olla fyysisen oppitunnin vuoro, Lucius arveli. Liikkuen niin, ettei Sirius nähnyt, hän nosti toisen jalkansa ja pamautti sen kovaa pojan kylkeen. Sirius kaatui lattialle, melkein selälleen ja huudahti sellaisella tavalla, joka sai Luciuksen värähtämään mielihyvästä. Hän iski varpaansa toisella puolelle Siriuksen vartaloa ja asetti toisen kengän tämän hartialle, pakottaen Siriuksen lattiaa vasten. Astuen taaksepäin hän liu’utti oikean jalkansa pojan nivusiin, juuri niin lujaa, että se tuotti silkkaa kipua, ilman pienintäkään nautintoa. Sirius käänsi päänsä pois.

”Eikö se tunnu hyvältä?” Lucius kysyi miellyttävällä äänensävyllä.

”Paskiainen”, Sirius sanoi matalalla, tärisevällä äänellä, joka oli täynnä kontrolloitua raivoa. Se sai Luciuksen katsahtamaan alas ihmeissään. Ehkäpä noiden silmien takana väijyi sittenkin tappaja. Mitä ikinä hän näkikään, hän tahtoi antaa sille rangaistuksen.

Hän veti jalkansa taakse ja potkaisi Siriusta reiteen, vain hiukan kaikkein arimman alueen ulkopuolelle, ei kovaa, mutta tarpeeksi kovaa satuttaakseen. Hän pakotti Siriuksen ympäri, vatsalle ja kuuli pojan kiroavan tämän purtuaan itseään kieleen. ”Poimi se suullasi”, Lucius sanoi, asettaen jalkansa takaisin asemiin, voimalla, jolla hän ilmaisi tarkoittavansa joka sanaa.
Sirius totteli.

”Mene polvillesi ja katso minuun”, Lucius sanoi ja kun Sirius toimi välittömästi, hän tiesi murtaneensa pojan. Muttei tarpeeksi sentään. Ei vielä tarpeeksi.
Lucius kumartui ja otti esineen, jonka oli laittanut Siriuksen poimimaan. ”Katso tätä”, hän käski. ”Mikä se on, Siri?”
Hän tiesi serkkunsa vihaavan sitä nimeä. ”Mikä se on?” hän toisti kysymyksen Siriuksen pysyessä hiljaa.
”Kaulapanta”, Sirius sanoi haluttomasti.
”Juuri niin”, Lucius kehräsi. ”Ja mitkä käyttävät kaulapantaa?”
”Taimenet”, Sirius vastasi.

Lucius nauroi vastaukselle. Siriuksella oli taipumusta joutua tilanteisiin, jossa häneltä kysyttiin kysymyksiä, johon hän ei halunnut vastata. Poika selvitti ne aina samalla lailla, eikä Lucius ollut kertaakaan kuullut hänen käyttävän samaa vastausta kahdesti.

Hän ujutti sormensa Siriuksen leuan alle ja nosti tämän katseen itsensä. ” Mitkä käyttävät kaulapantaa, Sirius?”
”Juustovoileivät.”

Kynnet kaivautuivat leukaan. ”Ketkä käytävät?”

Sirius veti henkeä niin teräväsi, että se olisi voinut olla inahdus. ”Sitä käyttävät... eläimet”, hän sanoi äänellä, joka, melkeinpä, värisi.
”Millaiset eläimet?”
”Koirat.”
”Ei niin tarkkaan.”

Sirius mietti epätoivoisesti. Hänen päänsä oli edelleen Luciuksen sormien varassa ja silmät kiinni Luciuksen omissa. Ne olivat hieman kostuneet – ehkäpä kyynelistä?

”Lemmikit?” hän arvasi.
”Hyvä poika.”
Sirius huokaisi helpottuneena. Voi kyllä, hänet oli murrettu.

Ja se häiritsi Luciusta hieman. Tämä poikako oli aiheuttanut vanhemmilleen niin paljon harmia? Miksi lapsi oli niin paljon alistuvampi Luciusta kohtaan? Ei, hän ymmärsi, ettei ollut kyse siitä. Kaikkein perimmäinen kysymys oli, mitä Tyana Musta oli hänelle tehnyt? Mitä hän oli lopulta tehnyt, että poika oli karannut kaduille välttääkseen tämän tyranniaa? Millainen väkivalta oli ajanut hänet siihen pisteeseen?

”Sano se uudestaan”, Lucius kehoitti.
”Kaulapantaa käyttävät... lemmikit.”
Lucius kosketti peukalollaan Siriuksen huulia. ”Ja tämä on sinulle.”

Sirius sulki silmänsä.

”Avaa ne”, Lucius käski. ”Sinun on opettava alistumaan, muistathan? Niin, tämä kaulapanta on sinulle. Mikä sinusta siis tulee?”
”Lemmikki.”
”Pystyt kyllä parempaankin.”
”Sinun lemmikkisi.”
”Juuri niin”, Lucius hymyili. ”Minun lemmikkini. Noniin, laitahan se kaulaasi.”

Sirius pudisti päätään, vetäytyen taemmas. Lucius veti hänet lähelleen, käytännöllisesti katsoen syliinsä ja otti poikaa korvasta. ”Laita se. Nyt.”

Kun Sirius ei liikkunut, Lucius väänsi hänen korvaansa, kunnes Sirius kosketti hänen käsiään. ”Lopeta..” hän sanoi. ”Minä teen sen.”

Sirius suoristautui ja pujotti kaulapannan kaulaansa. Hänen silmänsä olivat lattiaa kohden. Se oli mustaa nahkaa, solki oli messinkiä.
”Sinä saat sen kyllä kireämmällekin”, Lucius huomautti.
”Se on jo kireä.”
”Ei niin paljon, kuin minä tahdon”, Lucius sanoi. ”Ja jos minä tahdon, niin silloin sinäkin. Kiristä sitä.”

”Sinä teet sen”, Sirius sanoi.
Lucius katsoi häneen uhkaavasti. ”Anteeksi?” hän sanoi. ”Uskoakseni sanoit juuri ’sinä teet sen’. Mutta mitä sinä tarkoitit, oli tietysti ’Olkaa kiltti, isäntä, minusta olisi ihanaa, jos laittaisitte minulle kaulapannan’. Luullakseni olet tarpeeksi terävä toistaaksesi sen oikein.”

”En”, Sirius vastasi ja perääntyi. Hän repi kaulapannan irti ja heitti sen lattialle. Kammeten jaloilleen hän ryntäsi ovelle.
Hänen olisi pitänyt tajuta, ettei pako jatkunut pitkään. Jo lapsena Sirius oli tiennyt, että hänen serkkunsa olivat isompia ja vahvempia, kuin hän, heillä oli voimaa. Ja ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, Sirius ei vieläkään ollut kasvanut täyteen mittaansa, ja oli edelleen Luciusta melkoisesti lyhyempi. Ja Lucius oli aina ollut nopea, kuin käärme.
Sirius kaatui naama lattiaa vasten. Lucius oli tarrannut häntä nilkasta. Sirius työnsi itsensä uudelleen ylös, mutta Lucius oli jo ehtinyt hänen luokseen. Hän väänsi Siriuksen kädet selän taa, koettaen saada tilanteen hallintaansa. Sirius odotti ja kun Luciuksen käsi oli tarpeeksi lähellä, hän upotti hampaansa siihen.
Lucius irrotti otteensa. Seuraavassa hetkessä Sirius tunsi kipua, terävää ja turruttavaa samanaikaisesti, ohimollaan, neonoranssit zinniat kukkivat ja kuolivat silmäluomilla. Kun Sirius sai näkökykynsä takaisin, hänen kätensä olivat selän takana.

”Sano, mitä käskin”, Lucius mutisi hänen korvaansa. ”Tai vien sinut kotiin, jossa voimme antaa sinulle kuonokopan ja todennäköisesti myös kahlita sinut.”

Sirius katsoi ikkunaan. Aurinko heitti viimeistä kuolevaa valoaan kattojen yläpuolelle ja likaisille kaduille. Hän tiesi, että jos hän ei tottelisi, Lucius saattaisi järjestää asiat niin, ettei Sirius näkisi enää koskaan auringonnousua.

”Mitä minun piti sanoa?” hän kysyi matalalla, nöyrällä äänellä.
”Sinä tiedät erittäin hyvin, mitä sanoa”, Lucius hengitti Siriuksen korvaan.
Tietenkin Sirius tiesi.
”Herra... Olkaa kiltti, laittakaa kaulapanta kaulaani.”

Hän tunsi Luciuksen käden kurkullaan, ja pian kaulapanta oli sidottu kiduttavan tiukalle. Sirius tunsi tukehtuvansa.
”En voi henkittää”, hän kuiskasi yskähdysten läpi. ”Lucius, en saa henkeä!”

”Kyllä sinä saat, aivan tarpeeksi”, Lucius Sirius kuuli hennon ”klik” äänen ja tuntiessaan nykäisyn hän arvasi, että Lucius oli kiinnittänyt pantaan hihnan.
”Avaa paitasi.”

Sirius katsoi Luciusta, pudotti sitten katseensa ja alkoi availla paidannappeja. Hänen sormensa vapisivat, mikä hankaloitti asiaa.
Lucius katseli uuden lemmikkinsä ihon pintaa. Hän ei ollut käyttänyt aluspaitaa väljän paitansa alla. Kuinka oudon... kiihottavaa.

”Lopeta”, Lucius sanoi, kun Sirius alkoi siirtää paitaansa pois päältään. ”Jos tahdot riisua sen, kannattaa pyytää ensin lupa.”

”En minä tahdo”, Sirius sanoi melko hiljaa. Lucius nykäisi hihnaa. ”Kyllä, sinä haluat.”
”Emmekö voi vain hoitaa tätä juttua pois alta?” Sirius kysyi, epätoivon kuultaessa äänessä.
”Sinun täytyy siinä tapauksessa pystyä parempaan”, Lucius sanoi. ”Sinun on pyydettävä minun lupaani riisuutua. Sinun täytyy anella.”

Sirius painoi päänsä ja hiukset peittivät hänen kasvonsa. Kun hän kohotti katseensa takaisin, yksi ainoa kyynel valui poskea pitkin kohti leukaa. Hän ei näyttänyt edes häpeävän sitä. Oli suurempiakin huolenaiheita sillä hetkellä.

Hän tiesi, mitä sanoa. ”Lucius”, hän kuiskasi. ”Anna minun ottaa vaatteeni pois. Ole kiltti, minä anelen sinua. Anna minun riisuutua sinun vuoksesi.” Hän veti henkeä. ”Anna minun olla kokonaan alasti.”

Ja kun Sirius kerran oli tarpeeksi nöyryytetty – mikä kesti hetken – ja Lucius oli aivan liian iloinen pakottaakseen.

* * *


Sirius kaivoi kädet syvälle takintaskuihin. Oli auringonlasku jälleen, auringonlaskun kuolema. Tasan vuorokausi sitten Lucius oli maannut nuoremman pojan päällä saadakseen sadistista tyydytystä. Nyt Sirius käveli kotiin, tai ei kotiin, väsyneenä ja edelleen kipua tuntien.

Ja hän ajatteli, että se oli tapahtunut niin monelle muullekin. Ehkäpä joka auringonlaskun aikaan, aikojen alusta lähtien, joku viisitoistavuotias poika tai tyttö oli ollut samassa tilanteessa, kuin hänkin edellisiltana. Se sai hänet tuntemaan olonsa vähemmän yksinäiseksi, mutta samalla myös surulliseksi.

Ja ehkä, hän ajatteli, kaikki niistä toisista pitivät sen piilossa, pitivät sisällään, jotakin, minkä saattoi jakaa vain peilin kanssa, kun muut eivät olleet paikalla. Hän tiesi, ettei voisi koskaan keroa kellekään. Ei kellekään, ikinä. Ei Pottereille, sosiaaliviranomaisille, Remukselle tai Peterille. Ikinä. Ei siksi, että hän olisi hävennyt, vaan toisenlaisista syistä.

Kun Lucius pukeutui lähteäkseen, Sirius oli maannut hiljaa, silmät kiinni, läpikotaisin väsyneenä. Hänen vartalossaan oli ruhjeita Luciuksen sormista. Selkä ja reidet olivat merkitty Luciuksen vyöllä, vatsa, kyljet ja nivuset Luciuksen saappailla. Erilaiset kivuntunteet, lämmin ja kylmä, pinnallinen ja syvä, olivat kaikki selkeitä, vaikka näyttivätkin vain lisäävän yleistä tuskaa. Se oli aivan uutta hänelle, paljon pahempaa, kuin mikään hakkaus. Kipu kertoi, että jokainen tuuma ihosta oli koskettu, käytetty, omistettu. Hän makasi kaistaleessa valoa, joka tuli yhdestä ainoasta katulampusta, suoraan sisään ikkunasta. Hän oli raahannut patjansa siihen tarkoituksella, pitääkseen rotat poissa. Sirius kuunteli Luciuksen pukeutumista. Varmasti, hän ajatteli, oli jo keskiyö.

Eräs ääni tuntematon ääni, jonka hän oli kumminkin joskus kuullut, häiritsi häntä. Hän avasi silmänsä. Lucius oli juuri sujauttamassa jästikameraa takaisin taskuunsa. Näky oli niin asiaankuulumaton, että hetkeen hän ei edes tajunnut kauhistua.

Sitten hän tajusi, mitä oli tapahtunut ja nousi istumaan huolimatta kehonsa arkuudesta huolimatta ja raotti turvonneita huuliaan sanoakseen jotakin, mutta sulki ne sitten.

”Ei hätää”, Lucius sanoi hymyillen hieman, pudottaen kätensä koskettamaan Siriuksen hiuksia. Hän alkoi todella olla hulluna niihin. ”En anna kenenkään muun nähdä niitä. Ennen, kuin on pakko.”

Sirius katsoi Luciusta, ymmärtämättä, mitä tämä puhui.

”Sirius”, Lucius sanoi ja suojeleva hymy ylettyi jopa silmiin saakka. ”Minun rakas, pieni Siriukseni, jos kerrot kellekään likaisista ystävistäsi, he haluavat sinun menevän viranomaisten, Velhojen sosiaalihuollon, luo. Ministeriö ei usko sinua ja hulluutesi tulee olemaan Päivän Profeetan otsikoissa, mutta Potterit selviävät siitä hyvin, sillä rouva Karenina Vabka Potter on erään koko Neuvostoliiton vaikutusvaltaisimpien perheiden tytär. Poliittisista syistä, jos he niin vaativat, siitä tulee oikeusjuttu. Mutta jos niin käy, Sirius..” Lucius hymyili julmasti. ”Valokuva, jonka juuri otin, tulee olemaan ensimmäinen todiste.”

Sirius liikahti poispäin. ”En minä kerro”, hän sanoi hiljaa.
Hän ei kuulostanut niin nöyrältä, kuin aiemmin, vaikka hän oli vasta kokoamassa arvokkuuttaan. Aivan kuin lausunto olisi ollut hänen oma valintansa, ei puhettakaan alistumisesta. Lucius päätti korjata tämän.

Hänen kätensä laskeutui uudelleen Siriuksen päälaelle ja liukui sieltä alas kasvoille, hyväillen nuorta poikaa varoen. ”Kiitä minua”, Lucius käski, silittäessään Siriuksen poskea.

Sirius katsoi lattiaan ja sulki silmänsä puoliksi, aivan, kuten joka kerta, kun hän oli halunnut olla jossakin muualla. Hän ei tuntunut ymmärtävän, että tuo ele veti Luciusta yhä voimakkaammin puoleensa.
”Kiitos”, Sirius sanoi.

”Kiitä minua asianmukaisesti”, Lucius sanoi ja harkitsi jo uhkailua, mutta jätti sen pois katsoakseen, kuinka hyvin oli uhrinsa murtanut.

Sirius oli toiminut ihailtavasti. ”Kiitoksia, että raiskasitte minut, herra”, hän kuiskasi. ”Minä halusin sitä.”

Lucius, mitä ilmeisimmin, hyväksyi tämän ja kaikkoontui.

Työntäen muiston pois, ja sen häivyttäminen veisi jonkin aikaa, Sirius löysi taskustaan kolikon ja katseli sitä. Ei selvästikään tarpeeksi ruokaan. Hänen oli pakko varastaa jotakin, mikäli tahtoi syödä sinä iltana. Hän päätti, ettei se maksanut vaivaa. Ei hänellä ollut edes nälkä.

Astuen ulos rakennuksesta, jossa nukkui, Sirius avasi leikekirjansa ja selasi läpi mitä kaikkea hän oli piirtänyt päivän aikana istuessaan puun alla. Ei mitään kovin mielenkiintoista. Muutama lapsi keinuissa, nätti teini-ikäinen kiipesi puuhun. Nainen, joka istui penkillä kyyneleet silmissään, katsoen kameraan. Pieni tyttö ja pieni poika, jotka suutelivat keinun alla. Muurahaispesä.

Hän sulki leikekirjan, otti sen kainaloonsa ja kiipesi likaisia portaita pitkin sisään, ohi vanhan miehen, joka poltti ja puhalsi savua. Hän katsoi Siriusta pyöreillä ja sieluttomilla silmillään. Sirius haistoi savun, joka oli nikotiinia rikkaampi astuessaan ovista sisään.

Kolmannessa kerroksessa, jossa ei enää haistanut halpaa viiniä, tupakkaa ja vielä halvempaa parfyymia, hän avasi oman huoneensa oven. Sulkien oven perässään – saranat mourusivat, kuin kuoleva kissa – hän siirsi tuolin ovenkahvan alle ja tutki kaiken. Kukaan ei ollut tullut tutkiskelemaan hänen tavaroitaan.

Sirius katseli ympäriinsä ja tajusi, ettei tahtonut pysyä siellä. Hän menisi hetkeksi ulos. Hän laittoi leikekirjan ruosteiseen, metalliseen kenkälaatikkoon, tussien ja pastelliväriliitujen päälle, käänsi avainta ja laittoi sen takaisin farkkujensa taskuun.

Sirius toivoi, että olisi keksinyt sopivan dramaattisen eleen, jolla jättää kaikki taakseen. Kuten vaikka sen patjan polttaminen, jolle Lucius oli hänet vienyt ja josta saattoi edelleen erottaa hänen vanhemman serkkunsa hajun. Mutta uuden patjan hankkiminen olisi ollut turhan hankalaa. Jos hän löytäisi uudet lakanat, hän voisi vaihtaa ne tilalle. Mutta tällä haavaa hänen piti tyytyä kolmen tunnin pituiseen suihkuun jääkylmässä vedessä, joka tuli putkia pitkin vuokra-asuntoon ja sietää pieniä ruosteenpalasia veden seassa.
Sirius veti tuolin pois oven tieltä ja meni takaisin alakertaan. Vanha mies oli mennyt tiehensä, vieden runsaan savun mukanaan.

Sirius käveli kaduille. Tähdet olivat alkaneet tuikkia. Tottumuksesta Siriuksen katse löysi oman tähtensä, tutun, kuin hänen oma nimensä. Hän seurasi Plowin tähtikuviota sen reunoilta aina sinne, missä oli Pohjantähti, vaikka se olikin näkymättömissä. Sirius tunsi tähtitaivaan mainiosti; tähtien tarkkailu kuului hänen perheensä ajanviettoon.

Siriuksesta se oli epämiellyttävää, eikä se ollut ensimmäinen kerta, että hän silti harrasti perheensä ajanviettotapoja ja kantoi edelleen sen ylpeyttä, samaa ylpeyttä, joka oli pitänyt hänet poissa niin Pottereiden, kuin hänen lempisetänsä, joka asui Alexandriassa, luota. Ja miksi hitossa hänen ei pitäisi katsella tähtiä? Se oli jotakin, mitä hän rakasti, mistä hän tiesi. Miksi hänen perheensä oli pakko viedä kaikki?

Hän ei uskonut, että voisi koskaan paeta Mustan jalolta suvulta kumminkaan. Hänen veljensä ja serkkunsa olivat koulussa hänen kanssaan, kaikki tiesivät, kuka hän oli, perimä oli kirjoitettu hänen kasvoilleen.

Siriuksen silmät seilailivat edelleen taivaankantta pitkin. Hän tunnisti kaikki tähdet, jonka saattoi nähdä ja niitäkin, joita ei voinut. Ensimmäinen oli tuttu Plow. Lusikka, josta hän oli kuullut ainoat tarinat, mitä hänen äitinsä oli hänelle koskaan kertonut. Dubhe, Merak, Phecda, Megres, Mizar ja hädin tuskin nähtävissä oleva Alcor, ja se yksi, jolla oli pidempi nimi, mutta hän ei juuri jaksanut muistaa sitä, Megresin vieressä. Hyvin loppupäässä oli Alkaid, hänen suosikkinsa ilman mitään erityistä syytä. Ja seuratessaan viivoja jotka johtivat tähdestä toiseen, hän alkoi löytää eri muotoja, vanhoja ystäviä. Ylpeä Cassiopeia. Castor ja Pollux, eivät koskaan yksinään. Orion, etsijä, kuten häntä velhomaailmassa kutsuttiin, Hercules, vahva. Sirius, kirkkaampi, kuin mikään muu tähti taivaalla.

Ja miten vahva minä olen? Sirius kysyi hiljaisesti taivaalta. Hän avasi itsensä, myönsi itselleen ja suurelle taivaalle, ettei tiennyt ja sen, että hän tiesi, että se, mitä hänelle oli tapahtunut edellisenä iltana tai koko elämänsä aikana, oli tuhonnut suuriakin ihmisiä. Miten kirkas on minun tähteni, jota ei voi edes nähdä, kuten vanhat velhokirjat puhuvat ihmissielusta? Miten vahva minä olen? Minä en tiedä, mutta ehkä jossakin noiden loistavien valopisaroiden keskellä, josta tiedämme niin vähän, on vastaus kaikkeen...

Vastaus oli siellä. Joko siellä, tai hänessä.

Hän oli tarpeeksi vahva selviämään.

Olen tarpeeksi vahva elämään tämän kanssa. Ja kärsiäkseni ja unohtaakseni kärsimyksen ja kasvaakseni, mutta... ensin selvitäkseni.

Sirius kääntyi ja meni takaisin siihen tuomittuun vuokra-asuntoon. Hän nukkuisi hyvin, hän nukkuisi hyvin, vaikka haistaisi silti serkkunsa lakanoissaan, jota ei voinut vain unohtaa. Hän nukkuisi, kunnes tähdet kääntyisivät hitaasti pois ja menisi sitten Jamesille.
Hän menisi kotiin.

Fin

- Stargazer