Pairing: Sirius/Lucius
Genre: Drama/Angst
Rating: K 15
Warnings: Raiskaus, joka tosin jätetään kirjoittamatta. Alistamista.
Summary: Sirius on karannut kotoaan. Lucius ajattelee, että kosketus ja kiristäminen olisivat paikallaan. Tai oikeastaan muutama kosketus...
A/N: En omista, kuin sanajärjestyksen ja rakkaan tietokoneeni, jonka nimi on Alabaster. Kaikki muu kuuluu J.K. Rowlingille ja niille ihmisille, jotka julkaisevat tämän mahtavan rouvan teoksia.
Hyvin tärkeä viesti:
Katsokaas, olen amerikkalainen, kalifornialainen tarkkaan ottaen, enkä tiedä onko Lontoossa tosiaan mitään tällaista, tai missään muussakaan U.K:n suuressa kaupungissa. Olen siis tätä tarinaa varten luonut pikkuisen osan maailmaa, joka muistuttaa niitä Los Angelesin kaikkein kurjimpia slummeja, enkä voi olla ajattelematta, että mitään sellaista.. ei... tosiaan... ole. Se Englanti, josta meille kerrotaan täällä läntisillä mailla, on pubeja ja korppeja ja linnoja ja vahdin vaihtamista. Teillä on katujengejä ja strippibaareja, vai mitä? Otin pieniä vapauksia, uskoakseni, vaikken ole varma. Joten.. No, leikitään. Ja myös... Tekstin lopussa on yötaivaasta, joka on kamalan virheellinen siihen aikaan vuodesta, mutta... leikkikää.
Joten.. Suoraan toimintaan... Niin sanoakseni.
T/N: Eli minä en omista valitettavasti kerrassaan mitään. Alkuperäinen tarina on Zevazon Victim (http://www.fanfiction.net/s/2731060/1/Victim). Minä vain lekin Kaparia ja todellakin lekin, sillä en saa tästä, kuin päänsäryn, kipeät ranteet ja hyvän mielen :)
Uhri
”Eli se on sovittu nyt”, Sirius kuiskasi. ”Ei sanaakaan äidilleni.”
”Ei sanaakaan”, Lucius vahvisti. ”Tule tänne.”
Sirius otti muutaman varovaisen askeleen häntä kohti.
”Ei”, Lucius sanoi hiljaa. ”Polvillesi.”
Sirius pysähtyi kokonaan, huultaan purren. Lucius hymyili, tietäen, että Sirius tottelisi lopulta. Aivan liian lujaa ohi kulkevan rekan ääni sai lattian tärisemään. Aurinko paistoi vinosti toisen kerroksen ikkunan läpi juuri sellaisessa kulmassa, ettei se jäänyt naapuritalojen taakse. Se vuokra-asunto, jossa Sirius majaili, oli hylätty, tuomittu – likainen paikka. Sirius nukkui lattialla patjalla, joka oli puoliksi peitossa huonokuntoisten lakanoiden ja vilttien alla. Sininen lakana oli potkittu nurkkaan, sillä Sirius nukkui melko levottomasti. Paljaat laudat olivat likaiset, laastiset seinät olivat paljaat, kultaiset pölyhiukkaset tanssahtelivat melkein kuusitoistavuotiaan Siriuksen ja häntä kymmenen vuotta vanhemman Luciuksen välillä. Jälkimmäinen oli tietoinen siitä, että hänellä oli valta tässä taistelussa.
”Todellakin”, Lucius kommentoi, ”kuinka voit elää täällä? Mikset mennyt saastaisten ystäviesi luo?”
Sirius heitti päätään taakse ylpeänä. ”Minä en ole sellainen tapaus”, hän vastasi. Siriuksella oli päällään sininen, napitettava paita, käytetyt ja kuluneet farkut – kerran mustat, nykyään harmahtavat – ja rähjääntyneet lenkkarit. Hänen kiiltävät, pikimustat hiuksensa, jotka roikkuivat pitkinä ja hivenen epäsiistinä latvoista, olivat tasaiset, eivätkä tippaakaan kurittomat. Siniset silmät – tumman, syvän siniset – kiusasivat Luciusta. Yleensä niin uhmakas ilme oli vaihtunut avuttomaan ja epäröivään katseeseen.
”Olen varma, ettei sinusta ole mukavaa elää kadulla”, Lucius sanoi alentavaan sävyyn.
”En minä ole kadulla, kunhan he eivät hajota tätä rakennusta”, Sirius huomautti.
Lucius kohotti kulmiaan. ”Mutta tuskin tämä on kovin turvallinen ja mukava paikka.”
”Ei”, Sirius huokaisi. ”Ei olekaan. Täällä on rottia. Eivät ne yleensä haittaa, mutta kun ne tulevat öisin lähelle, se on epämukavaa. Ja eräs paikallisen jengin johtaja hakkasi minut pari yötä sen jälkeen, kun saavuin tänne, osoittaakseen valtansa. On vaikeaa löytää syötävää. Varastan sen verran, kuin on pakko. Onnistuin melkein tapattamaan itseni häirittyäni erään toisen jengin johtajaa. Hän tuli perääni veitsen kanssa. Haluatko nähdä haavan?” Hän kohotti hihaansa ja osoitti pitkää, syvää viiltoa, joka yritti kasvattaa itselleen uutta ihoa. ”Loppujen lopuksi jouduin vain hakatuksi. Taas.” Hän laski hihasta alas ja katsoi ylös, silmissä leimusi inho. ”Mutta arvaa mitä? Tämä on paljon parempi, kuin äitini talo.”
”Niin paljon parempi – ” Lucius elehti lankkulattioita kohden. ”Sitten sinä varmaan suostut siihen, mitä ikinä pyydän. Jos et, kerron heti äidillesi, missä oikein olet.”
Sirius risti kätensä. ”Kuka sanoi, etteivät he voisi määrätä minua Pottereille?”
”Minun edesmennyt isäni oli sinun kummisetäsi”, Lucius sanoi pehmeästi. ”Ja hänen vanhimpana poikanaan, minä otan hänen vastuunsa. Mukaan lukien aseman sinun sijaishuoltajanasi. Tulisit meille aluksi. Ja kuten voit päätellä, Sirius, kumppanieni sukupuoli ei ole moraalinen kysymys minulle.”
Sirius värisi, hangaten käsivarsiaan.
”Tämä ei kumminkaan ole mikään merkityksetön juttu; kukaan ei uskoisi sinua. On edelleen ihme, ettei perheesi päättänyt nostaa syytettä isäsi murhasta.”
Reaktio oli siihen mennessä voimakkain.
”Minä en tappanut häntä!” Sirius huusi, siniset silmät kipinöiden. Mutta hän suojasi itseään edelleen rinnalle ristityillä käsillään. Pieni merkki epävarmuudesta, pelosta. Lucius hymyili. Minä aion laittaa sinut itkemään, pieni serkku, hän ajatteli, saaden nautintoa ideasta. Kyllä, hän nauttisi katsellessaan, kuinka Sirius menettäisi itsehillintänsä. Poika itki tuskin koskaan. Joskus hänen äitinsä oli onnistunut hakata kyyneleet ulos pojan silmistä, mutta muuten ei. Ei vuosiin. Ei silloinkaan, kun hänet oli jätetty ruuatta viikoksi rangaistuksena väärään tupaan joutumisesta ja vääristä ystävistä. Tai silloin, kun hänelle oli saarnattu ja nöyryytetty veljensä, setiensä, tätiensä ja serkkujensa edessä. Ei silloin, kun hänen isänsä kuoli.
”Minä työnsin hänet alas portaita”, Sirius jatkoi raivoissaan. ”Hän ei edes kuollut siihen. Hän kuoli sairaalaan. Hänellä oli ratsastuskeppi kädessä ja minä vain työnsin hänet pois luotani. Mikään laki maailmassa ei voi tuomita minua syylliseksi murhaan ja sinun kaikista ihmisistä kuuluisi tietää se!”
Lucius oli ehdottoman tyytyväinen. ”Sovitaan sitten niin. Nyt tahdon nähdä sinut ryömimässä jaloissani.”
”Ei”, Sirius kuiskasi.
”Se veitsi olisi voinut leikata kurkkusi auki”, Lucius puhui rauhallisesti. ”Jos se olisi, kukaan ei olisi saanut tietää. Jos sinä katoat, kukaan ei katso tarpeeksi tarkasti löytääkseen sinut äitisi talosta. Tai minun. Joten sinulla ei ole mahdollisuuksia pelastaa itseäsi, jos kerron äidillesi, mistä sinut löytää. Tai jos vien sinut kotiini nyt. Joten. Polvillesi, Sirius.”
Pojan kädet tärisivät. Lucius huomio tämän ja tunsi valtavaa tyydytystä. Vihdoinkin, Sirius polvistui hitaasti.
”Hyvä poika”, Lucius kuiskasi. ”Tulehan nyt.”
Sirius pysyi paikoillaan, kauniit silmät puoliksi suljettuina ja konttasi sitten nopeasti Luciuksen luo. Lucius pudotti kätensä nuoremman pojan päälaelle, antaen sormiensa vaellella Siriuksen hiuksissa. Hän oli jo pitkän ajan halunnut koskettaa noita hiuksia, mutta oli aina estänyt itseään. Enää ei kukaan voinut estää.
Luciuksen huulet kaartuivat ilottomaan hymyyn. Joitain asioita ei voinut saada vaimolta, tai rakastajalta, eikä myöskään keneltäkään itseään kunnioittavalta kurtisaanilta, joka oli liian hyväpalkkainen häpäistäkseen itsensä. Ei ollut tarvetta käyttäytyä, kuin herrasmies Siriuksen kanssa. Lucius ajatteli voivansa vaatia muutamaa asiaa, jota ei vaivautunut edes kysymään Narcissalta.
”Näytä, että todella tahdot minulta palveluksen”, Lucius kehotti hiljaa. ”Nuole saappaitani.”
Sirius kavahti taaksepäin. Lucius livutti sormensa läpi ihanien, mustien hiuksien, ja pakotti nuoren serkkunsa pään alas. ”Jos et tee juuri sitä, mitä käsken”, hän ilmoitti Siriukselle, ” otan sinut kotiini ja äitisi saa kertoa kaikille, että olet henkisesti vaurioitunut. Me haluamme antaa sinulle anteeksi isäsi murhan, mutta väkivaltaista luonnettasi ei voi enää piilotella ja ystäväsi pahentavat tilannetta. Me voimme pitää sinut kotona tai sitten laittaa sinut laitokseen. Mieluimmin sellaiseen, jossa käytetään pakkopaitoja. Oletko ollut koskaan sellaisessa, Sirius? Minä kävin turvakodissa kerran. Pelkkä avuttomuus saattaa ajaa ihmiset siellä vielä pahemmin raiteiltaan. Sinä tosin... sinä olet erilainen. Avuttomuus ei satuta sinua. Sinä pidät siitä. Arvokkuutesi tekee tilanteesi vielä huonommaksi. Sinun täytyy olla avuton. Sinun täytyy olla häväisty.”
”Ei”, Sirius kuiskasi uudestaan, pehmeällä, tukehtuneella, eläimellisellä äänellä. Hän oli todella peloissaan. Lucius hymyili.
”Nyt”, hän sanoi, ”sinä tarvitset nöyrtyvän asenteen, jotta opit, millaista on olla avuton. Totteleva. Alistuva. Sinä voit oppia sen täällä ja nyt, teet vain, kuten käsken, tai voit mennä kotiin ja oppia siellä. Valitse nopeasti. Alan olla kärsimätön.” Hän repi Siriuksen hiuksia ilkeästi ja päästi ne irti.
Lopulta Sirius päätti totella. Hän pysyi hetken paikallaan ja kumartui sitten lattiatasolle. Hän nuolaisi varovasti Luciuksen oikeaa saapasta ja sai suunsa täyteen nahan ja tappion makua.
”Enemmän”, Lucius käski kylmästi. ”Et lopeta, ennen kuin sanon niin.”
Sirius pysyi paikoillaan, silmät kosteassa läiskässä nahassa, peläten itseään.
”Et sinä tahdo lopettaa”, Lucius sanoi.
”Jätä minut rauhaan”, Sirius kuiskasi.
”Tee se, tai tule kanssani kotiin”, Lucius käski, äänentaso nousten hiukan. Sirius perääntyi hiukan - se oli niin tyydyttävää – ja teki, kuin oli käsketty.
Lucius oli ihastuksissaan.
”Voit lopettaa”, hän totesi muutamien minuuttien kuluttua, astuen taaksepäin. ”Erittäin hyvä poika.” Hänen äänensä oli hieman ahdistunut. Hän oli tainnut nauttia pojan häpäisemisestä hieman enemmän, kuin oli sallittua. ”Hyvä poika.”
Lucius pudotti jotakin lattialle. ”Poimi se.”
Sirius katsoi ylöspäin, kasvot kalpeina. Hänen siniset silmänsä näyttivät suuremmilta. Toinen siro käsi tavoitteli likaisella lattialla olevaa esinettä.
”Ei. Ota se hampaisiisi.”
Sirius pudisti päätään.
Taitaa olla fyysisen oppitunnin vuoro, Lucius arveli. Liikkuen niin, ettei Sirius nähnyt, hän nosti toisen jalkansa ja pamautti sen kovaa pojan kylkeen. Sirius kaatui lattialle, melkein selälleen ja huudahti sellaisella tavalla, joka sai Luciuksen värähtämään mielihyvästä. Hän iski varpaansa toisella puolelle Siriuksen vartaloa ja asetti toisen kengän tämän hartialle, pakottaen Siriuksen lattiaa vasten. Astuen taaksepäin hän liu’utti oikean jalkansa pojan nivusiin, juuri niin lujaa, että se tuotti silkkaa kipua, ilman pienintäkään nautintoa. Sirius käänsi päänsä pois.
”Eikö se tunnu hyvältä?” Lucius kysyi miellyttävällä äänensävyllä.
”Paskiainen”, Sirius sanoi matalalla, tärisevällä äänellä, joka oli täynnä kontrolloitua raivoa. Se sai Luciuksen katsahtamaan alas ihmeissään. Ehkäpä noiden silmien takana väijyi sittenkin tappaja. Mitä ikinä hän näkikään, hän tahtoi antaa sille rangaistuksen.
Hän veti jalkansa taakse ja potkaisi Siriusta reiteen, vain hiukan kaikkein arimman alueen ulkopuolelle, ei kovaa, mutta tarpeeksi kovaa satuttaakseen. Hän pakotti Siriuksen ympäri, vatsalle ja kuuli pojan kiroavan tämän purtuaan itseään kieleen. ”Poimi se suullasi”, Lucius sanoi, asettaen jalkansa takaisin asemiin, voimalla, jolla hän ilmaisi tarkoittavansa joka sanaa.
Sirius totteli.
”Mene polvillesi ja katso minuun”, Lucius sanoi ja kun Sirius toimi välittömästi, hän tiesi murtaneensa pojan. Muttei tarpeeksi sentään. Ei vielä tarpeeksi.
Lucius kumartui ja otti esineen, jonka oli laittanut Siriuksen poimimaan. ”Katso tätä”, hän käski. ”Mikä se on, Siri?”
Hän tiesi serkkunsa vihaavan sitä nimeä. ”Mikä se on?” hän toisti kysymyksen Siriuksen pysyessä hiljaa.
”Kaulapanta”, Sirius sanoi haluttomasti.
”Juuri niin”, Lucius kehräsi. ”Ja mitkä käyttävät kaulapantaa?”
”Taimenet”, Sirius vastasi.
Lucius nauroi vastaukselle. Siriuksella oli taipumusta joutua tilanteisiin, jossa häneltä kysyttiin kysymyksiä, johon hän ei halunnut vastata. Poika selvitti ne aina samalla lailla, eikä Lucius ollut kertaakaan kuullut hänen käyttävän samaa vastausta kahdesti.
Hän ujutti sormensa Siriuksen leuan alle ja nosti tämän katseen itsensä. ” Mitkä käyttävät kaulapantaa, Sirius?”
”Juustovoileivät.”
Kynnet kaivautuivat leukaan. ”Ketkä käytävät?”
Sirius veti henkeä niin teräväsi, että se olisi voinut olla inahdus. ”Sitä käyttävät... eläimet”, hän sanoi äänellä, joka, melkeinpä, värisi.
”Millaiset eläimet?”
”Koirat.”
”Ei niin tarkkaan.”
Sirius mietti epätoivoisesti. Hänen päänsä oli edelleen Luciuksen sormien varassa ja silmät kiinni Luciuksen omissa. Ne olivat hieman kostuneet – ehkäpä kyynelistä?
”Lemmikit?” hän arvasi.
”Hyvä poika.”
Sirius huokaisi helpottuneena. Voi kyllä, hänet oli murrettu.
Ja se häiritsi Luciusta hieman. Tämä poikako oli aiheuttanut vanhemmilleen niin paljon harmia? Miksi lapsi oli niin paljon alistuvampi Luciusta kohtaan? Ei, hän ymmärsi, ettei ollut kyse siitä. Kaikkein perimmäinen kysymys oli, mitä Tyana Musta oli hänelle tehnyt? Mitä hän oli lopulta tehnyt, että poika oli karannut kaduille välttääkseen tämän tyranniaa? Millainen väkivalta oli ajanut hänet siihen pisteeseen?
”Sano se uudestaan”, Lucius kehoitti.
”Kaulapantaa käyttävät... lemmikit.”
Lucius kosketti peukalollaan Siriuksen huulia. ”Ja tämä on sinulle.”
Sirius sulki silmänsä.
”Avaa ne”, Lucius käski. ”Sinun on opettava alistumaan, muistathan? Niin, tämä kaulapanta on sinulle. Mikä sinusta siis tulee?”
”Lemmikki.”
”Pystyt kyllä parempaankin.”
”Sinun lemmikkisi.”
”Juuri niin”, Lucius hymyili. ”Minun lemmikkini. Noniin, laitahan se kaulaasi.”
Sirius pudisti päätään, vetäytyen taemmas. Lucius veti hänet lähelleen, käytännöllisesti katsoen syliinsä ja otti poikaa korvasta. ”Laita se. Nyt.”
Kun Sirius ei liikkunut, Lucius väänsi hänen korvaansa, kunnes Sirius kosketti hänen käsiään. ”Lopeta..” hän sanoi. ”Minä teen sen.”
Sirius suoristautui ja pujotti kaulapannan kaulaansa. Hänen silmänsä olivat lattiaa kohden. Se oli mustaa nahkaa, solki oli messinkiä.
”Sinä saat sen kyllä kireämmällekin”, Lucius huomautti.
”Se on jo kireä.”
”Ei niin paljon, kuin minä tahdon”, Lucius sanoi. ”Ja jos minä tahdon, niin silloin sinäkin. Kiristä sitä.”
”Sinä teet sen”, Sirius sanoi.
Lucius katsoi häneen uhkaavasti. ”Anteeksi?” hän sanoi. ”Uskoakseni sanoit juuri ’sinä teet sen’. Mutta mitä sinä tarkoitit, oli tietysti ’Olkaa kiltti, isäntä, minusta olisi ihanaa, jos laittaisitte minulle kaulapannan’. Luullakseni olet tarpeeksi terävä toistaaksesi sen oikein.”
”En”, Sirius vastasi ja perääntyi. Hän repi kaulapannan irti ja heitti sen lattialle. Kammeten jaloilleen hän ryntäsi ovelle.
Hänen olisi pitänyt tajuta, ettei pako jatkunut pitkään. Jo lapsena Sirius oli tiennyt, että hänen serkkunsa olivat isompia ja vahvempia, kuin hän, heillä oli voimaa. Ja ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, Sirius ei vieläkään ollut kasvanut täyteen mittaansa, ja oli edelleen Luciusta melkoisesti lyhyempi. Ja Lucius oli aina ollut nopea, kuin käärme.
Sirius kaatui naama lattiaa vasten. Lucius oli tarrannut häntä nilkasta. Sirius työnsi itsensä uudelleen ylös, mutta Lucius oli jo ehtinyt hänen luokseen. Hän väänsi Siriuksen kädet selän taa, koettaen saada tilanteen hallintaansa. Sirius odotti ja kun Luciuksen käsi oli tarpeeksi lähellä, hän upotti hampaansa siihen.
Lucius irrotti otteensa. Seuraavassa hetkessä Sirius tunsi kipua, terävää ja turruttavaa samanaikaisesti, ohimollaan, neonoranssit zinniat kukkivat ja kuolivat silmäluomilla. Kun Sirius sai näkökykynsä takaisin, hänen kätensä olivat selän takana.
”Sano, mitä käskin”, Lucius mutisi hänen korvaansa. ”Tai vien sinut kotiin, jossa voimme antaa sinulle kuonokopan ja todennäköisesti myös kahlita sinut.”
Sirius katsoi ikkunaan. Aurinko heitti viimeistä kuolevaa valoaan kattojen yläpuolelle ja likaisille kaduille. Hän tiesi, että jos hän ei tottelisi, Lucius saattaisi järjestää asiat niin, ettei Sirius näkisi enää koskaan auringonnousua.
”Mitä minun piti sanoa?” hän kysyi matalalla, nöyrällä äänellä.
”Sinä tiedät erittäin hyvin, mitä sanoa”, Lucius hengitti Siriuksen korvaan.
Tietenkin Sirius tiesi.
”Herra... Olkaa kiltti, laittakaa kaulapanta kaulaani.”
Hän tunsi Luciuksen käden kurkullaan, ja pian kaulapanta oli sidottu kiduttavan tiukalle. Sirius tunsi tukehtuvansa.
”En voi henkittää”, hän kuiskasi yskähdysten läpi. ”Lucius, en saa henkeä!”
”Kyllä sinä saat, aivan tarpeeksi”, Lucius Sirius kuuli hennon ”klik” äänen ja tuntiessaan nykäisyn hän arvasi, että Lucius oli kiinnittänyt pantaan hihnan.
”Avaa paitasi.”
Sirius katsoi Luciusta, pudotti sitten katseensa ja alkoi availla paidannappeja. Hänen sormensa vapisivat, mikä hankaloitti asiaa.
Lucius katseli uuden lemmikkinsä ihon pintaa. Hän ei ollut käyttänyt aluspaitaa väljän paitansa alla. Kuinka oudon... kiihottavaa.
”Lopeta”, Lucius sanoi, kun Sirius alkoi siirtää paitaansa pois päältään. ”Jos tahdot riisua sen, kannattaa pyytää ensin lupa.”
”En minä tahdo”, Sirius sanoi melko hiljaa. Lucius nykäisi hihnaa. ”Kyllä, sinä haluat.”
”Emmekö voi vain hoitaa tätä juttua pois alta?” Sirius kysyi, epätoivon kuultaessa äänessä.
”Sinun täytyy siinä tapauksessa pystyä parempaan”, Lucius sanoi. ”Sinun on pyydettävä minun lupaani riisuutua. Sinun täytyy anella.”
Sirius painoi päänsä ja hiukset peittivät hänen kasvonsa. Kun hän kohotti katseensa takaisin, yksi ainoa kyynel valui poskea pitkin kohti leukaa. Hän ei näyttänyt edes häpeävän sitä. Oli suurempiakin huolenaiheita sillä hetkellä.
Hän tiesi, mitä sanoa. ”Lucius”, hän kuiskasi. ”Anna minun ottaa vaatteeni pois. Ole kiltti, minä anelen sinua. Anna minun riisuutua sinun vuoksesi.” Hän veti henkeä. ”Anna minun olla kokonaan alasti.”
Ja kun Sirius kerran oli tarpeeksi nöyryytetty – mikä kesti hetken – ja Lucius oli aivan liian iloinen pakottaakseen.
* * *
Sirius kaivoi kädet syvälle takintaskuihin. Oli auringonlasku jälleen, auringonlaskun kuolema. Tasan vuorokausi sitten Lucius oli maannut nuoremman pojan päällä saadakseen sadistista tyydytystä. Nyt Sirius käveli kotiin, tai ei kotiin, väsyneenä ja edelleen kipua tuntien.
Ja hän ajatteli, että se oli tapahtunut niin monelle muullekin. Ehkäpä joka auringonlaskun aikaan, aikojen alusta lähtien, joku viisitoistavuotias poika tai tyttö oli ollut samassa tilanteessa, kuin hänkin edellisiltana. Se sai hänet tuntemaan olonsa vähemmän yksinäiseksi, mutta samalla myös surulliseksi.
Ja ehkä, hän ajatteli, kaikki niistä toisista pitivät sen piilossa, pitivät sisällään, jotakin, minkä saattoi jakaa vain peilin kanssa, kun muut eivät olleet paikalla. Hän tiesi, ettei voisi koskaan keroa kellekään. Ei kellekään, ikinä. Ei Pottereille, sosiaaliviranomaisille, Remukselle tai Peterille. Ikinä. Ei siksi, että hän olisi hävennyt, vaan toisenlaisista syistä.
Kun Lucius pukeutui lähteäkseen, Sirius oli maannut hiljaa, silmät kiinni, läpikotaisin väsyneenä. Hänen vartalossaan oli ruhjeita Luciuksen sormista. Selkä ja reidet olivat merkitty Luciuksen vyöllä, vatsa, kyljet ja nivuset Luciuksen saappailla. Erilaiset kivuntunteet, lämmin ja kylmä, pinnallinen ja syvä, olivat kaikki selkeitä, vaikka näyttivätkin vain lisäävän yleistä tuskaa. Se oli aivan uutta hänelle, paljon pahempaa, kuin mikään hakkaus. Kipu kertoi, että jokainen tuuma ihosta oli koskettu, käytetty, omistettu. Hän makasi kaistaleessa valoa, joka tuli yhdestä ainoasta katulampusta, suoraan sisään ikkunasta. Hän oli raahannut patjansa siihen tarkoituksella, pitääkseen rotat poissa. Sirius kuunteli Luciuksen pukeutumista. Varmasti, hän ajatteli, oli jo keskiyö.
Eräs ääni tuntematon ääni, jonka hän oli kumminkin joskus kuullut, häiritsi häntä. Hän avasi silmänsä. Lucius oli juuri sujauttamassa jästikameraa takaisin taskuunsa. Näky oli niin asiaankuulumaton, että hetkeen hän ei edes tajunnut kauhistua.
Sitten hän tajusi, mitä oli tapahtunut ja nousi istumaan huolimatta kehonsa arkuudesta huolimatta ja raotti turvonneita huuliaan sanoakseen jotakin, mutta sulki ne sitten.
”Ei hätää”, Lucius sanoi hymyillen hieman, pudottaen kätensä koskettamaan Siriuksen hiuksia. Hän alkoi todella olla hulluna niihin. ”En anna kenenkään muun nähdä niitä. Ennen, kuin on pakko.”
Sirius katsoi Luciusta, ymmärtämättä, mitä tämä puhui.
”Sirius”, Lucius sanoi ja suojeleva hymy ylettyi jopa silmiin saakka. ”Minun rakas, pieni Siriukseni, jos kerrot kellekään likaisista ystävistäsi, he haluavat sinun menevän viranomaisten, Velhojen sosiaalihuollon, luo. Ministeriö ei usko sinua ja hulluutesi tulee olemaan Päivän Profeetan otsikoissa, mutta Potterit selviävät siitä hyvin, sillä rouva Karenina Vabka Potter on erään koko Neuvostoliiton vaikutusvaltaisimpien perheiden tytär. Poliittisista syistä, jos he niin vaativat, siitä tulee oikeusjuttu. Mutta jos niin käy, Sirius..” Lucius hymyili julmasti. ”Valokuva, jonka juuri otin, tulee olemaan ensimmäinen todiste.”
Sirius liikahti poispäin. ”En minä kerro”, hän sanoi hiljaa.
Hän ei kuulostanut niin nöyrältä, kuin aiemmin, vaikka hän oli vasta kokoamassa arvokkuuttaan. Aivan kuin lausunto olisi ollut hänen oma valintansa, ei puhettakaan alistumisesta. Lucius päätti korjata tämän.
Hänen kätensä laskeutui uudelleen Siriuksen päälaelle ja liukui sieltä alas kasvoille, hyväillen nuorta poikaa varoen. ”Kiitä minua”, Lucius käski, silittäessään Siriuksen poskea.
Sirius katsoi lattiaan ja sulki silmänsä puoliksi, aivan, kuten joka kerta, kun hän oli halunnut olla jossakin muualla. Hän ei tuntunut ymmärtävän, että tuo ele veti Luciusta yhä voimakkaammin puoleensa.
”Kiitos”, Sirius sanoi.
”Kiitä minua asianmukaisesti”, Lucius sanoi ja harkitsi jo uhkailua, mutta jätti sen pois katsoakseen, kuinka hyvin oli uhrinsa murtanut.
Sirius oli toiminut ihailtavasti. ”Kiitoksia, että raiskasitte minut, herra”, hän kuiskasi. ”Minä halusin sitä.”
Lucius, mitä ilmeisimmin, hyväksyi tämän ja kaikkoontui.
Työntäen muiston pois, ja sen häivyttäminen veisi jonkin aikaa, Sirius löysi taskustaan kolikon ja katseli sitä. Ei selvästikään tarpeeksi ruokaan. Hänen oli pakko varastaa jotakin, mikäli tahtoi syödä sinä iltana. Hän päätti, ettei se maksanut vaivaa. Ei hänellä ollut edes nälkä.
Astuen ulos rakennuksesta, jossa nukkui, Sirius avasi leikekirjansa ja selasi läpi mitä kaikkea hän oli piirtänyt päivän aikana istuessaan puun alla. Ei mitään kovin mielenkiintoista. Muutama lapsi keinuissa, nätti teini-ikäinen kiipesi puuhun. Nainen, joka istui penkillä kyyneleet silmissään, katsoen kameraan. Pieni tyttö ja pieni poika, jotka suutelivat keinun alla. Muurahaispesä.
Hän sulki leikekirjan, otti sen kainaloonsa ja kiipesi likaisia portaita pitkin sisään, ohi vanhan miehen, joka poltti ja puhalsi savua. Hän katsoi Siriusta pyöreillä ja sieluttomilla silmillään. Sirius haistoi savun, joka oli nikotiinia rikkaampi astuessaan ovista sisään.
Kolmannessa kerroksessa, jossa ei enää haistanut halpaa viiniä, tupakkaa ja vielä halvempaa parfyymia, hän avasi oman huoneensa oven. Sulkien oven perässään – saranat mourusivat, kuin kuoleva kissa – hän siirsi tuolin ovenkahvan alle ja tutki kaiken. Kukaan ei ollut tullut tutkiskelemaan hänen tavaroitaan.
Sirius katseli ympäriinsä ja tajusi, ettei tahtonut pysyä siellä. Hän menisi hetkeksi ulos. Hän laittoi leikekirjan ruosteiseen, metalliseen kenkälaatikkoon, tussien ja pastelliväriliitujen päälle, käänsi avainta ja laittoi sen takaisin farkkujensa taskuun.
Sirius toivoi, että olisi keksinyt sopivan dramaattisen eleen, jolla jättää kaikki taakseen. Kuten vaikka sen patjan polttaminen, jolle Lucius oli hänet vienyt ja josta saattoi edelleen erottaa hänen vanhemman serkkunsa hajun. Mutta uuden patjan hankkiminen olisi ollut turhan hankalaa. Jos hän löytäisi uudet lakanat, hän voisi vaihtaa ne tilalle. Mutta tällä haavaa hänen piti tyytyä kolmen tunnin pituiseen suihkuun jääkylmässä vedessä, joka tuli putkia pitkin vuokra-asuntoon ja sietää pieniä ruosteenpalasia veden seassa.
Sirius veti tuolin pois oven tieltä ja meni takaisin alakertaan. Vanha mies oli mennyt tiehensä, vieden runsaan savun mukanaan.
Sirius käveli kaduille. Tähdet olivat alkaneet tuikkia. Tottumuksesta Siriuksen katse löysi oman tähtensä, tutun, kuin hänen oma nimensä. Hän seurasi Plowin tähtikuviota sen reunoilta aina sinne, missä oli Pohjantähti, vaikka se olikin näkymättömissä. Sirius tunsi tähtitaivaan mainiosti; tähtien tarkkailu kuului hänen perheensä ajanviettoon.
Siriuksesta se oli epämiellyttävää, eikä se ollut ensimmäinen kerta, että hän silti harrasti perheensä ajanviettotapoja ja kantoi edelleen sen ylpeyttä, samaa ylpeyttä, joka oli pitänyt hänet poissa niin Pottereiden, kuin hänen lempisetänsä, joka asui Alexandriassa, luota. Ja miksi hitossa hänen ei pitäisi katsella tähtiä? Se oli jotakin, mitä hän rakasti, mistä hän tiesi. Miksi hänen perheensä oli pakko viedä kaikki?
Hän ei uskonut, että voisi koskaan paeta Mustan jalolta suvulta kumminkaan. Hänen veljensä ja serkkunsa olivat koulussa hänen kanssaan, kaikki tiesivät, kuka hän oli, perimä oli kirjoitettu hänen kasvoilleen.
Siriuksen silmät seilailivat edelleen taivaankantta pitkin. Hän tunnisti kaikki tähdet, jonka saattoi nähdä ja niitäkin, joita ei voinut. Ensimmäinen oli tuttu Plow. Lusikka, josta hän oli kuullut ainoat tarinat, mitä hänen äitinsä oli hänelle koskaan kertonut. Dubhe, Merak, Phecda, Megres, Mizar ja hädin tuskin nähtävissä oleva Alcor, ja se yksi, jolla oli pidempi nimi, mutta hän ei juuri jaksanut muistaa sitä, Megresin vieressä. Hyvin loppupäässä oli Alkaid, hänen suosikkinsa ilman mitään erityistä syytä. Ja seuratessaan viivoja jotka johtivat tähdestä toiseen, hän alkoi löytää eri muotoja, vanhoja ystäviä. Ylpeä Cassiopeia. Castor ja Pollux, eivät koskaan yksinään. Orion, etsijä, kuten häntä velhomaailmassa kutsuttiin, Hercules, vahva. Sirius, kirkkaampi, kuin mikään muu tähti taivaalla.
Ja miten vahva minä olen? Sirius kysyi hiljaisesti taivaalta. Hän avasi itsensä, myönsi itselleen ja suurelle taivaalle, ettei tiennyt ja sen, että hän tiesi, että se, mitä hänelle oli tapahtunut edellisenä iltana tai koko elämänsä aikana, oli tuhonnut suuriakin ihmisiä. Miten kirkas on minun tähteni, jota ei voi edes nähdä, kuten vanhat velhokirjat puhuvat ihmissielusta? Miten vahva minä olen? Minä en tiedä, mutta ehkä jossakin noiden loistavien valopisaroiden keskellä, josta tiedämme niin vähän, on vastaus kaikkeen...
Vastaus oli siellä. Joko siellä, tai hänessä.
Hän oli tarpeeksi vahva selviämään.
Olen tarpeeksi vahva elämään tämän kanssa. Ja kärsiäkseni ja unohtaakseni kärsimyksen ja kasvaakseni, mutta... ensin selvitäkseni.
Sirius kääntyi ja meni takaisin siihen tuomittuun vuokra-asuntoon. Hän nukkuisi hyvin, hän nukkuisi hyvin, vaikka haistaisi silti serkkunsa lakanoissaan, jota ei voinut vain unohtaa. Hän nukkuisi, kunnes tähdet kääntyisivät hitaasti pois ja menisi sitten Jamesille.
Hän menisi kotiin.
Fin
- Stargazer
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
OMG! Mikä ficci !
Mitä menitkin sitten kääntämään kultaseni!
Sirre parka! Se oli niin siriusta sanoa, "Kiitos herra kun raiskasitte minut" Siin siriusta niin siriusta! Mutta oikeesti Sirius Parka
Kiti
Lähetä kommentti