Pala harmaata taivasta [Fic]

Characters: Sirius, Remus (James, Peter)
Pairing: Sirius/Remus
Genre: Fluff
Rating: K 11
Summary: Hän ei jaksanut epätietoisuutta siitä, mitä Remus sillä hetkellä teki, tunsi, ajatteli. Sietämätön ikävä raastoi poikaa ja vielä enemmän häntä raastoi pelko siitä, että Remus ei kenties ikävöinyt häntä ollenkaan.

A/N: Minä podin ideapulaa ja Taika-Ankka ystävällisesti haastoi minut. Haaste oli seuraavanlainen:

Siriukselle ja Remukselle tulee riita, jonka aikana Sirius vaikkapa lyö Remusta. Ensin hän voi ajatella sillä tavalla "hahaa, ihan oikein sille!" mutta kun Remus muuttuu hiljaiseksi ja surulliseksi, Sirius alkaa huolestua, jos hän vaikka aiheutti Remukselle jonkin vamman. Mutta oikeasti Remusta surettaa riitä ystävänsä kanssa. Lopulta Sirius pyytää anteeksi pienen, tai kenties hieman isomman, suukon kera.

Pakolliset:
Järvi, tällipaju, kaunis, säikähtää, pelätä, ahdistua, suru, rakkaus.

Kielletyt:
Juoma, pullo, kyynel.


Syyskuu oli jo hyvää vauhtia edennyt puoliväliin ja maa oli kirkkaan väristen lehtien peitossa. Syksy on kertakaikkisen kaunista aikaa, mutta tuo tullessaan myös kylmät pakkasillat ja rankkasateet.
Tällä hetkellä jälkimmäiset pyyhkivät yli Skotlannin, pakottaen Tylypahkalaiset pysymään sisällä kirjaa lukien, läksyjä tehden, tai vaikka yleistä sekoilua harjoittaen. Eräs joukko neljäsluokkalaisia harrasti juuri kaikkea kolmea rohkelikkojen oleskeluhuoneen pimeässä nurkassa.
Sirius kinasteli Jamesin kanssa huispaustilastoista, mutta poika ei ollut siinä koko sydämellään mukana, vaan hänen katseensa harhaili vähän väliä paksua kirjaa lukevaan Remukseen, joka ei tuntunut tietävän muusta maailmasta tuon taivaallista. Se ärsytti suunnattomasti Siriusta, joka uneksi ruskeahiuksisen ystävänsä jakamattomasta huomiosta, jota ei ollut vielä onnistunut saavuttamaan. Lopulta, kyllästyneenä toisen passiivisuuteen, Sirius nappasi kirjan Remuksen käsistä ja paukautti tätä opuksella päähän.
”Auh! Mistä hyvästä tuo oli?” Remus valitti päätään hieroen. James, joka oli ollut selostamassa perusteluja sille, miksi Kadlein kanuunat oli selvä ykkönen, lopetti ja jäi seuraamaan episodia.
Sirius virnisti kaikkea muuta kuin anteeksipyytävästi ja käänsi kirjan käsissään niin, että saattoi lukea kannen otsikon.
”Kuinka lähestyä ihastusta”, James luki ystävänsä olan yli. ”Taitaa Kuutamolla olla tyttö kiikarissa?” hän kysyi kiusoittelevalla äänellä. Remus punastui hennosti ja Sirius tuhahti. ”Ei Remus mitään tyttöjä ajattele, hän tietää, ettei hänellä ole mahdollisuuksia”, Sirius ilmoitti tajuamatta oikein itsekään sanojensa merkitystä. Kun James, Remus ja läksyjään epätoivoisesti rustaava Peter käänsivät katseensa häneen, oli hänen pakko jatkaa: ”Tai siis, kuka sinut nyt haluaisi?” hän naurahti Remukselle, vaikkei oikeastaan naurattanut. Kukahan, totta tosiaan?
”Siis sinähän näytät itse ihan tytöltä!”
Ja hemmetin suloiselta sellaiselta, ääni Siriuksen päässä kuiskasi. Remus ei kumminkaan näyttänyt kovin iloiselta Siriuksen sanoista - pikemminkin hyvin loukatulta.
”Väitätkö sinä, etten minä kelpaa kellekään?” hän kysyi hitaasti, tuijottaen intensiivisesti Siriusta.
”Jos haluat ilmaista asiasi noin”, Sirius virnuili, vaikka totuushan oli täysin toinen.
”Ethän sinä ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa ja olet muutenkin aivan onneton, kun tytöistä on kyse.”
”Se, että en ole koskaan seurustellut ei tarkoita, etteikö kukaan olisi voinut olla kiinnostunut minusta”, Remus totesi äänellä, joka ei enteillyt hyvää. Hän nousi seisomaan. ”Kaikki meistä eivät pidä tyttöjä leikkikaluinaan, Sirius.”
”Enhän minä pidäkään”, Sirius totesi huolettomasti. ”Ja sinä otat tämän nyt hieman liian vakavasti, se oli pelkkää -”
”Mikä sinä olet arvostelemaan muita ihmisiä?” Remus ärähti. ”Itserakkautta sinulla kyllä riittää vaikka muille jakaa, mutta sinulta puuttuu kokonaan kyky empatiaan ja itsenäiseen ajatteluun. Voisit ajatella välillä muitakin kuin itseäsi - saattaisi parantaa asemaasi muiden ihmisten silmissä.”
Nyt Siriuskin nousi seisomaan. Hän ei halunnut näyttää kuinka paljon Remuksen sanat olivat häntä oikein loukanneet. Miten niin hän ajatteli vain itseään? Hän ei haaveillut animaagiksi tulosta sen takia, että se olisi hauskaa - hyvä on, kyllä hiukan senkin takia, mutta silti - hän tahtoi ensisijaisesti olla Remuksen lähellä, sillä tunsi niin paljon huolta ja vähän muutakin ystäväänsä kohtaan.
”Älä viitsi Remus, et tunne minua, jos ajattelet noin!”
”Tunnenpa hyvinkin, ehkä hiukan liian hyvin”, Remus totesi kylmästi. ”Tiedän sinusta paljon sellaista, mitä ehkä kaikki eivät. Vaikkapa sen, että sinä olisit kaikesta huolimatta kuulunut Luihuisiin.”

Se mitä tapahtui seuraavassa kahdessa sekunnissa tuli melkein kaikille yllätyksenä. Sirius iski nyrkkinsä Remuksen kasvoihin, jonka seurauksena kuului ikävä rusahdus ja Remus kaatui selälleen lattialle. Nenä oli murtunut ja alkoi vuotaa verta laajana purona.
”Älä enää ikinä sano noin”, Sirius sanoi hitaasti, katsoen minne tahansa muualle, kuin Remukseen. Sitten hän nappasi laukkunsa ja Jamesin estoyrityksistä huolimatta rynnisti ulos oleskeluhuoneesta.

Sirius sulkeutui loppupäiväksi tarvehuoneeseen selvittelemään ajatuksiaan ja katselemaan sateen ropinaa. Remus ei varmastikaan tajunnut, kuinka paljon hänen sanansa loukkasivat Siriusta. Oliko aivan pakko vetää hänen sukujuurensa mukaan? Se ei ollut reilua.
Ei ollut sekään, miten sinä arvostelit Remusta, alitajuntainen ääni hänen takaraivossaan moitti. Ja kyllä sinä tiedät, että häntä hävettää olla niin onneton tyttöjen kanssa. Ei sinun olisi tarvinnut piikitellä häntä siitä. Eikä se lyöminenkään ollut kamalan hyvä idea.
”Se on vain murtunut nenä”, Sirius sanoi seinille. Matami Pomfrey oli oikea noita murtuneiden luiden kanssa, siitä Siriuksella oli omakohtaisia kokemuksia. Poika oli toisella luokalla saanut päähänsä koettaa onneaan huispausjokkoeen karsinnoissa. Hänen haaveensa päästä lyöjäksi olivat kariutuneet siinä silmänräpäyksessä, kun hän oli saanut ryhmyn kasvoihinsa ja -
Sirius lopetti ajattelun. Häntä hävetti liikaa. Remus ei ollut nauranut hänelle, eikä ollut laskenut jutusta leikkiä jälkeenpäin, kuten monet muut. Hän oli ymmärtänyt.
”Tämä on eri asia”, Sirius väitti itsepintaisesti. ”Hän saa tulla pyytämään minulta anteeksi.”
Hän ei aikonut tuntea huonoa omatuntoa sen tapauksen takia.

Kello oli reilusti yli keskiyön, kun Sirius katsoi otolliseksi hiippailla takaisin Rohkelikkotorniin. Hämmästyksekseen hän ei jäänyt kiinni, vaikkakin lihava leidi loi häneen melko paheksuvia katseita kysyessään salasanaa.
Sirius astui oleskeluhuoneeseen, joka oli täysin autio. Ei mikään ihme, olihan jo myöhäinen torstai-ilta, tai pikemminkin erittäin aikainen perjantaiaamu, riippui siitä, miten asian halusi ajatella. Sirius oli itse enemmän yöihmisiä, eikä hänen valveillaolonsa siihen aikaan ollut mitään uutta tai yllättävää. Kaikesta huolimatta tyhjä oleskeluhuone oli karmiva, kun tulikaan ei enää palanut takassa. Ehdottomasti ei sellainen paikka, jossa tahtoisi törmätä johonkin hirviöön aivan yllättäen.
Joku tarrasi Siriusta olkapäästä.
”Aaaaah!” Sirius huusi ja hyppäsi puolisen metriä ilmaan. Kääntyessään ympäri hän kohtasi Jamesin katseen. Pojan silmälasinsangat hohtivat pimeässä.
”Sinä säikytit minut!” Sirius huudahti. James painoi sormensa huulilleen antaen Siriukselle merkin olla hiljaa. ”Näin tarkemmin ajateltuna se on sinulle aivan oikein. Satutit Remusta aika ikävästi.”
”Mutta hänen nenänä saatiin korjattua?” Sirius kysyi lievästi kyllästyneenä. Hän ei olisi jaksanut ruveta tappelemaan myös Jamesin kanssa juuri sillä hetkellä.
”Kyllä, mutten minä siitä puhunut. Itse asiassa se, mitä sinä sanoit hänelle, satutti tekojasi enemmän, tajuatko?” James kysyi.
”En minä mikään idiootti ole”, Sirius kivahti.
”Joskus sinä vain käyttäydyt sillä lailla.”
”Älä viitsi, Kuutamo on vain liian herkkänahkainen.”
James huokaisi ja istui lähimpään nojatuoliin. ”Minusta tuntuu, että Remusta vaivaa jokin. Hän ei ole ihan oma itsensä. Sinun kannattaisi pyytää häneltä anteeksi.”
”En, ennen kuin hän pyytää minulta”, Sirius sanoi hampaitaan kiristellen. James huokaisi.
”Tee kuten parhaaksi näet”, hän totesi ja harppoi sitten Siriuksen ohi makuusaleihin vieviin portaisiin. Sirius katseli hänen menoaan, ja lysähti sitten vapautuneeseen nojatuoliin, tuijottamaan hiljalleen kytevää hiillosta.
* * *

Omituinen häly tunkeutui Siriuksen unimaailmaan, kiskoen hänet pois toisesta todellisuudesta. Poika avasi silmänsä ja tajusi nukahtaneensa oleskeluhuoneeseen. Aamiaiselle lähtevät oppilaat olivat herättäneet hänet. Ja hyvä niin - tunnit alkaisivat puolen tunnin kuluttua. Kiroten tyhmyyttään Sirius juoksi portaat makuusaliin. Huone näytti ensisilmäyksellä olevan vailla älyllistä elämää, mutta sitten Sirius huomasi parin pitkiä jalkoja, jotka sätkivät Jamesin sängyn alla.
Sirius polvistui ihmetellen jalkojen viereen. ”Mitä sinä sieltä etsit?” hän kysyi varovasti. Kuului kolahdus - sängyn alla räpiköivä rohkelikko oli selvästi unohtanut olinpaikkansa ja nostanut päätään - sitten älähdys. Lopulta James ryömi Siriuksen näkökenttään, roikottaen kädessään paria mustia, pölyisiä sukkia. Se siitä älyllisestä elämästä.
”Minä etsin sukkiani”, James selitti päätään hieroen. ”Sinä säikytit minut!”
”Vuoroin vieraissa käydään”, Sirius totesi hyväntuulisesti ja helpottuneena siitä, että James ei vaikuttanut ollenkaan vihaiselta hänelle. ”Missä muut ovat?”
”Peter ja Remus? Menivät aamiaiselle”, James vastasi vetäessään sukkia jalkaan. ”Ja sivumennen sanoen, kannattaa pistää hieman vauhtia. Lipetit antaa meille jälki-istuntoa, jos myöhästymme vielä yhdeltäkin hänen tunniltaan.”
Sirius nyökkäsi hajamielisesti, ja alkoi etsiskellä koulupukuaan poikien sekaisesta huoneesta. James heilautti kättään hänelle ja katosi aamiaiselle.

Kun Sirius lopulta oli saanut itsensä säädylliseen kuntoon ja asteli kohti oikeaa luokkahuonetta, alkoi poikaa hermostuttaa. Hän ei ollut koskaan ennen riidellyt kenenkään kanssa, eikä oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt reagoida Remuksen läsnäoloon. Olla hiljaa? Jos Remus sanoisi hänelle jotakin? Pitäisikö vain teeskennellä, että mitään ei ollut tapahtunut?
Sirius järsi peukalonkynttään ja tunsi itsensä säälittäväksi. Hänen olisi ryhdistäydyttävä; ulkopuoliset eivät saisi tajuta, että jokin oli vialla.
Mutta kun Sirius saapui loitsujen luokkahuoneelle, hän näki Jamesin ja Peterin juttelemassa. Remusta ei vain näkynyt missään. ”Mihin te olette Kuutamon hukanneet?” hän kysyi, yllättyen itsekin äänensä huolestuneesta sävystä. Hänen ystävänsä kohauttivat olkiaan. ”En ole nähnyt häntä sitten aamiaisen”, Peter informoi. ”Hän lähti sieltä ennen minua, eikä kertonut, minne aikoi mennä.”
Sirius nyökkäsi, tuntien huojennusta, ja samalla hieman huolta. Tunnin alkuun ei ollut kuin pari minuuttia, eikä ollut missään nimessä remusmaista olla myöhässä.
Hän istui ikkunalaudalle ja jäi tuijottamaan ankeaa maisemaa, kuin olisi toivonut löytävänsä kohteensa sieltä. Niin ei kumminkaan käynyt.
Kellon soitto repi Siriuksen takaisin todellisuuteen. Hän ehti nähdä vilahduksen kirjojaan kantavasta Remuksesta, ennen kuin poika katosi muiden rohkelikkojen seassa luokkahuoneen uuvuttaviin syövereihin.

Koko päivän Sirius tarkkaili Remusta, kenties ihan puolivahingossa, ja huomasi pari häntä huolestuttavaa seikkaa. Ensimmäinen oli se, että Remus oli epätavallisen hiljainen, jopa ollakseen Remus. Eihän poika normaalistikaan aivan hirmuisesti puhunut, ellei sitten sattunut olemaan tuliviskin vaikutuksen alaisena, mutta ei hän silti mikään tuppisuu ollut. Koko päivän aikana hän ei sanonut sanakaan, ellei joku erikseen kysynyt.
Toinen seikka oli se, että hänen kasvoiltaan puutui kokonaan se suloinen, ujo hymy, jonka näkeminen riitti piristämään Siriuksen päivän. Mutta tänään Remuksen huulet olivat roikkuneet koko ajan alaspäin. Ehdottoman huolestuttavaa.
Sirius pureksi sulkakynänsä päätä, ja koetti kirjoittaa pimeyden voimilta suojautumisen esseetä, jonka oli tarkoitus olla valmis maanantaiksi. Viisi tapaa tunnistaa ja suojautua vampyyreiltä? Mahtoiko yksi olla pupillin muoto? Ei, se päti ihmissusiin. Sirius hakkasi päätään pöytään keräten pelästyneitä katseita joukolta ekaluokkalaisia, jotka siirtyivät heti kauemmas hänestä.
Miksi ihmeessä, Sirius ajatteli tuijottaen puupöytää, kaikki mitä teen, jokainen ajatus, jonka ajattelen, liittyy jollakin tavalla siihen suklaasilmäiseen idioottiin?
Hän nosti päänsä pöydästä ja tuijotti puhdasta pergamenttiaan. Hänen oli keksittävä jokin tapa, jolla hän voisi repiä ajatuksensa kokonaan irti Remuksesta. Miksi hän ajatteli tätä joka sekunti?
Kyllä Sirius oli tietoinen siitä, mitä tunsi ystäväänsä kohtaan, oli ollut kolmannesta luokasta asti ja selvästi liian ujo ja epävarma tehdäkseen mitään. Ainoa asia, jonka hän oli tehnyt sen eteen oli se, että hän oli päättänyt pitää tytöt kaukana Remuksesta. Tähän mennessä siinä ei ollut edes ollut mitään ongelmaa, Remus ei ollut koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta vastakkaista sukupuolta kohtaan. Oliko syy sitten siinä, että Remus kerta kaikkiaan oli olento, jolta seksuaalinen vietti puuttui kokonaan, vai olisiko mahdollista, että pojan kiinnostuksen kohteet olivat sittenkin jossakin muualla?
Älä herätä turhia toiveita, Sirius käski itseään. Ei ollut mitenkään mahdollista, että Remus olisi ollut kiinnostunut hänestä. Ei vain ollut.

Sirius laski kynän kädestään ja siirsi katseensa ikkunaan, jonka takana tanssivat sadepisarat. Vai olisiko sittenkin?
* * *

Lauantai valkeni edelleen harmaana, mutta monta päivää jatkunut sade oli sentään lakannut. Monille se oli suuri ilo, sillä juuri se päivä sattui olemaan lukuvuoden ensimmäinen Tylyahoviikonloppu. Sirius ei kumminkaan ollut ollenkaan sillä tuulella, että olisi jaksanut lähteä ystäviensä mukaan nauramaan ja pitämään hauskaa. Hän ilmoitti Jamesille olevansa hieman kipeä ja jäävänsä nukkumaan. James heitti häneen pahoittelevia katseita ja lupasi tuoda Siriukselle jotakin Hunajaherttuasta. Poika ynähti vastaukseksi eikä viitsinyt lisätä, ettei todellakaan ollut sillä tuulella. Oikeastaan hän ei ollut oikein millään tuulella.
Jamesin lähdettyä Sirius kyhjötti vielä hetken peittonsa alla. Hänellä oli toden totta kurja olo, mutta syy oli kaikkea muuta kuin fyysinen. Hän ei jaksanut epätietoisuutta siitä, mitä Remus sillä hetkellä teki, tunsi, ajatteli. Sietämätön ikävä raastoi poikaa ja vielä enemmän häntä raastoi pelko siitä, että Remus ei kenties ikävöinyt häntä ollenkaan.
Lopulta Sirius pakotti itsensä nousemaan ylös ja painumaan muualle. Oli kerta kaikkiaan häpeällistä jäädä sillä lailla vellomaan itsesäälissä, kuin pahainen piski.

Puolisen tuntia Sirius vaelsi käytävällä ilman mitään sen tähdellisempää tekemistä, hän ei kerta kaikkiaan jaksanut alaluokkalaisten ilonpitoa oleskeluhuoneessa. Poika pysähtyi ikkunan luo ja tuijotti väritöntä taivasta.
”Taivaskin itkee puolestamme”, hän mutisi kliseisen rivin, jota oli kuullut Remuksen kerran puolitosissaan käyttävän. Ja Remuksesta puheen ollen...
Siriuksen katse pysähtyi järven rannassa istuvaan poikaan ja hänen vatsanpohjaansa humahti jotakin kylmää. Niinkin kaukaa hän saattoi tunnistaa ruskeat hiukset ja monesti paikatun kangasviitan. Sirius rypisti otsaansa. Miksi Remus oli jäänyt Tylypahkaan? Normaalisti poika ei olisi jättänyt käyttämättä tilaisuutta kartuttaa hieman suklaavarastoaan. Tosin sillä hetkellä mikään ei ollut kovin normaalisti.
Sirius oli kahden vaiheilla. Hän voisi jättää Remuksen oman onnensa nojaan kylmään aamupäivään, jossa hän todennäköisesti vilustuisi - Remus kun oli niitä ihmisiä, jotka sairastuivat aivan liian helposti, tai hän voisi mennä tarkkailemaan tilannetta. Punnittuaan hetken näitä kahta vaihtoehtoa hän juoksi portaat alas eteisaulaan, ja sieltä koulun pihalle.

Siriuksen onnistui hiipiä puiden ja pensaiden turvin tarpeeksi lähelle Remusta erottaakseen toisen kasvojen liikkeet. Remus hymyili surullisesti, tuijottaen veden tummaa pintaa. Näky sai Siriuksen sydämen hyppäämään pojan kurkkuun. Remus hymyili, vaikkakin niin alakuloisesti, ja Remuksen hymy oli kaunis. Pojan silmissä ei näkynyt merkkiäkään itkusta, vaan niistä kuvastui hieman surumielisyyttä ja hyväksyntää. Remus näytti jotenkin kohtaloonsa tyytyneeltä, leikistä luopuneelta ja se oli omiaan lisäämään Siriuksen ahdistusta. Remus näytti olevan aivan omissa maailmoissan, ottamatta kontrollia mihinkään, mitä hänen ympärillään tapahtui ja se pelotti poikaa. Entä jos Siriuksen lyönti olikin ollut pahempi, kuin oli tarkoitus? Jos hän oli vahingoittanut toista poikaa, aiheuttanut vaikka jonkin pysyvän vamman, Sirius ei ikinä antaisi sitä itselleen anteeksi. Kuinka hän olisikaan halunnut rynnätä Remuksen luo, halata poikaa tiukasti, eikä koskaan päästää irti -
Hiljainen aivastus keskeytti Siriuksen fantasiat. Remus pyyhki vuotavaa nenäänsä kaavun kulmaan. Näky oli kertakaikkisen lohduton ja Sirius tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän ei enää kestäisi, vaan hänen olisi pakko pyytää anteeksi. Ja mieluiten ennemmin, sillä jos Remus nyt sairastuisi, saisi vaikka keuhkokuumeen, ehkä jopa kuolisi, se olisi kaikki vain hänen syytään. Silloin hän olisi juuri niin itsekäs, kuin Remus oli väittänyt. Ja juuri tämän väitteen Sirius tahtoi todistaa perättömäksi.

Näin ollen Sirius nousi ylös, jalat olivat, kuin hyytelöä, ja sydän hakkasi villisti. Epävarmoin askelin hän lähti astelemaan Remuksen luo.
Päästyään perille Sirius polvistui varoen Remuksen vierelle. Toinen poika ei vaikuttanut yllättyneeltä, kuin olisi tiennyt Siriuksen koko ajan olleen jossakin lähellä. Hänen silmissään väikähti jotakin, mitä Sirius ei osannut tulkita, oliko se iloa, pettymystä, vihaa? Muuten hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.
Sirius rykäisi ja aloitti sitten: ”Remus? Tuota... minulla olisi hieman asiaa...”
Remus ei vastannut, mutta nyökkäsi osoittaakseen kuuntelevansa. Sirius veti henkeä ja jatkoi: ”Minä ajattelin... kun sinä et ole Tylyahossa ja... tai siis, kun olet täällä, mutta... eikä sinulla taida olla suklaata ja minä - ”
Hän keskeytti lauseensa ja sulki silmänsä. Ei hän sen takia ollut tullut, hänen olisi otettava itseään niskasta kiinni, kerrottava Remukselle, miten pahoillaan oli...
Sirius avasi silmänsä ja aloitti uuden lauseen: ”Minä olen pahoillani siitä, mitä sanoin sinulle, minun ei olisi pitänyt arvostella sinua sillä lailla, ja sinä saatat olla aivan oikeassa, olen myös pahoillani, että rikoin nenäsi, joka on sivumennen sanoen erittäin suloinen ja sinä olet kaunein ihminen, jonka olen koskaan tavannut ja minä taidan olla ihastunut sinuun...”
Sirius veti henkeä ja tunsi kuumotuksen leviävän kaulalleen. Siinä se nyt oli, hänen oli onnistunut puhua ohi suunsa. Nyt hän ei enää ikinä uskaltaisi katsoa Remusta silmiin, hän ei kestäisi nähdä sitä inhoa ja arvostelua. Poika tuijotti tiiviisti tällipajun maahan ravistelemia lehtiä ja odotti, että Remus sanoisi jotakin, vaikka sitten haukkuisikin hänet lyttyyn.
Siriuksen yllätykseksi hänen vierestään alkoi kuului tukahdutettua hihitystä. Poika nosti varovasti katseensa Remukseen. Tämä oli läimäissyt kätensä suunsa eteen ja nauroi avoimesti niiden takana. Sirius ei oikein tiennyt, mitä olisi tehnyt. Oliko se hyvä merkki?
Hetken he vain istuivat siinä, toinen punaisena, kuin vastapoimittu tomaatti ja toinen yritti tasata hengitystään. Oliko riitojen sopiminen tosiaan näin helppoa? Tyttöjen kinoihin tuntui aina liittyvän niin paljon itkua, katkeruutta, juonittelua ja kuudensia osapuolia.
Lopulta Sirius tunsi jotakin lämmintä maassa makaavan kätensä päällä. Remus oli siirtänyt oman kätensä Siriuksen kämmenselälle ja hymyili pojalle lämpimästi.
”Ei se mitään”, Remus sanoi. ”Ei se mitään. Minäkin olen pahoillani. Et sinä kuuluisi Luihuiseen. Ja minusta on kivaa, että sinä olet rohkelikko.”
Poikien välille laskeutui hiljaisuus, joka ei ollut tippaakaan vaivautunut, päinvastoin; se oli kummallinen sekoitus luottamusta ja anteeksi antoa. Sirius tarkkaili Remuksen sivuprofiilia ja suuta, joka oli aavistuksen raollaan. Millaista olisi suudella Remusta? Pojan huulten välistä purkautui höyryä jokaisella varovaisella henkäyksellä. Sirius kumartui eteenpäin.
”Halusitko sanoa jotakin?” Remus kysyi, kääntäen kasvonsa ystäväänsä. ”En”, Sirius kuiskasi ja suuteli Remusta * * *

”Harmittaako sinua, ettet saanut suklaata?” Sirius kysäisi. Pojat makasivat vierekkäin kosteassa ruohikossa, katsellen yllään lipuvia pilviä. Remus poimi maasta kellertävän ruohonkorren ja pisti sen suuhunsa.
”Eipä erityisemmin”, hän virnisti. ”Ja voihan sitä aina hiippailla jälkeenpäin Hunajaherttuaan.”
”Enpä olisi osannut odottaa päivää, jolloin kuulen sinun sanovan noin”, Sirius naurahti ja kierähti vatsalleen. Remuksen posket olivat omenanpunaiset ja samoin oli hänen nenänsä.
”Pitäisikö meidän mennä sisään?” Sirius kysäisi ja sipaisi toisen ruskean hiussuortuvat pois otsalta. Remus pudisti päätään. ”Ei vielä, tässä on hyvä.”

Sirius kierähti takaisin selälleen. Riita oli puhdistanut ilmaa poikien välillä, sen saattoi maistaa. Olisikohan Sirius koskaan paljastanut, että oli hyvää kyytiä rakastumassa Remukseen, ellei sanaharkkaa olisi syntynyt? Ei sitä koskaan voinut tietää.
Ja turha sitä on nyt jossitella, Sirius ajatteli ja hymyili. Hän oli onnellinen juuri siinä, oman Remuksensa kanssa ja yläpuolellaan pala harmaata taivasta.

- Stargazer

A/N: Tekstissä saattaa olla virheitä, mutta minä todella toivon, että näin ei ole. Minulle kävi hieman hassusti; kirjoitin tämän jo aamulla loppuun, mutta jotenkin onnistuin pyyhkimään koko tekstin bittiavaruuteen. Ärsytti hieman, koska tämä sattui olemaan pisin ficci, jonka olen koskaan tehnyt. Ei auttanut muu, kuin kirjoittaa koko komeus alusta loppuun ja tästä tulikin sitten huimat puoli sivua pidempi ;D Minua kuitenkin kiristetään tuolla. On mentävä nukkumaan, enkä ehtinyt näin ollen lukea tekstiäni läpi. Eli virheistä saa ja pitää huomauttaa.