Tarpeetonta Angstausta

Tuntuu taas, että kaikki kaatuu päälle. Anaa ei huvita jättää mua rauhaan, enkä mä ymmärrä mitä se musta haluaa. Toisaalta kaipaan niin paljon nälän tuntemista, ikuista laihtumista ja kaikkea, toisaalta tiedän, että en voi tehdä sitä enää.
Onnistuin laihtumaan yhdeksän kiloa kahdessa kuukaudessa, voisin tehdä sen uudestaan, mutta vanhempani vahtivat liian tarkkaan. Välistä vaan tuntuu, että on liikaa kaikkea; liikaa painoa, liikaa ihoa kauniiden kylkiluiden päällä, jotka haluaisin niin kovasti nähdä. Pelkään, etten ole tarpeeksi hyvä muille kun en itsellenikään kelpaa ja monta kertaa on tehnyt mieli kysyä kavereiltä; Lupaatteko rakastaa mua, vaikka musta ei ikinä tullut laihaa ja kaunista? mutten sitten uskalla, en viitsi. Pelottaa, että ne hylkää mut. Että ne ei jaksa tälläistä angstaavaa idiottia, joka on välillä ihan sekaisin ja ihan liian tarkka kaikesta, laskee liian tarkkaan kaloreita ja miettii mikä on terveellistä ja mikä ei. Mä pelkään yksin jäämistä enemmäin kuin mitään, koska ystävät on mulla niin tärkeitä ja mä rakastan niitä niin paljon. Pelkään, että olen liian outo ja jään ulkopuolelle.
Mä haluaisin päästä tästä irti, mutta kun kukaan ei oikein osaa auttaa, vaikka ne yrittää. Selitin tilanteen terkkarille joo, mä syön kyllä, mutta pelkään, että saatan aloittaa sen uudestaan kun en pysty hyväksymään itseäni. Ja hän punnitsi minut, katsoi, että olen normaalipainoinen ja totesi, ettei tässä mitään, kiitos käynnistä, tervemenoa. Jaha. Juuri näin. Välillä tosin tuntuu, että asia on näin; Se oli vain kaksi kuukautta, vain yhdeksän kiloa, ei se ole paljon, tuskin edes todellista ja nyt mä olen taas lihava, ei mulla ole mitään syytä valittaa, kun kehitän vain ongelmia itselleni.
Mä tiedän, että se on niin tyhmää ja että siihen kuolee lopulta, mutta minkäs teet? Mä haluan niin kauheasti olla pienikokoinen, laiha, kevyt, kaunis, puhdas ja viaton. Mutta mä en pysty siihen, koska mun vanhemmat ei hyväksi, kavereille en voi tehdä sitä. En halua satuttaa niitä, koska yksi on jo itkenyt mun takia. Ja mun serkut, mä olen niille esikuva, en mä halua tehdä sitä niillekkään. Välistä se on OK, mä olen tarpeeksi laiha, välistä taas en. Ja välillä ei huvita, ei huvita syödä tai hymyillä ja silloin mä olen ärsyttävä. Sulkeudun, itken, angstaan, vittuilen vain kaikille vaikka ne ei oo tehnyt mitään. Ei se ole niiden vika, ettei ne tiedä, kun en ole kertonut.
Mä en vaan pääse yli siitä. Mua pelottaa kuunnella tiettyjä kappaleita, lukea tiettyjä kirjoja, koska ne muistuttaa mua siitä kaikesta pelottavasta ja kauniista ja silloin mua masentaa, haluaisin vaan palata ja aloittaa taas, mutta kun tiedän, etten voi.
Mut on kai tuomittu koko iäkseni inhoamaan itseäni. En uskalla puhua siitä kavereille, koska pelkään niiden ajatuksia; se vaan hakee huomiota, vanha juttu, onko sen taas pakko aloittaa toi valitus? Mua ei jaksaisi kiinnostaa. Joten yritän selvitä kirjoittamalla. Se on mun pelastus, kynä, paperi ja musiikki. Tosin välillä sekään ei onnistu, mä en osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Vaadin itseltäni liikaa, mutta kirjoittaminen on asia, johon mä suhtaudun vakavasti ja rakastan. Toivottavasti opin vielä rakastamaan itseäni ja elämääni. Siihen asti koetan estää itseäni uppoamasta liian syvälle ja pakenen omaan maailmaani, jossa kaikki on mahdollista; Mielikuvitukseen ja Stargazerin maailmaan.

In my fields of paper flower
And candy clouds of Lullaby
I lie inside myself for hours
And watch purple sky fly over me

The Goddes of Imaginary light

-Stargazer