maanantai 4. elokuuta 2008

Siivekkäitä Lehmiä

Character: Anonyymi
Genre: Angst
Rating: Sallittu
Summary: Pyytelen liikaa anteeksi, pyytelen anteeksi sitä, että olen olemassa, vaikka minun ei pitäisi.

A/N: Hetkessä syntynyttä tajunnanvirtaangstia.


Tuijottelen tietokoneen näyttöruutua ja rukoilin vastausta. Että jotakin tapahtuisi. Ettei vain olisi näin tylsää.
Voisin tietty sammuttaa koneen ja mennä vaikka lukemaan, mutta kun ei huvita. Ei jaksa, ei voi keskittyä. Sormet hamuilevat kännykkää, haluavat näppäillä numeron ja soittaan. Vaikkei kukaan vastaa.

Tämä olkaa olla jo turhauttavaa.
Vaikka tiedän, ettei minun pitäisi olla vihainen, ei tuntea surua, tuskaa ja ahdistusta. Minulla sentään on ystäviä. Ja silti minua pelottaa.

Tuntuu pahalta olla liian innokas, ja saada vain väsyneitä vastauksia. Tuntuu pahalta, kun odottaa turhaan vastausta tekstiviesteihin. Tuntuu pahalta, kun saa kuulla, että muut ovat olleet yhdessä ja yksin on vain odottanut, toivonut, että joku soittaisi.
Eikä kukaan koskaan soita. Eikä uskalla enää itse soittaa, koska pelkää tuppautuvansa.

Oman kodin seinät alkavat ahdistaa ja siellä oleminen kuristaa kurkkua. Itkettää. Mitähän nuokin minusta ajattelevat? Nyhjään kaiket illat koneella, onko sillä nyt edes ystäviä?
Onhan minulla. Kai? Kyllä he ovat, minun täytyy vain ymmärtää, antaa tilaa hengittää. Ei niiden tarvitse vastata, niillä on omat ystävät. Miksi minä tärisen tällä lailla?

Paniikki paniikki. Eikö tämä koskaan lopu? Eristynkö minä kokonaan muista? Tuntuu pahalta, että tässä menevät kaikki illat hukkaan, yksin. Alan jo jutella itselleni, kun ei ole muita.
En voi omistaa ketään, kyllä minä tiedän. Enkä edes halua. Se on väärin olettaa, se on väärin. Eihän se heidän vikansa ole, että minä pelkään niin paljon, aivan liikaa menettää.

Vika taitaa olla minussa. Minä olen kai liian hiljainen. Tai sitten liian puhelias. Tai ehkäpä minä vain olen? Kun pyytelen liikaa anteeksi, pyytelen anteeksi sitä, että olen olemassa, vaikka minun ei pitäisi. Ja olen pahoillani kaikesta, mitä teen. Koska en halua satuttaa, en ikinä.

Taidan mennä nukkumaan. Menen nukkumaan, itken hetken yksinäisen ihmisen, ahdistuneen lapsen itkua ja sitten... Minä nukahdan. Ja huomenna minä soitan. Minä soitan ja he tulevat ulos kanssani ja meillä on kivaa, eikä minun tarvitse enää koskaan olla yksin.

Hah. Ja lehmätkin lentävät.

- Stargazer

1 kommentti:

Huna-chan kirjoitti...

Tykkasin ^^ taa on sellainen johon ihan jokainen osaa samaistua, koska sellasta ihmista ei maan paalta loydykaan joka ei joskus tuntis tollai!
Ma tykkaan aika lailla tallasesta tajunnanvirrasta :D Joitakin kirjoitusvirheita oli ja jotkut lauseet vahan toksahti, mutt muuten tosi hyva!

(pahoittelen taasen aa ja oo kirjainten puuttumista x''D)