Olen tainnut saada Ystävän. [Fic]

Characters: Sirius, James (Regulus, Rouva Potter)
Genre: Drama (Angst)
Raiting: Sallittu
Summary:
"Mitä sinä teet minun lammellani? "
"Sinun lammellasi?"
"No, tämä on sitten meidän yhteinen lampemme."

A/N: Nefertiti Vuotiksessa kaipaili tarinaa siitä, kuinka James ja Sirius tapasivat. Tästä tuli vähän erilainen, kuin ajattelin. Toivottavasti kelpaa :)

FF100, sanalle Alku.

”Sirius, voidaanko mennä jo takaisin?”
”Nytkö jo?”
”Isä suuttuu, jos huomaa, että olemme poissa.”
”Viimeisen kerran Regulus, ei hän huomaa! Ihan totta, hänellä on liian kiire töiden kanssa, hän ei ole tippaakaan kiinnostunut siitä, mitä me teemme!”
”Kyllä hän minusta välittää.”
Sirius kääntyi katsomaan Regulusta.
”Regs, ole kiltti. Se on oikeasti mahtava paikka, Andromeda näytti sen minulle kerran... Sinä tulet tykkäämään siitä...”
”Äiti sanoo aina, ettet sinä saisi leikkiä Andromedan kanssa. Hän on huonoa seuraa”, Regulus totesi pikkuvanhasti.
”Onko sinun aina pakko olla samaa mieltä kaikessa, mitä äiti sanoo?”
”Mutta kun hän on aina oikeassa! Miksi sinä edes haluat leikkiä tyttöjen kanssa?”

Koska ei minulla ole muita ystäviä.

”Minä kerron äidille, että sinä pakotit minut mukaan! Tämä ei ole kivaa, Sirius!”
”Okei, mene takaisin, jos haluat.”
Regulus kääntyi ja marssi takaisin päin, jättäen Siriuksen yksin, tuijottamaan tämän menoa. Sirius potkaisi turhautuneena kiveä maassa.

Miksi minulla pitää olla tuollainen pikkuveli? Minä haluan oikean ystävän... Jonka kanssa on oikeasti hauskaa. Andromeda on mukava mutta hän... Hän on tyttö!

Hiekka narskui pojan määrätietoisten askelten alla. Hän menisi sitten yksin. Kyllä hän oli ennenkin keksinyt tekemistä yksin...
Viimein hän saavutti määränpäänsä, pienen lammen. Sirius veti kengät jalastaan ja kahlasi varovasti rantaveteen. Hän oli monta kertaa ollut siellä uimassa, salaa vanhemmiltaan tietty, hänellä ei ollut lupaa poistua Kalmanhanaukion puutarhasta. Sirius uskoi, ettei kukaan muu tiennyt paikasta.
Mutta jonkin aikaa kahlailtuaan, hän huomasi, ettei ollutkaan lammella yksin.
Hieman yli metrin päässä seisoi toinen poika, tuijottaen Siriusta epäluuloisesti.
Pojan hiukset olivat sotkuisimmat, mitä Sirius oli koskaan nähnyt. Silmälasien takaa näkyivät pähkinän ruskeat silmät.

Varmaan jästi...

Toinen poika otti pari askelta lähemmäs Siriusta.

* * *

Aamulla James oli herännyt varmana siitä, että päivästä tulisi mahtava. Aurinko paistoi, ilma oli lämmin, tuulta ei ollut lainkaan. Ja Jamesilla oli suunnitelmia. Hän aikoi mennä omalla lammelleen uittamaan venettään, jonka hänen isänsä oli tehnyt hänelle syntymäpäivälahjaksi.
”Älä sitten mene veteen”, äiti oli varoittanut.
”Se on vielä hyvin viileää, enkä halua, että sinä vilustut.”

James oli lupaillut puolihuolimattomasti ja rynnännyt sitten ovesta ulos yhdeksänvuotiaan valtavalla innolla, joka johtui kesän ensimmäisistä lämpimistä päivistä.

Mutta lammelle tullessaan hän oli huomannut, ettei ollutkaan yksin.

Mitä ihmettä tuo tekee minun lammellani?

James oli hiipinyt lähemmäs.

Tyhmä. Kahlaa vedessä ilman kenkiä.

Siinä vaiheessa toinen poika oli nostanut päänsä.
Hetken aikaa he vain tuijottivat. Sitten James otti askeleen lähemmäs.
”Ei kannattaisi kahlata vedessä. Sinä tulet varmaan kipeäksi”, hän sanoi itsevarmasti. Hän oli päättänyt näyttää, kuka oikein määräsi.

Toinen poika kohotti kulmiaan.
”Niinkö luulet?”
Hänen haastava äänensävynsä ärsytti Jamesia suunnattomasti. Mitä tuo poika luuli olevansa?
James tarkkaili pojan vaatteita. Pitkä musta kaapu... Voisikohan?

Hän on velho.

”Häivy täältä, tai kiroan sinut”, James sanoi.
”Sinä et tiedä kiroamisesta mitään, jästi.”

* * *
Mitä tuo poika luulee olevansa? Miksi hän komentelee minua?

”Häivy, tai kiroan sinut.”
”Niinhän sinä luulet, jästi.”

Miksi hän virnistelee?

”Minä en ole jästi”, ruskeasilmäinen ongelma ilmoitti voitonriemuisesti.
”Olen James Potter, puhdasverisimpiä velhosukuja, mitä maailmasta löytyy!”

Jamesin sanat iskivät Siriuksen tajuntaan. Hänen ei ollut lupa olla Pottereiden seurassa.
”Potter?”
”Niinhän minä sanoin, kuka sinä olet?”
Sirius ei ollut varma, mitä sanoa. Toisaalta... Tässä oli hänen tilaisuutensa saada ystävä.

”Sirius. Sirius Musta.”
”No, Sirius, mitä sinä teet minun lammellani?”

Hänen lammellaan?

”Sinun lammellasi? Anteeksi nyt vain, mutta itse asiassa minun serkkuni näytti tämän minulle.”
”Minä löysin tämän paikan jo monta vuotta sitten.”
”Se ei tee tästä sinun lampeasi.”

James virnisti. Taas.

”Okei, sovitaan niin. Tämä on meidän molempien lampi. Oletko ikinä uittanut venettä?”

* * *

Se vapautti kaiken jännitteen poikien välillä. James esitteli Siriukselle venettään. Se oli puusta tehty ja maalattu punaisella ja keltaisella.

”Ne ovat Rohkelikon värit, niin kuin varmasti tiedän”, James selitti. Sirius nyökkäsi hieman vaivaantuneena. James ei selvästikään ollut kuullut hänen suvustaan. Toisaalta se oli hyvä. Potterit ja Mustat olivat riidoissa keskenään, vaikka Sirius ei edes tiennyt, miksi.
”Kuinka vanha sinä olet?” James kysyi, polvistuessaan alas ja laskiessaan veneen veteen.
”Yhdeksän.”
”Hei, niin minäkin!” James sanoi iloisesti.
Sirius hymyili. James ei vaikuttanut niin pahalta enää, kun hän ei käyttäytynyt niin ylimielisesti.

”Mitä huispausjoukkoetta kannatat?”


Kului tunti ja toinen. Pian aamupäivä oli vaihtunut iltapäivään. Sirius oli saanut vakuutettua Jamesille, ettei vesi niin kylmää ollut, ja että hän oli monta kertaa uinut toukokuussa. Ei siitä kipeäksi tullut.
James oli kahlannut veteen Siriuksen seuraksi. He olivat päättäneet ottaa kisan; kuka uskaltaa kahlata syvemmälle?
Tämän viattoman kilvan seurauksena James oli roiskuttanut vettä Siriuksen päälle. Nuori Musta ei tietenkään jättänyt kostamatta, ja pian molemmat pojat olivat läpimärkiä. He raahautuivat hekottaen rantaan.

”Äitini suuttuu minulle”, James sanoi nauraen.

Miksi sinä sitten naurat?

Sirius oli ihmeissään. Hänellekin suututtaisiin, mutta se ei naurattanut häntä yhtään. Päinvastoin. Hän yskäisi.

”Kylmä?” James kysyi.
”Ei”, Sirius väitti.
”Ei minullakaan.”

Pian molempien huulet kuitenkin alkoivat sinertää ja pojat värisivät kylmästä.

”Huvittaisiko tulla meille?” James kysyi.
”Minä asun tuossa ihan lähellä.”
Sirius epäröi hetken, mutta suostui sitten. James nappasi veneensä ja he lähtivät yksissä tuumin kohti Godricin notkoa. James koetti pitää keskustelua yllä, mutta Sirius oli melko hiljaa.

Mikähän häntä vaivaa? Hän on muuten tosi kiva. Kiva saada vihdoinkin samanikäinen kaveri.

”Missä sinä muuten asut?” James kysyi koputtaessaan oveen.
”Kalmanhanaukio kahdessatoista.”
”Eikä sinne ole aika pitkä matka täältä?”
”Ei sinne nyt kamalan...”

Ovi aukesi ja Jamesin äiti ilmestyi.
”Jo oli aikakin! Minä ihmettelin... ” Hänen lauseensa keskeytyi, kun hän huomasi, millaisessa kunnossa ja seurassa hänen poikansa oli saapunut.
”Kuka sinä olet?” hän osoitti sanansa Siriukselle. Sirius hymyili kohteliaasti.
”Minun nimeni on Sirius Musta.”
”Oletko sinä Jamesin ystävä?” Jamesin äiti kysyi hiukan epäluuloisesti.
”Me tapasimme lammella”, James puuttui puheeseen. Rouva Potter nyökkäsi. Sitten hän tarttui taikasauvaan ja kuivasi pojat sauvan heilautuksella.
”Tulkaa sisään sitten. Sirius, menisitkö vaikka Jamesin huoneeseen hetkeksi? Se on ylhäällä, toinen ovi oikealla. Minulla on hänelle hiukan asiaa.”
Sirius nyökkäsi ja käveli vähin äänin eteisen poikki ja katosi portaisiin. Rouva Potter kyykistyi poikansa eteen.
”James, minä olen sanonut, ettet saa tuoda vieraita kotiisi tällä tavalla”, hän sanoi lempeästi, mutta silti lujalla äänensävyllä, joka sai Jamesin kiemurtelemaan vaivaantuneena.
”Tiedän äiti, mutta hän oli niin kiva! Meillä oli tosi hauskaa yhdessä!”
”Epäilemättä... Teillä oli hauskaa vedessä.”
” Älä syytä Siriusta, se oli minun vikani, ihan oikeasti.”
Jamesin äiti huokaisi. Sitten hän otti poikansa kädestä kiinni.
”James... En tiedä, onko Sirius sinulle ihan oikeaa seuraa.”
”Miksei?” James kysyi ihmeissään.
”Hän on Musta.”
”Haittaako se jotain?”
”James, eikö isäsi ole kertonut heistä mitään?”
James pudisti päätään. Rouva Potter sanoi vakavana:
”Mustat ovat puhdasverisiä, kuten mekin. Mutta he ovat vanhoja luihuissukuja, siinä missä me olemme rohkelikkoja. Ymmärrätkö? He eivät pidä jästisyntyisistä. Mustat tietävät aina ongelmia, heidän tekemisiinsä ei pidä sekaantua. Sirius ei ehkä vielä ole samanlainen, kuin isänsä, mutta usko minua, kun te kasvatte, siitä seuraa vain ongelmia.”
James oli hiljaa hetken.
”Hän on minun ystäväni.”
”James, minä tajuan kyllä! Mutta... niin ei pitäisi olla. Taitaa olla parasta, että Sirius lähtee kotiin.”
”Mutta ei hän osaa täältä pois!”
”Minä lähetän sanan hänen äidilleen.”
James tunsi kyynelten nousevan hänen silmiinsä. Se oli epäreilua. Hän oli löytänyt ystävän ja nyt tämä vietiin häneltä pois. Siitä huolimatta hän nyökkäsi ja lähti raskain mielin kohti yläkertaa.

Hänen huoneensa ovi oli raollaan ja Sirius istui hiukan epävarmana hänen sängyllään.
”Sinun pitää lähteä”, James ilmoitti. Sirius katsoi häneen hämmentyneenä.
”Miksi..?”
”Me emme voi olla ystäviä”, James jatkoi hiljaa.
”Olen kamalan pahoillani.”
Sirius nyökkäsi.
”Ei se mitään, minä pelkäsinkin, että tässä käy näin.”
Huoneeseen laskeutui vaivaantunut hiljaisuus. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa toista silmiin.
”Sinun äitisi tulee hakemaan sinut”, James sanoi viimein. Siriuksen silmissä välähti pelko, eikä se jäänyt Jamesilta huomaamatta.
”Sinin vanhempasi taitavat olla aika ankaria?” hän kysyi myötätuntoisesti. Sirius nyökkäsi. Silloin ovelta kuului koputus.
”Sirius, sinun äitisi on täällä.”

Sirius nousi seisomaan ja käveli Jamesin luo.
”Me emme sitten tapaa enää, vai?” hän kysyi hiljaa.
”Luulen niin”, James sanoi ja koetti hymyillä.
”Ehkä sitten Tylypahkassa.”
Sirius hymyili.
”Minulla oli kivaa.”
Sitten hän astui Jamesin huoneesta ulos. James ryntäsi ikkunaan. Hetken kuluttua Sirius astui äitinsä kanssa ovesta ulos ja he katosivat Jamesin silmien edessä.
Hän tarttui pergamenttiin ja sulkakynään.

* * *

Kotiarestia. Totta kai Sirius oli tiennyt sen tulevan, mutta häntä ärsytti silti.
Kaksi viikkoa kotiarestia. Yhdestä vaivaisesta reissusta lammelle, ja siitä, että hän oli saanut ystävän, jonka oli tosin menettänyt saman tien.
Sirius purki vihansa tyynyynsä. Se ei ollut reilua! Jos hänen isänsä ei tullut toimeen Jamesin isän kanssa, oliko hänen pakko kärsiä siitä? Senkö takia hänen olisi pitänyt leikkiä Malfoyn ja Lestrangen kanssa, jotka olivat häntä vanhempia, ja joita ei muu kiinnostanutkaan, kuin puhdasverisyys.

Se ei ole reilua.

Yhtäkkiä Sirius kuuli koputusta ikkunan suunnalta. Sen takana huhuili pikkuinen pöllö. Sirius avasi ikkunan, ja päästi sen sisään. Pöllön jalassa oli hänelle osoitettu kirje. Sirius taitteli sen auki.

Sirius,

Luulitko sinä oikeasti, etten halua enää tavata sinua?
Toivottavasti et joutunut pahoihin ongelmiin. Äitisi ei näyttänyt kauhean kivalta ihmiseltä.
Pääsetkö lammelle joku päivä uudestaan? Odotan vastaustasi.

James.

Sirius puhkesi hymyyn. Tällä kertaa he olivat vetäneet pidemmän korren. Ehkäpä hän jopa kestäisi kotiarestinsa ja leikkisi kiltisti Malfoyn kanssa. Ehkäpä hän voisi vihdoin hymyillä salaa äitinsä selän takana.

Olen tainnut saada juuri ystävän.

-Stargazer